En olisi milloinkaan uskonut, että vielä joskus koittaa se päivä, kun mä tunnen olevani hirveä ja niuhottava tyttöystävä. Kohta viisi ja puoli vuotta seurustelua takana ja kaikki on tähän asti ollut melkolailla täydellistä. Toki meillä on poikaystäväni kanssa välillä ollut riitoja, muttei koskaan mitään kovin suurta. Mä tunnen itseni ihan oikeasti täydeksi hirviöksi, kun mä pyydän sitä olemaan tekemättä jotain, mitä se ilmeisestikin haluaa tehdä.
Meidän suhde on muuttunut aika radikaalisti sen jälkeen, kun Antonin isä kuoli. Anton on muuttunut, enkä mä syytä sitä siitä mitenkään. On täysin luonnollista käyttäytyä eri tavalla koettuaan jotain niin kamalaa, mutta kun tämä ei hänen mukaansa ole mikään ohimenevä vaihe vaan täysin pysyvä ja lopullinen muutos. Ajattelin pitkään, että tietyssä epämääräisessä porukassa pyöriminen ja erilaisten (laittomienkin) asioiden tekeminen olisi vain poikaystäväni tapa käsitellä surua. Sen voisin hyväksyä, sillä tietäisin sen olevan ohimenevää.
Mun ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä sitä, että hän muuttuu täysin eri ihmiseksi. Kenenkään ei tarvitse muuttua mun vuokseni, ei Antoninkaan. Mä en vaadi häntä lopettamaan noiden asioiden tekemistä, mutta mä en myöskään voi elää ja asua ihmisen kanssa, joka tekee asioita, jotka sotivat täysin mun arvomaailmaani vastaan. Mun ei tarvitse tehdä niin.
Saatan olla hirveä ihminen ja maailman huonoin tyttöystävä, kun sanoin, että poikaystäväni pitää valita minun ja tämän narkkariporukan väliltä. Uusissa ystävissä ei ole mitään vikaa, eikä mua kiinnosta vaikka poikaystävälläni olisi miljoona ystävää, mutta mä en halua kotiini ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti huumeiden vaikutuksen alaisena. Eikä nyt puhuta mistään pilven poltosta, ei todellakaan. Jokainen tekee totta kai elämällään mitä haluaa, en mä halua tai aio arvostella ketään. Jos Anton haluaa näiden tyyppien kanssa pyöriä ja elää samanlaista elämää kuin he, siitä vain, ihan vapaasti. Se vain tarkoittaa silloin sitä, että mä en enää kuulu hänen elämäänsä.
Ei tämä ole mikään parisuhdevalitusblogi, mutta mun oli pakko saada kirjoittamalla edes vähän purkaa näitä ajatuksia. Eikä taida olla enää pelkoa edes siitä, että Anton tätä täältä lukisi. Ei sillä ole enää aikaa tai kiinnostusta tällaiseen.
Toivottavasti muilla on ollut hauskempi alkuviikko!