Äitini itsemurhan jälkeen monet ihmiset ovat kohdelleet minua eri tavalla kuin ennen. Olen heillä kuin jokin hauras lasiesine, joka voi särkyä pienestäkin kolhaisusta. Minulle ei enää uskalleta sanoa samalla tavalla asioita päin naamaa eikä vaikeista asioista haluta puhua. Turhista asioista ei mielestäni kannata nipottaa oli tilanne millainen tahansa, mutta jos oikeasti on jotain sanottavaa, pitäisi se uskaltaa sanoa - myös minulle.
Kesti varmaan pari kuukautta ennen kuin poikaystäväni suostui ymmärtämään sen, että hän voi sanoa minulle mikäli toimin hänen mielestään väärin, olen loukannut häntä jollain tavalla tai sanonut ikävästi. Totta kai sen usein tiedostaa itsekin, jos tulee tehtyä tai sanottua jotain typerää, mutta ei se aina mene niin ja mielestäni jokaisella pitää olla oikeus sanoa, jos loukkaantuu tai harmistuu jostain, mitä joku toinen on tehnyt. Antonkin varmasti oli ymmärtäväisempi kaikkien sanomieni asioiden suhteen, sillä olin juuri menettänyt äitini ja täysin surun murtama, mutta ei se kuitenkaan oikeuta sanomaan tai tekemään ihan mitä tahansa.
Tästä saattaa nyt saada sellaisen kuvan, että olen oikein enemmänkin satuttanut ja loukannut läheisiäni omilla teoillani, mutta siis ei, en ole. Pointti oli vaan siinä, että silloin kun joskus näin sattuu käymään, eräät ihmiset ovat yhä edelleen hiljaa eivätkä uskalla sanoa mitään. Tiedostan kyllä itse tehneeni/sanoneeni jotain sopimatonta ja pyydän totta kai anteeksi. Ihmettelen vain sitä, etteivät he vieläkään itse sano asiasta mitään, vaikka ennen tilanne oli siis aivan toinen. Olen myös monet kerrat sanonut, että mulle saa kyllä sanoa ihan mitä tahansa eikä se pahenna yhtään mitään.
Tavallaan ymmärrän miksi nuo ihmiset toimivat kuten toimivat, mutta toivoisin heidän muuttavan käytöstään. En minä mene rikki, vaikka minulle joskus jotain negatiivista tai ikävää sanoisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti