29.6.2014

Miksi?

Pikkuveljeni kysyi multa taas minkä takia meidän vanhemmat ovat kuolleet. Musta tuntuu niin pahalta, kun Jesse kyselee tota enkä osaa vastata kunnolla. Mähän mietin itsekin samaa asiaa ihan jatkuvasti. En mä ymmärrä yhtään sen paremmin minkä takia meiltä vietiin ensin isä ja sitten äiti. Tai no niin, äiti päätti itse lähteä mutta joka tapauksessa. Ei kai tuohon kysymykseen mitään oikeaa vastausta olekaan, mutta on jotenkin niin kamalan turhauttavaa koittaa jollain tavalla selittää tuota asiaa...

Tätini mukaan Jesse on monet kerrat sanonut pelkäävänsä, että minä tai Amanda kuollaan myös. En yhtään ihmettele, sillä kyllä muakin koko ajan pelottaa, että kuka täältä seuraavaksi lähtee ja kuinka pian se tapahtuu. Mutta ei 10-vuotiaan kuuluisi joutua pelkäämään tuollaisia asioita, ei se ole oikein. Mäkin olen monet kerrat sanonut veljelleni, etten ole lähdössä täältä minnekään, mutta eihän toikaan välttämättä ole totta. En mä voi mitenkään tietää mitä tapahtuu, mutta totta kai mun täytyy Jesselle sanoa noin. 

Pikkuveljeni hyvinvointi on mulle muutenkin todella tärkeä asia. Samoin se, että me ollaan pysytty läheisissä väleissä. Jesse soittelee mulle lähes päivittäin ja nähdäänkin yleensä monta kertaa viikossa nykyään, kun me muutettiin vain muutaman sadan metrin päähän tätini asunnosta. Sitä tunnetta, kun Jesse halaa mua ja toteaa, että mä olen maailman paras sisko, ei voi edes kuvailla millään sanoilla. Ja Jesse on myös aivan haltioissaan siitä, että me saadaan Antonin kanssa vauva. Hän on lupautunut auttamaan pikkuisen hoidossa ja odottaa vauvan syntymistä lähes yhtä malttamattomana kuin minäkin. Meidän perhe hajosi lopullisesti vuosi sitten äitini kuollessa ja mä olen oikeastaan vasta sen jälkeen oppinut kuinka tärkeää on pitää kiinni niistä rakkaista ihmisistä, jotka yhä ovat täällä. Olen kiitollinen siitä, että olen näin läheisissä ja hyvissä väleissä sekä isosiskoni että pikkuveljeni kanssa. Rakastan kumpaakin aivan valtavan paljon ja tiedän heidänkin rakastavan minua.

28.6.2014

Terveisiä sängynpohjalta.

Ei, mua ei ole vallannut mikään uusi masennuskausi äidin tai isän kuolemasta johtuen, enkä lapsi myöskään ole (luojan kiitos) vielä syntynyt, kuten joku jo ehti epäillä. Mä olen vaan ollut ihan jäätävässä flunssassa, joka muuttui sitten angiinaksi ja kuume oli monen päivän ajan niin korkea, etten jaksanut tehdä yhtikäs mitään :/ Eilen alkoi jo olla selkeästi parempi olo ja tänään se helvetinmoinen kurkkukipu on jo huomattavasti helpottunut. Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun mulla viimeksi oli angiina, mutta olin taas ehtinyt unohtaa kuinka epämiellyttävä tauti tämä oikein on.

Mulla on ollut ajantaju aivan kadoksissa ja eilen oikein hämmästyin, kun Anton sanoi, että on perjantai. Mihin se viikko oikein katosi? Nukuinko mä tosiaan niin kauan ja niin paljon? Ilmeisesti sitten. Toisaalta ihan hyvä, että tämä aika on mennyt näinkin nopeasti, sillä mä olen aika malttamaton odottamaan sitä elokuun puoltaväliä ja laskettua aikaa :D Toki mä toivon, että vauva pysyy sisällä, kunnes viikot ovat täynnä, mutta toivoisin niiden olevan jo. Ihan ensinnäkin sen takia, etten millään malttaisi odottaa, että saan oman pikkuisen jo syliini, mutta myös siksi, ettei tämä raskaus ole ollut mitenkään kovin helppo. Mutta turha mun on valittaa sen enempää, kun toisilla on vielä sata kertaa vaikeampaa ja jotkut eivät välttämättä koskaan edes tule raskaaksi, vaikka haluaisivat. Olen ihan tyytyväinen, mutta olen sitä myös sitten, kun lapsi on syntynyt.

Tänään pitäisi sentään olla aurinkoinen päivä, joten mä ajattelin linnottautua meidän takapihalle ottamaan aurinkoa. Pitää ottaa ilo irti kaikista näistä vähänkin aurinkoisista ja lämpimistä päivistä, kun ei niitä tämän kesän aikana ole vielä toistaiseksi ainakaan kovin paljon ollut. Olettaen siis, etten taas nukahda ja nuku koko loppupäivää :D

Hauskaa viikonloppua kaikille ♥

22.6.2014

Juhannus.

Juhannus ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja mä olen oikeastaan vain tyytyväinen, kun pääsin vihdoin tänään pois sieltä mökiltä. Alkuun kaikki vaikutti hyvinkin lupaavalta: meitä oli siellä hieman reilu kymmenen ihmistä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ollaan kaikki tunnettu toisemme jo vuosia, mutta jossain vaiheessa perjantai-iltaa mökin omistaja alkoi riidellä tyttöystävänsä kanssa ja lopputulos oli se, että kello kolmelta aamuyöllä tämä mies sanoi haluavansa tyttöystävänsä pois mökiltä. Yritettiin siinä sitten kaikki sovitella ja koittaa saada asioita edes siihen malliin, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä pois. Ei auttanut. Mä olin ainut, joka oli selvinpäin siellä ja lopulta mä lähdin sitten ajamaan tätä naista pois sieltä mökiltä. Koko tunnin kestäneen automatkan sain kuunnella, kuinka hän itkien haukkui poikaystäväänsä. Mä vihaan olla tollasessa tilanteessa, koska molemmat osapuolet ovat mulle todella rakkaita ja tärkeitä ystäviä. En mä onneksi montaa sanaa ehtinytkään siinä väliin laittaa ja pääasiassa vain kuuntelin.

Jäin loppuyöksi sitten kotiin nukkumaan, sillä olin niin älyttömän väsynyt, etten uskaltanut enää lähteä yksin ajamaan. Aamupäivällä ajoin sitten takaisin sinne mökille ja tunnelma siellä oli täysin lopahtanut. Mökin omistaja murjotti ja oli huonolla tuulella, vaikka yrittikin väittää toista. Ihmiset joivat aina vaan lisää ja lisää ja koittivat sen varjolla pitää hauskaa. Mulla ei ollut hauskaa, ei todellakaan. Mietin monta kertaa, että lähden ajamaan kotiin, mutta en mä sitten viitsinyt. Yritin pitää iloista ilmettä naamalla ja seurustella muiden kanssa, mutta aika pian mä painelin nukkumaan. Onneksi mulla sentään on hyvä syy sille, että olin niin väsynyt. Enkä mä oikeastaan edes valehdellut, sillä kyllä mua väsytti, mutta ei ehkä ihan niin paljon, ettenkö olisi jaksanut vielä olla hereillä. Mä en vain kestänyt katsella (ja kuunnella) sitä menoa enää.

Mä olen aina pelännyt, että jotain tällaista tapahtuu. Kun meidän kaveriporukassa on niin paljon näitä pariskuntia, niin sehän on valitettavan todennäköistä, että jossain vaiheessa jonkun parin sukset menevät ristiin ja lopputulos on kutakuinkin tällainen. Inhottaa, jos meidän koko porukka hajoaa jollain tavalla tämän vuoksi, kun me ollaan kuitenkin oltu ystäviä jo yläasteelta lähtien. Pitää vain toivoa, että he saavat asiansa sovittua ja selvitettyä. Ainakin sitten siten, että pystyvät vielä olemaan kavereita keskenään. Riidan molemmat osapuolet olivat kuitenkin silloin yöllä aika kovassa humalassa niin ehkäpä ne asiat selvinpäin näyttävätkin vähän erilaisilta... :)

Toivottavasti teidän juhannus sujui vähän paremmissa merkeissä ilman turhaa draamaa! :D

20.6.2014

Kohti parempaa.

