30.9.2014

Vaikeuksien kautta voittoon.

Tilanne alkaa vihdoin rauhoittua ja mun oloni helpottua. Ilmeisesti tämä kaikki vaati vain pientä totuttelua, sillä en mä ole enää edes miettinyt lähtemistä pois täältä. Meitä asustaa täällä nykyään neljä henkilöä ja Antonkin pitää taukoa opinnoistaan.

Meiltä on monet kerrat kysytty miten me aiotaan kertoa ihmisille, ettei Jasper ole mun lapsi. Varmaan oletuksenahan uusille ihmisille tulee olemaan se, että Helmi ja Jasper ovat kaksoset, kun ikäeroa heillä siis on vain kuukausi eikä sitä päällepäin pysty enää näkemään jonkin ajan kuluttua. Kouluun he menevät samana vuonna, molemmilla on sama sukunimi ja ennen kaikkea me ollaan kuitenkin molemmat kummankin vanhempia, vaikka Jasper ei biologisesti tai muuten virallisesti olekaan mun poikani.

Me ollaan totakin asiaa mietitty Antonin kanssa lukuisat kerrat ja lopulta päädyttiin siihen, että ihmiset saavat ihan rauhassa elää siinä uskossa, että lapset ovat kaksoset. Ei kaikille puolitutuille tarvitse alkaa heti selittää tätä monimutkaista kuviota ja mikäli tarve sen myöhemmin vaatii, kerrotaan se sitten juurta jaksaen. 

Jollain lailla mua jopa hieman pelottaa miettiä, kuinka monelle ihmiselle me joudutaan tuo asia vielä joskus kertomaan ja kuinka monet heistä ovat siitä kummissaan. Nyt tällä hetkellä kaikki tutut tietävät mikä tilanne on, mutta eiköhän tässä joskus vielä saada lisääkin uusia tuttavia, joille tilanne täytyy selittää. No, se on sitten sen ajan murhe eikä se toisaalta ole meiltä pois, vaikka joku ei ymmärtäisikään valintojamme tai tätä tilannetta. Ainut millä on väliä on se, että me ollaan Antonin kanssa molemmat sinut tämän asian suhteen ja meidän lapsilla on hyvä olla. Muut saavat ajatella mitä haluavat.

Aurinkoista tiistaita kaikille<3

24.9.2014

Mitä tehdä, kun ei ole hyvä olla?

Tuntuu, että mä olen aivan hukassa. Kaveritkin sanoivat, että mikä ihme mulla voi olla, kun meillä on asiat kotona niin hyvin. Niinpä. Kaikki on hyvin, mutta silti mua ahdistaa olla täällä. Ahdistus vain kasvaa päivä päivältä ja musta tuntuu, että tukehdun. Terapiassa en ole ehtinyt käymään, kun tässä on ollut sata muuta asiaa hoidettavana ja mun on ollut pakko revetä sinne, tänne ja tuonne. Aluksi se auttoi, kun pääsin edes lyhyelle lenkille, mutta nykyään siitäkään ei tule kuin vaan pahempi mieli. Mä en haluaisi palata kotiin.

Mä rakastan tytärtäni eikä kyse ole siitä, ettenkö haluaisi olla kotona Helmin kanssa. Helmihän tästä kaikesta tekeekin siedettävän ja saa mut jaksamaan. Ehkä kaikki tapahtunut on vaan ollut mulle liikaa ja nyt tunnen jatkuvaa ahdistusta ja huonoa oloa tämän tilanteen vuoksi. Mua pelottaa, sillä olen jo pariin otteeseen vakavissani harkinnut, että otan Helmin mukaani ja lähden tytön kanssa hetkeksi jonnekin muualle, vaikkapa tätini luo. En mä kuitenkaan voisi niin tehdä, eikä ongelmien pakoon juokseminen ratkaisisi mitään. Mun on pakko kohdata ne ja ennen kaikkea sitä ennen tulisi varmaankin selvittää mistä tässä oikein kiikastaa.

Anton ei ole tehnyt mitään väärää eikä me olla riidelty pitkään aikaan. Meillä menee hyvin, mutta mä olen huomannut etääntyväni hänestä koko ajan. Aluksi tein sitä ihan tiedostamattani, mutta nykyään huomaan sen jo itsekin. Ja niin huomaa Antonkin. Me ollaan selvitetty kaikki mikä liittyi siihen, kun Anton petti mua ja Jasper sai alkunsa, mutta ilmeisesti se silti vaivaa mua? Ehkä nyt, kun mä ihan oikeasti sain konkreettisen todisteen siitä, että se todellakin on ollut jonkun toisen naisen kanssa, mä vasta kunnolla tajuan koko asian? 

En mä ole Antonille vihainen, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi pettynyt tai surullinen. Mutta voiko se muka olla niin, että ensin olen valmis antamaan anteeksi ja jättämään koko jutun taakseni ajatellen, että ei se niin iso asia ole, mutta sitten se kuitenkin vaivaa mua näin paljon? En mä sitä pysty koskaan unohtamaan, mutta mielestäni mä opin elämään asian kanssa ja hyväksyin sen. 

En osaa sanoa johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni pelkästään näistä jutuista Antonin kanssa, mutta ainakin osittain syynä varmasti on juuri tämä. Ja tiedän vallan mainiosti sen, että mun on itse saatava pääni selvitettyä ja mietittyä mitä todella haluan ja mitä en. Tai kyllähän mä tiedän mitä haluan. Haluan jatkaa elämääni Antonin kanssa ja jättää menneet taakse. Näistä asioista pitäisi vain ehkä puhua myös jonkun ulkopuolisen kanssa. Ei tämä näin ainakaan voi jatkua, me ollaan molemmat väsyneitä tähän tilanteeseen.

19.9.2014

Let us share the memories that only we can share together.

Itkuhan siellä lenkillä eilen sitten tuli. Olin sillä hetkellä täysin vakuuttunut siitä, etten mitenkään pystyisi olemaan äiti lapselle, joka ei ole minun. Ettei koko touhussa ole mitään järkeä enkä mä jaksa enää, kun elämä on täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä. Totta kai Anton huomasi, että mä olin itkenyt ja me puhuttiin tosta asiasta aika pitkään. Oli ihan hyvä että keskusteltiin, sillä nyt mulla on jo paljon parempi olo ton suhteen. Oltiihan me siis käyty varmaan tuhat keskustelua tohon aiheeseen liittyen jo aiemminkin, mutta tilanne oli jollain tavalla nyt kuitenkin "uusi".

Mulla oli eilen tosin muutenkin vähän huonompi päivä ja tuli siis tosiaan itkettyä kaikkia vanhojakin asioita. Mutta se ei toisaalta ole muuttunut mihinkään, että oikeasti toivon näiden jatkuvien vastoinkäymisten olevan nyt takanapäin edes hetkeksi. Tasainen ja normaali arki olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja kyllä, tiedän senkin sisältävän myös niitä murheita ja harmeja, mutta mä olen viimeisten vuosien aikana joutunut käsittelemään niin isoja asioita, että vastaavista olisi ihan mukava pitää pientä taukoa.

Kaikki kuitenkin koko ajan toitottavat mulle sitä, että kyllä mä tulen vielä olemaan onnellinen eikä elämä ole pelkkää jatkuvaa selviytymistä ja kamppailua vaikeuksien kanssa. Paras siis olisi olla näin!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3

18.9.2014

Jasper.

Nyt se sitten tapahtui. Mun avomieheni on virallisesti myös toisen naisen lapsen isä. Mä en itse asiassa odottanut, että mun fiilikset asian suhteen olisivat tällaiset. Jotenkin mulla on ajoittain ollut tänään jopa "uhattu" olo, vaikka tiedänkin, ettei tuo pieni vauva ole minkäänlainen uhka minulle tai parisuhteelleni. Hassua miten sitä lopulta reagoi, vaikka mulla on kuitenkin ollut aikaa sulatella tätä asiaa jo hyvän aikaa.

En mä kuitenkaan ole muuttanut mieltäni sen suhteen, että poika tulee pysyvästi asumaan meille. Mä rakastan sitä pikkuista jo nyt niin paljon, ettei mikään muu vaihtoehto enää tulisi kysymykseenkään. Senpä takia onkin kummallista, että mulla on ollut tänään vähän väliä tällainen olo. Eiköhän tää tästä kuitenkin taas mene ohi. Ehkä mä olen sitten tietämättäni saattanut jopa ajatella jossain mieleni perukoilla, että ehkei Anton sittenkään ole pojan isä ja nyt kun totuus tuli ilmi, musta tuntuu tällaiselta? Mene ja tiedä.

Tänään myös paljastui vihdoin se, minkä nimen Anton on pojalleen suunnitellut. Edes mä en tiennyt mikä hänen lopullinen päätöksensä oli, sillä Anton pyöritteli kahta eri nimeä päässään. Jasper pojasta nyt sitten näillä näkymin tulee ja mun mielestäni nimi sopii pojalle todella hyvin :) Jotkut ihmettelivät, kun Anton ei halunnut pojalle nimeä, joka sopisi paremmin yhteen Helmin kanssa, mutta mun mielestä näin on aivan hyvä. Mä en ole itsekään koskaan ajatellut, että lasteni nimien tulisi välttämättä olla jollain tavalla samankaltaiset.

Me ollaan kaikki myös pikkuhiljaa päästy pahimman flunssan yli. Antonilla on vieläkin aika kova yskä, mutta onneksi Helmi sentään on jo ihan terve. Tuntui ihan hirveältä katsoa miten toisella oli huono olla...

Mä ajattelin lähteä kohtapuolin lenkille ja koitan siinä samalla vähän selvitellä ajatuksia. Jotenkin tä kaikki tuntuu aika epätodelliselta vieläkin.

14.9.2014

Väsyttää.

Mä olen ihan loppu, joka paikkaan sattuu ja haluisin vaan nukkua. Mutta mä en voi, sillä mun täytyy pitää huolta perheestäni. Olihan se ihan odotettavissa, että tänäkin syksynä flunssa iskee meihin ja nyt ollaan sitten kipeitä koko perhe. Anton on ollut yli 39 asteen kuumeessa eikä se päässyt pariin päivään sängynpohjalta ylös lainkaan. Mulla on sentään ollut vähän siedettävämpi olo, joten Helmin hoitaminen on jäänyt mulle. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tosiaan itsekin olen kamalassa flunssassa, mullakin on lämpöä ja Helmi on myös kipeä niin aika raskastahan tämä on kieltämättä ollut, kun olen joutunut pitämään Antonistakin huolta... Onneksi Antonin oireet alkavat jo helpottaa niin mä pääsen sentään vähän helpommalla. Nyt ne molemmat nukkuvat ja munkin varmaan pitäisi. Mun oli kuitenkin pakko päästä vähän purkamaan näitä ajatuksia tänne blogiin ennen kuin painelen takaisin peiton alle.

Kaiken kukkuraksi mä olen "joutunut" toimimaan ystäväni parisuhdeneuvojana tässä parina päivänä. Näin jälkikäteen ajateltuna mun olisi vain pitänyt kylmästi sanoa, että mä oon pahoillani, mutten millään ehdi juuri nyt auttamaan ja selittää mikä tilanne meillä täällä on. Hän kyllä tiesi, että me ollaan kaikki kipeitä, mutta sanoi ettei tiedä kenelle muulle voisi puhua. Mä olen aina sanonut, että mulle saa puhua ja olen nytkin kuunnellut kiltisti ja koittanut neuvoa parhaani mukaan. Sattui vaan aika huonoon saumaan nämä ystäväni ongelmat.

Mun on pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa postausta siitä miten tilanne Antonin toisen lapsen kanssa etenee, mutten ole sellaistakaan saanut aikaiseksi. Kirjoittelen siitä sitten, kun täällä ollaan vähän paremmassa kunnossa :) Toivottavasti te olette säästyneet näiltä syysflunssilta ja muiltakin taudeilta!

10.9.2014

I bleed when I fall down.

Pysähdyin taas eilen miettimään sitä, kuinka outoa on oikeasti tehdä ihan tavallisia asioita ja jopa nauttia niistä. Vuosi sitten mua ei olisi kirveelläkään saanut ylös sängystä ja pois kotoa, mikäli ei ollut aivan pakko. Mikään ei tuonut mun elämään iloa enkä mä nauttinut yhtään mistään. Mä olin turta ja vakuuttunut siitä, etten tulisi koskaan enää olemaan onnellinen. Ei se mua silloin edes häirinnyt, sillä mitä mä olisin onnella edes tehnyt? En yhtään mitään. Mä vaan elin, koska ei mulla ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Musta tuntuu, että muut ihmiset kiinnittävät mua itseäni nopeammin huomiota siihen, että alan toipua. Mulle se oli tosi pitkään sellaista samaa, kun mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaikki oli mun mielestä aivan turhaa. Myöhemmin mulle sanottiin, että kyllä sitä eroa huomasi jo paljon aiemmin kuin mitä itse ollenkaan tajusin. Ei ne olleet mitenkään isoja juttuja, mutta saatoin esimerkiksi meikata ja laittaa hiukset kivasti, kun en aikaisemmin olisi jaksanut kiinnittää moisiin seikkoihin mitään huomiota. Multa saattoi saada aidon hymyn, joka ulottui jopa silmiin asti, vaikka aiemmin mikään ei olisi saanut mua hymyilemään.

Maanantaina tv:stä tuli dokumentti itsemurhaan liittyen ja kiitos ihanan lukijani sain tietää siitä ja tallensin sen. Eilen aloitin sen katsomisen, mutta en kovin pitkälle kyllä päässyt. Mulle tuli jo ensimmäisten minuuttien aikana niin voimakkasti mieleen kaikki omat kokemukset, etten mä pystynyt ensimmäisten viidentoista minuutin jälkeen keskittymään itkultani siihen ohjelmaan enää lainkaan. Päätin suosiolla jättää sen toiseen päivään, mutta se oli oikeasti aika hämmästyttävää kuinka samanlaisia ajatuksia niillä ihmisillä oli. Lähes koko ajan tuli mietittyä, että joo, juuri noinkin musta on tuntunut tai näin olen ajatellut. Toki mä olen bloginkin kautta saanut kuulla muiden ihmisten tarinoita ja samaistunut niihin, mutta se oli silti jollain tavalla jopa aika hämmentävää. Katseluyritys osa 2 käynnistyy toivottavasti tänään Helmin mentyä nukkumaan :)

Hauskaa keskiviikkoa!

7.9.2014

Äidinrakkaus.

Mulla on kokemusta äitinä olemisesta vasta todella pieni aika. Tytär mä ehdin olla äidilleni lähes 20 vuotta ja viime aikoina mulle on tullut yhä vahvempi tunne siitä, ettei äidin päätös päättää elämänsä ollut helppo. Mun on täysin mahdoton tietää mitä kaikkea äidin päässä liikkui, mutta yhden asian mä uskoisin nyt tietäväni - hänen ei taatusti ollut helppo jättää meitä tänne yksin.

Mä tunsin itse tosi pitkään syyllisyyttä äitini teosta. Ajattelin olleeni huono tytär eikä äiti halunnut elää, koska mä olin ollut vaikea lapsi. Toihan on jopa tosi itsekästä ajattelua, sillä tietenkään äitini maailma ei pyörinyt vain mun ympärilläni. Tyhmääkin se oli, sillä meillä oli aina hyvät välit äidin kanssa ja vaikka itse sanonkin, mä en suinkaan ollut koskaan mitenkään vaikea lapsi tai nuori. Se kai tosin onkin ihan normaalia, että itsemurhan tehneen läheiset syyttävät itseään ja miettivät mitä olisivat voineet tehdä toisin. 

Tavallaan mulle on ollut helpottavaa tajuta, etten mä ole mitenkään voinut olla syyllinen äidin päätökseen, sillä uskoisin viimeistään nyt tietäväni kuinka paljon hänen on täytynyt mua ja sisaruksiani rakastaa. Mutta jotenkin mun on Helmin synnyttyä ollut välillä jopa vaikeampaa ymmärtää äitini päätöstä. Mä en ikinä pystyisi jättämään lastani enkä käsitä miten joku siihen pystyy. Tai käsitän toki, sillä sairas ihminen ei ajattele välttämättä samoin. Voihan se olla, että äitini olisi päätynyt ratkaisuunsa jo paljon aiemmin, mikäli hänellä ei olisi ollut lapsia. Ehkä me oltiin hänelle se voima, joka kannatteli häntä puolentoista vuoden ajan pystyssä. Ei kai sitä kuitenkaan voi olettaa kenenkään elävän vain muiden takia. Ei, vaikka mä itsekkäästi toivonkin, että äiti olisi jaksanut vielä vähän kauemmin vaikka sitten meidän takia ja hakenut apua. Tilanne voisi olla nyt jo aivan erilainen, mikäli niin olisi tapahtunut...

Mä olen miettinyt oliko itsemurhapäätöksen tekeminen äidille pelkästään helpotus. Oliko hän viimeisinä elinminuutteinaan pelkästään huojentunut tietäessään pääsevänsä ihan kohta pois, vai oliko hän myös surullinen? Mua häiritsee ihan kamalasti kun en tiedä. Kiusaan itseäni tällaisilla ajatuksilla ja pohdinnoilla enkä mä tule koskaan saamaan kunnollista vastausta kysymyksiini. En koskaan.

5.9.2014

Katkera ja kateellinen.

En muista olenko koskaan kirjoittanut täällä siitä, kuinka olen monesti tuntenut kateutta ja jopa katkeruutta vanhempieni kuoleman jälkeen, kun suurimmalla osalla muista ihmisistä kuitenkin on vielä ne vanhemmat olemassa. Eihän se kateus tai varsinkaan katkeruus ole mitenkään hyvä asia, mutta sellaisiakin tunteita on tullut vastaan useampaankin otteeseen - valitettavasti. Kateus ei sinänsä välttämättä ole aina paha asia ja lähinnä sitä onkin ilmennyt tilanteissa, joissa näen tai kuulen, että joku ystävistäni on vaikkapa tehnyt jotain ihanaa perheensä kanssa. Hetkellinen "mäkin haluaisin kokea vielä saman" -tunne täyttää mielen ja saattoi toisinaan myös saada mut itkemään. Osaan mä kuitenkin yhtä lailla myös iloita tuollaisissa tilanteissa siitä, että joku on saanut tehdä jotain kivaa vanhempiensa kanssa. Välillä sitä vaan alkaa miettiä liikaa koko asiaa ja aika herkästi siitä tulee myös sitten paha mieli. Ei kai siinä mitään epänormaalia olekaan, vaikka välillä tunnenkin pientä kateutta siitä, että toisilla on vielä vanhemmat elossa. Olisipa minullakin.

Katkeruus sen sijaan ei ole varmaan milloinkaan hyvä tai positiivinen asia, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ole missään vaiheessa ollut katkera. Olen ollut katkera siitä, että äiti tappoi itsensä, siitä että isosiskoni tiesi äidin pahasta olosta eikä tehnyt asialle mitään sekä siitä, että multa on viety sekä isä että äiti. Täysin turhaahan se on ollut eikä taatusti ole auttanut mua suruni työstämisessä, oikeastaan päinvastoin. Silti noiltakaan tunteilta en ole välttynyt, vaikken niitä pitkään aikaan olekaan enää tuntenut.

Tilanteet, joissa joku läheiseni valittaa mulle vanhemmistaan ovat yhä edelleen välillä aika haastavia. Olen saanut lukuisat kerrat kuulla kuinka perseestä jonkun äiti on tai miten jonkun toisen isä on täysi idiootti, kun ei voinut lainata autoaan viikonloppureissua varten. Ei tunnu kivalta, ei. Noi on ihan normaaleja reaktioita ihmisiltä, joita ärsyttää ja harmittaa ja mä olen taatusti laukonut vastaavia itsekin usempaankin otteeseen. Nykyään noita kuullessa tuntuu vaan lähes joka kerta pisto rinnassa, sillä näillä kyseisillä ihmisillä kuitenkin on vielä vanhemmat ja mä tekisin itse ihan mitä tahansa, jotta saisin edes toisen vanhemmistani takaisin. Kyllähän sitä pariin kertaan on tullut mietittyä noissa tilanteissa, että eikö toikin vaan voisi olla kiitollinen siitä mitä sillä on sen sijaan, että se valittaa jostain täysin turhasta. Nykyään mä osaan suhtautua vähän eri tavalla ja kyllä mä kuuntelen, jos joku haluaa mulle avautua oli asia sitten mikä tahansa :) Ymmärrän hyvin sen, että jokainen kokee ne omat murheet ja ärsytykset isoina asioina eikä ole mun tehtäväni arvostella tai arvioida niitä muiden puolesta.

3.9.2014

Helmi.

Vuosi sitten mun elämä oli niin hajalla ja sekaisin, etten uskonut edes eläväni enää vuoden päästä. Olin aivan vakuuttunut siitä, etten ikinä pääsisi ylös sieltä surun ja tuskan keskeltä. Mun elämässäni ei ollut mitään muuta kuin kipua ja kaipuuta, surua ja kyyneleitä. En mitenkään voinut edes aavistaa, että vuoden kuluttua mä olen äiti. Että mulla on kohta elämässäni jotain sellaista, mikä kannattaisi mut läpi minkä tahansa vaikeuden tai esteen. Helmi on sellainen, enkä mä oikein vieläkään voi käsittää mitä niin hyvää mä olen tehnyt, että olen ansainnut tuon pienen ihmeen elämääni.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, mulla ei ole tällä hetkellä mitenkään erityisen hyvä mieli, mutta miten mä voisin olla huonolla tuulella kun näen miten tyttäreni sädehtii ja hymyilee mulle? En ole missään vaiheessa tytön syntymän jälkeen ajatellut, ettei musta olisi tähän. Raskausaikana mun mielessä pyöri ties mitä ajatuksia ja pelkäsin ihan tajuttomasti olevani jollain tavalla huono äiti kaikkien näiden vaikeuksien keskellä. Tähän mennessä mä olen kuitenkin suoriutunut omasta mielestäni varsin hyvin. Mulla saattaa olla tosi paha olla, voin itkeä ja pyöriä sängyssä pahan oloni keskellä, mutta silloin Helmi ei ole paikalla.

Monet ihmiset ovat olleet oikein yllättyneitä siitä, miten onnelliselta ja tyytyväiseltä Helmi vaikuttaa. Jossain vaiheessa toi itse asiassa jopa loukkasi mua hieman tai mulle tuli sellainen olo, että onko kaikki oikeasti ajatelleet, ettei musta ole äidiksi tai Antonista isäksi? Että meidän lapsi joutuisi kasvamaan huonoissa oloissa ja itkujen ja riitojen keskellä? Onneksi mä olen tajunnut, ettei kukaan ole mitään tollaista odottanut, mutta jos mä pelkäsin aluksi itsekin tuleeko tästä mitään niin mikseivät muutkin sitten olisi pelänneet? Mä olin kuitenkin niin tajuttoman huonossa kunnossa vielä vähän aikaa sitten eikä Antonkaan ole todellakaan päässyt helpolla.