Niin siinä taas kävi, että pikkuhiljaa mieliala taas parani ja ajatukset muuttuivat positiivisemmiksi. En itke enää kerran tunnissa tai ole koko ajan allapäin. Mä jopa hymyilen ja nauran ihan aidosti. Hyvä niin, sillä me lähdetään ihan näillä hetkillä Antonin kanssa viettämään juhannusta kaverin mökille. Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä sinne jo eilen muiden mukana, mutta Anton jäikin sitten vielä töihin eilisillaksi. 

Juhannus ei ole itse asiassa koskaan ollut mulle mikään sen erityisempi asia. Onhan se ihan kiva viettää aikaa perheen tai ystävien kesken, mutta sitä ihan samaa voin tehdä minä tahansa muunakin kesäviikonloppuna. Ainut ero tässä taitaa mulle olla se, että nyt kaupat ovat kiinni ja suurin osa ihmisistä poissa kaupungeista :D Sääkin on tällä hetkellä kyllä niin surkea, että joudutaan varmaan istumaan sisällä koko viikonloppu. Viime juhannuksena kuulemma oli tosi lämmin, mutta siitä mulla ei ole harmainta aavistustakaan. En mä ole edes tiennyt, että juhannus on ollut.

Mutta pidemmittä puheitta toivotan teille kaikille hauskaa juhannusta! Palaillaan varmaan sunnuntaina taas :)

18.6.2014

Kuoleman pelko.

Äidin itsemurhan jälkeen mä toivoin ajoittain itsekin kuolevani, mutta nykyään mä oikeastaan jopa pelkään kuolemaa. Mulle on nyt viime aikoina tullut muutaman kerran sellainen tietynlainen "paniikkikohtaus", kun olen miettinyt omaa kuolemaani. Tiedän toki, että on aivan luonnollista pelätä kuolemaa ja tiettyyn pisteeseen asti se on vain hyvä asia. Mua kuitenkin häiritsee noi kohtaukset ja viimeksi sellainen tuli tänään aamupäivällä. Olen koittanut miettiä mikä siinä kuolemassa sitten niin pelottaa ja puhuin tästä terapiassakin.

Lopputulos oli sitten se, että lähinnä mä kai pelkään sitä lapseni takia. Vaikka pikkuinen ei ole vieä edes syntynyt, mua pelottaa jo nyt, että mä joskus kuolen ja hän jää ilman äitiä. Ja toi pelkohan kumpuaa sitten täysin siitä, että olen itse menettänyt molemmat vanhempani. Musta tuntuu ihan hirveeltä edes ajatella, että mun oma lapsi joutuisi joskus tuntemaan samanlaista kipua ja menetyksen tuskaa, mitä mä olen itse tuntenut. Kun mä vaan mietin niitä kaikkia päiviä ja unettomia öitä, kun mä olen itkenyt silmät päästäni surun ja ikävän vallassa ja oikeasti kärsinyt, niin ei luoja... Ei kenenkään pitäisi tietenkään joutua koskaan kokemaan mitään tuollaista, mutta vähiten sitä toivoisi omalle lapselleen.

Täysin turhaahan se periaatteessa on edes miettiä mitään tuollaisia asioita, mutta minkäs teet, kun mielen valtaa taas ties minkälaiset ajatukset. Luulin joskus olevani taitava sulkemaan ikävät ja epämiellyttävät ajatukset pois mielestäni, mutta mä olen tainnut menettää sen taidon kokonaan. Tai sitten mulla on yksinkertaisesti vain ihan liikaa aikaa. Päivät kuluvat edelleen aika pitkälti vain kotona makoillen ja tv:tä tuijotellen. En mä oikein edes jaksaisi tehdä mitään muuta, mutta tässä samalla tulee sitten väkisinkin pohdittua ties mitä.

Mukavaa keskiviikkoa! <3

16.6.2014

Growing up.

Välillä mua naurattaa, mutta joskus jopa puistattaa, kun mä mietin millainen ihminen olin vielä muutama vuosi sitten. Uskon vanhempieni kuoleman vaikuttaneen omalta osaltaan siihen, että olen muuttunut aika paljonkin, mutta suurimman vaikutuksen on varmasti tehnyt ihan yksinkertaisesti se, että olen kasvanut ja aikuistunut. En mä ole koskaan ollut ilkeä ihminen, en ole ikinä kiusannut ketään tai pyrkinyt tahallisesti aiheuttamaan omilla teoillani pahaa mieltä toisille ihmisille. Mä olin vaan niin tajuttoman pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen. Siis nimenomaan kiinnitin huomiota omaan ulkonäkööni ja käytin sen vuoksi rahaa ihan miten sattui. Mulla oli siihen mahdollisuus, sillä sain aika mukavasti rahaa vanhemmiltani joka kuukausi. Ne rahat kuluivat pääasiassa vaatteisiin ja erilaisiin kosmetiikkatuotteisiin, joita mulla olikin sitten kaikki kaapit ja hyllyt pullollaan.

En mä ole mielestäni ollut koskaan millään tavalla huono ystävä tai laiminlyönyt suhdettani kenenkään läheiseni kanssa, mutta kuinka paljon enemmän mua kiinnostikaan vielä joskus kaikki materia sen sijaan, että olisin huomioinut läheisiäni. En oikein osaa edes kuvailla millaista se oli, mutta arvomaailmani oli ihan nurinkurinen. Kyllähän mä edelleenkin tykkään shoppailla, mulla on vaatteita varmasti enemmän kuin tavallisella ihmisellä keskimäärin ja kiinnitän huomiota siihen miltä näytän. Tuosta kaikesta alkoi vaan kehittyä pikkuhiljaa pakkomielle mulle, mutta se katkesi kuin seinään isäni kuoleman jälkeen. Mua ei enää kiinnostanut mikään tuollainen.

Nykyään mä käytän rahaa uusiin vaatteisiin, kosmetiikkaan ja ylimääräisiin "turhuuksiin" vain murto-osan siitä, minkä tuhlasin ennen isäni kuolemaa. Välillä on totta kai kiva saada jotain uutta, vaikka ei välttämättä kaikkea tarvitsisikaan, mutta enää mä en ole joka päivä shoppailemassa ja tuomassa kotiin kassillista uusia vaatteita ja ties mitä muuta. Huvittaa ajatella kuinka turhamainen mä olen joskus ollut.

Nykyisin mä saatan myös havahtua siihen, että olen pohtinut jotain syvällisiä asioita ties kuinka pitkän ajan. Olen nykyään myös huomattavasti paremmin perillä asioista, jotka tapahtuvat sekä täällä Suomessa että maailmalla. En mä aiemminkaan tyhmä ollut, mutta mua ei vaan kiinnostanut. Uutiset olivat mulle ihan yhdentekeviä, mikäli niihin ei liittynyt jonkun julkkiksen viimeaikaiset toilailut tai saavutukset. Toi on varmasti muuttunut pitkälti senkin takia, että olen aikuistunut tässä vuosien saatossa, mutta onhan se ihan älytöntä, ettei 16-17-vuotiaalla ole juurikaan mitään käsitystä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ei kaikkea tarvitse eikä voikaan tietää, kaikki ei kiinnosta enkä mä vieläkään voi sanoa olevani perillä aina kaikesta, mutta se mun tietämättömyyteni maailman tapahtumista alkoi jo olla noloa.

Se tietynlainen hälläväliä -asenne on lähes kokonaan poistunut. Mun on ollut pakko muuttaa ajattelutapojani ja niin sanotusti myös kasvaa aikuiseksi. Ehkä mun sisälläni jossain vieläkin asuu se turhamainen ja pinnallinen shoppailufriikki, mutta ei mulla ole enää varaa olla sellainen. Tässä maailmassa on nyt niin paljon muitakin tärkeämpiä asioita, jotka mun täytyy ja jotka myös haluan asettaa etusijalle. 

En oikein edes tiedä miksi halusin tästä aiheesta kirjoittaa, mutta se pyöri mielessäni joten päätin purkaa näitä ajatuksia tänne blogiinkin :)

14.6.2014

Everything's gonna be alright.

Tuijotin itseäni aamulla peilistä itku kurkussa ja toistelin ääneen: "Kaikki on hyvin." Lopulta mä tajusin, etten usko itseäni ja muutin lauseen mutoon: "Kaikki tulee olemaan hyvin." Se oli jo parempi ja sitä mä toistelin itselleni varmaan kymmenen minuutin ajan, kunnes taas rauhoituin. No mikä sitten on huonosti? Ei varsinaisesti mikään uusi asia, tänään on vaan taas ilmeisesti yksi niistä huonoista päivistä, joita viikkoon mahtuu yhä vieläkin useita.

Niin tai jos nyt jotain uutta halutaan löytää, taisin vasta eilen kunnolla ymmärtää, että mähän joudun oikeesti synnyttämään suurinpiirtein parin kuukauden päästä. Kliseisesti tulikin sitten ajateltua, että eihän se lapsi mitenkään voi mahtua ulos ja sitä sitten panikoin Antonillekin. En mä varsinaisesti vieläkään sitä synnytystä pelkää ja koitin eilenkin sitten ajatella niin, että jos siitä ovat naiset ennenkin selvinneet niin tuskin mä olen mitenkään poikkeus.

Mä en ole viime päivinä juurikaan tehnyt mitään ihmeellistä. Oon miettinyt tosi paljon kaikkia asioita, katsonut frendejä ja syönyt litrakaupalla jäätelöä. Ei mua oikein huvita edes tehdä mitään ja lähinnä vain toivon, että aika kuluisi nopeammin. Tänään olisi kuitenkin tarkoitus mennä erään ystäväni synttäreille. Sielläkään mä en varmaan kovin kauaa jaksa olla, mutta on silti ihan kiva nähdä kavereita :) 

Hyvää viikonloppua!

12.6.2014

Her voice.

Pelästyin yhtenä iltana, kun itkin ja yhtäkkiä mun päässä alkoi kuulua äidin ääni. Äiti huusi mun nimeä. Kuulin aivan selvästi pääni sisällä, miten äiti kutsui mua ja lausui mun nimeni ensin vihaisesti, sitten yllättyneesti, odottavasti, hämmentyneesti, iloisesti jne. Mulle on ennenkin tullut tollaisia vähän vastaavanlaisia hetkiä, kun aivan yllättäen mieleeni tupsahtaa vaikkapa jokin lause, minkä äiti on lausunut joskus vuosia sitten. Ei se ole välttämättä ollut edes mikään merkityksellinen asia, mutta jokin mikä on jostain syystä jäänyt mieleeni. Kuulen sen kuitenkin pääni sisällä aivan juuri sellaisena kun äiti sen aikoinaan lausui. Eikä tossa mitään muuta, mutta mä tunnen aina tietynlaista selittämätöntä pistävää kipua, kun muistan miltä äidin ääni kuulosti. Toikin tilanne tuli niin täysin puun takaa, että tosiaan pelästyin sitä.

Pitäisi ehkä olla tyytyväinen, että tollasia tulee välillä, koska mä pelkään unohtavani miltä äidin ääni kuulosti. Mun on nykyäänkin jo tosi vaikea saada siitä tavallaan kiinni, ellen juuri muistele jotain tiettyä hetkeä, kun me ollaan keskusteltu jostain asiasta. Silloin muistan äidin äänen. Samoin muistan kyllä äidin naurun aivan täsmälleen juuri niin kuin se olikin. Sitä onkin kaikkein helpoin muistella.