Totta kai pienen vauvan hoitaminen on välillä raskasta enkä mä voi sanoa nauttivani esimerkiksi yöherätyksistä, mutta ne ja monet muut kuuluvat asiaan. Ei ole mitään mitä mä en tekisi tyttäreni puolesta tai hyväksi. En ole koskaan rakastanut samalla tavalla yhtään ketään ja melkein parasta tässä kaikessa on se, että tiedän ja näen kuinka paljon Antonkin rakastaa ja jumaloi lastamme. Mun on vaikeaa käsittää kuinka yksi pieni hampaaton hymy tai tunne siitä, miten pienet sormet puristuvat oman sormeni ympärille voivatkin saada koko maailmani kirkastumaan, mutta niin se vain on. Pelkästään Helmin näkeminen saa mulle paremman mielen ja mä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen ja etuoikeutettu, koska mä olen saanut itselleni maailman ihanimman perheen.

1.9.2014

Feeling low.

Asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, mutta silti musta tuntuu pahalta. Oon miettinyt, että aiheuttiko äidin itsemurha mulle niin pitkäkestoisen surun, että siitä on vaikea päästä kokonaan irti? Ehkä mä en osaa enää olla samalla tavalla onnellinen ja nauttia elämästä. Koko ajan tuntuu jotenkin siltä, ettei asiat ole hyvin, vaikka ne oikeasti ovat. Tai no niin, onhan tässä kaikenlaista ongelmaa ja muutoksia, mutta periaatteessa kaikki kuitenkin on hyvin. En mä sure enää äitiäni, en ainakaan samassa mittakaavassa kuin ennen. Totta kai musta tuntuu pahalta muistaa, ettei äitiä enää ole ja varsinkin kun tiedän millä tavalla hän kuoli, mutta ei se suru ole enää samanlaista. En tiedä mikä mua taas vaivaa...

Antonilla alkaa huomenna koulu ja mä joudun olemaan taas moneen viikkoon ensimmäistä kertaa päivät yksin kotona Helmin kanssa. Mun ranne onneksi kestää Helmin nostelun ja muun, mutta onneksi Antonin lukujärjestykset ovat aika väljiä eikä mun tarvitse olla tytön kanssa yksin 8 tuntia joka päivä. Ei siis sillä, etteikö musta olisi ihanaa olla Helmin kanssa, mutta mun ranne ei tosiaan ole vielä aivan kunnossa ja totta kai se rasittuu pientä vauvaa hoitaessa. Lisäksi mun mielialani on tällä hetkellä tosiaan vähän vaihteleva. Onneksi Helmi kuitenkin saa mulle ennen kaikkea paremman mielen eikä mulla luojan kiitos ole vielä kertaakaan ollut sellaista oloa, etten jaksaisi häntä hoitaa. Pelkäsin ennen tytön syntymää ihan älyttömästi sitä, että jossain vaiheessa suru iskisi päälle taas niin vahvana, ettei musta olisi olemaan äiti tyttärelleni, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt. Toivottavasti ei käykään.

Kohtapuolin meille on tulossa vieraita ja mun pitäisi sitä ennen saada loihdittua jotain tarjoiltavaakin. Ei kiinnostaisi yhtään, mutta eiköhän se siitä taas lähde, kunhan vaan saan itseni liikkeelle. Anton on tällä hetkellä Helmin kanssa ulkona kävelyllä ja mä koitin nukkua tätä pahaa oloani pois. Ei oikein onnistunut enkä mä edes saanut nukuttua. Ei voi siis muuta kuin toivoa, että mieli tästä vielä kirkastuu tai viimeistään huomenna olisi jo parempi päivä.