Tä on taas näitä niin omituisia juttuja, kun tavallaan mä pelkään unohtavani, mutta muistaminen sattuu. Tuli taas tässä päivänä yhtenä todettua miten paljon kaikkea aivan älytöntä sitä onkaan tullut mietittyä ja tunnettua äidin kuoleman jälkeen. Suurimman osan ajasta ajatukset toki ovat ihan selkeitä ja järkeviä, mutta aina toisinaan mielen valtaa jotkin ihan älyttömät jutut ja tunteet. Välillä olen pelännyt, että mä olen tullut hulluksi, mutta ehkä ne kaikki omituiset ajatukset yms. kuuluvat asiaan. Eikä mulla onneksi ole sen yhden kerran jälkeen ollut sellaisia pitempiä hetkiä/ajanjaksoja, kun en enää oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä ei. Siitäkin on pian jo vuosi aikaa.

Nykyään mä olen vaan aina ihan tajuttoman väsynyt, mutta se johtuu varmastikin pelkästään tästä raskaudesta. Nytkin mä olen taas nukkunut suurimman osan päivästä. Sinänsä ihan hyvä juttu, kun mä en saisi rasittaa itseäni käytännössä lainkaan, eli eipä ainakaan ehdi tulla tylsää, kun niin iso osa ajasta menee nukkuessa :D

10.6.2014

Unfairness.

Mä olen monet kerrat miettinyt minkä takia juuri mä menetin molemmat vanhempani näin nuorina. Mun mielestä se ei ole millään tavalla normaalia, että 19-vuotiaalla ei ole enää äitiä eikä isää. Tai normaali on ehkä vähän huono sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin, mutta jotenkin sitä nuorempana aina ajatteli, että vanhemmat ovat elossa vielä vuosikymmeniä. Vanhemman kuolema on varmasti aina rankka asia, oli sitten 9, 19 tai 69-vuotias. Ja tietenkään mä en enää ole lapsi, mutta olin aivan liian nuori menettäessäni isäni eikä tilanne juurikaan ollut parempi äitini kuollessa juuri ennen kuin täytin 20. Jotenkin sitä aina ajatteli, että totta kai munkin vanhemmat ovat joskus vanhuksia. Sitä pitää niin itsestään selvänä, että omat vanhemmat ovat täällä aina. Tai jos ei aina, niin kuitenkin todella pitkään. Yhdessä hetkessä kaikki muuttuu ja koko maailma romuttuu.

Olen monet kerrat sanonut, että mun mielestä on aivan käsittämättömän epäreilua, että mä olen menettänyt molemmat vanhempani. Niinhän se onkin, mutta elämä ei todellakaan aina ole reilua. Eikä se asia siitä tietenkään enää muuksi muutu, vaikka mä kuinka voivottelisin ja surkuttelisin kyseisen asian epäreiluutta. Ja eiköhän toikin asia ole sellainen, mitä lähes jokainen läheisensä menettänyt ajattelee. Mä en vaan käsitä miksi niin tapahtui...

Muistan hyvin sen, kuinka isäni kuoleman jälkeen kyselin ihmisiltä samoja asioita oikeasti kymmeniä kertoja: Miten isän onnettomuus oli tapahtunut? Mitä ensihoitajat tekivät? Miksi mitään ei voitu enää tehdä? Mitä nyt tapahtuu, kun isä on kuollut? Äidin kuoleman jälkeen mä en ole ehkä samalla tavalla kysellyt, mutta muistan yhä kuinka tärkeää mulle oli se, että niihin mun kysymyksiin todella vastattiin, vaikka olisin samalta ihmiseltä kysynyt täysin samaa asiaa juuri kolme minuuttia aiemmin. Se, että kaikki olivat niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä, oli mulle todella tärkeää. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että jos sulta on kahden päivän aikana tentattu täysin samoja asioita kymmeniä kertoja, se alkaa ärsyttää. Eikä mun kysymysten pointti ollutkaan ehkä se, etten tietäisi vastausta. Kyllä mä tiesin ja yleensä muistin täydellisen hyvin sen, mitä mulle oli vastattu jo sillä ensimmäisellä kerralla. Mun vaan piti jostain syystä saada varmistus niistä asioista yhä uudestaan ja uudestaan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta ehkä se oli jotenkin sitten mun tapani varmistua siitä mitä on tapahtunut ja miksi ne asiat ovat tapahtuneet.

Totta kai se on luonnollista, että tuollaisen onnettomuudenkin jälkeen omaiset haluavat täydellisen ja tarkan selonteon tapahtumien kulusta. Niitä kysymyksiä tupsahteli mieleen jatkuvasti ja niin nopealla tahdilla, ettei kaikkia ehtinyt sillä samalla hetkellä edes kysyä. Poikaystäväni sanoi joskus, että kaikkein vaikein oli vastata, kun kysyin äitini itsemurhan jälkeen, että mitä mä nyt teen, kun mulla ei enää ole äitiä. Enpä mä itsekään tietäisi mitä tuollaiseen voisi vastata eikä niihin kaikkiin kysymyksiin välttämättä ole edes olemassa vastausta, ainakaan oikeaa sellaista. Niitä kysymyksiä heräsi ties minkälaisista asioista ja yhä edelleen niitä tulee mieleen vähän väliä. Onneksi mulla on aina ollut mahdollisuus kysyä ja saada niitä vastauksia kysymyksiini.

9.6.2014

Poissa.

Tein sen. Poistin vihdoin puhelimestani äitini numeron sekä kaikki viestit ja whatsapp-keskustelut. Mä olin miettinyt tätä todella, todella pitkään ja olen noista viesteistä sun muista puhunut pariin otteeseen ennenkin. Aiemmin olen aina ajatellut, että niiden viestien täytyy olla siellä puhelimessa. Niiden pitää löytyä sieltä, vaikka mä en niitä aikoisi koskaan enää lukea. Nyt viime viikkojen aikana mä olen tajunnut, että mä vain kiusaan itseäni sillä, kun näen esimerkiksi juuri whatsapin keskusteluja selatessani siellä äitini nimen. Se sattuu. Joka ikinen kerta.

Mä tulen todennäköisesti katumaan tuota tekoa vielä monen monta kertaa, mutta tällä hetkellä mulla on jollain tavalla huojentunut olo. Ehkä tämä oli taas yksi askel kohti sitä irtipäästämistä? Ja kun asiaa oikeasti alkaa ajatella niin eihän siinä ole mitään järkeä, että mä joudun lähes päivittäin muistamaan, etten enää koskaan saa viestejä äidiltäni. Totta kai toikin asia saattaa pyöriä mielessä muutenkin, mutta se tulee joka kerta mieleen, kun näen äitini nimen puhelimessani. Miksi kiusata itseään turhaan? Mä olen joutunut äitini kuoleman takia kestämään jo niin paljon, että ehkä sitä voisi edes yrittää jollain tavalla vaikuttaa siihen, kuinka paljon kärsin vielä tänäkin päivänä sen asian takia. Kaikkeen en tietenkään voi vaikuttaa, mutta toikin oli juuri sellainen asia, mihin todellakin pystyin vaikuttamaan.

Tällaiset pienet teot vievät aina eteenpäin ja mä uskon vakaasti siihen, että vaikka mä saatankin joskus vielä olla vihainen itselleni siitä, kun olen mennyt poistamaan nuo kaikki, on se kuitenkin loppujen lopuksi parempi. Voin hyvin kuvitella tilanteen, että jonain iltana, kun elämä potkii päähän ja suru on taas vallannut mieleni täysin, haluaisinkin yhtäkkiä päästä lukemaan äitini lähettämiä viestejä. Sitä kautta pääsisin vähän lähemmäs häntä ja saisin jonkin konkreettisen todisteen siitä, että äiti todella on ollut täällä. Nyt en enää voikaan tehdä niin ja tuollaisena epätoivon hetkenä saatan suuttua itselleni ja ajatella, että tein ison virheen. Seuraavana aamuna ajattelenkin sitten todennäköisesti taas niin, että luojan kiitos mä en päässyt niitä keskusteluja lukemaan. Niiden lukemisesta saa sen hetken helpotuksen ja lohdun, mutta ne jäävät väkisinkin pyörimään päähän vielä jälkeenpäinkin ja silloin kaduttaa. 

Mukavaa alkuviikkoa kaikille ♥

8.6.2014

'Cause all of me loves all of you.

Se on ihan käsittämätöntä, että vaikka mä saatan purskahtaa 30 kertaa päivässä itkemään äidin itsemurhaa miettiessäni, Anton jaksaa joka ikinen kerta tulla lohduttamaan ja rauhoittelemaan mua. Joka ikinen kerta Anton sulkee mut syliinsä ja pitää mua siinä ja puhelee mulle kunnes mä rauhoitun. Viimeinen viikko on ollut erityisen vaikea, sillä äidin kuolema on nyt pyörinyt tämän "1-vuotispäivän" takia mielessä ihan jatkuvasti. Anton on ollut päivät töissä, mutta mä olen nukkunut tavoistani poiketen koko viikon puoleenpäivään saakka ja vähän ajan päästä Anton onkin jo tullut takaisin kotiin. Suurimman osan vapaa-ajastaankin Anton on ollut kotona mun kanssa, vaikka mä olen monta kertaa sanonut, että sen pitäisi nähdä kavereitaan, kun joku on pyytänyt sitä jonnekin. Se ei ole lähtenyt. Joka ikinen kerta tän viimeisen viikon aikana se on sanonut, että mä tarvitsen sitä nyt enemmän kuin kukaan muu.

En tiedä mitä olen tehnyt, että olen saanut tuollaisen miehen itselleni. Eilisissä juhlissa ystäväni sanoi mulle, että on ihan käsittämätöntä miten paljon rakkautta meidän välillä on. Myöhemmin eräs toinen sanoi, että Anton katsoo mua yhä kuten vastarakastunut katsoo rakastettuaan. Mä tekisin itse ihan mitä tahansa rakkaani puolesta ja tiedän tunteen olevan molemminpuolinen. En mä olisi uskonut löytäväni elämäni rakkauden yläasteikäisenä, mutta niin siinä kävi. Anton on mun kaikkeni.

En tiedä olisinko selvinnyt menetyksistäni ilman Antonia. Tai varmaan olisin, mutta en yhtä hyvin, en todellakaan. En tiedä missä olisin nyt, jos olisin ollut aivan yksin menettäessäni ensin isäni ja myöhemmin äitini. Anton on pitänyt mut pystyssä, saanut mut tuntemaan oloni turvalliseksi, tehnyt kaikkensa mun eteen. Aina välillä musta on tuntunut, että mä olen aivan yksin nyt, kun mulla ei enää ole äitiäkään. Hetken päästä mä kuitenkin aina havahdun ja tajuan, että enhän mä ole yksin - mulla on Anton. Riittääkö se sitten? Riittääkö Antonin rakkaus mua kohtaan korvaamaan sen, ettei mulla enää ole vanhempia? Ei ehkä, mutta se on nyt ainut mitä mulla enää on ja mä olen kiitollinen siitä. 

6.6.2014

Suru.

Surettaa, itkettää ja kiukuttaa. Haluan äidin itsemurhan pois mielestäni, mutta se vaan on ja pysyy siellä. Tekisi mieli lähteä kunnon juoksulenkille, mutta ei tällä mahalla pahemmin juosta. Haluaisin rääkätä kroppani siihen pisteeseen, että jokainen lihas huutaisi kivusta enkä mä enää jaksaisi miettiä mitään. Mä en voi tehdä sitä. Mä voin vaan olla kotona tai korkeintaan tehdä pieniä kävelylenkkejä. Kiva.

Huomiseksi mun on kuitenkin pakko saada tämä mieliala vähän iloisemmaksi, sillä meidän olisi tarkoitus viettää huomenna yhdistettyjä kihlajaisia, tupareita ja synttäreitä. Mutta toisaalta tulen kyllä luultavasti paremmalle tuulelle ihan jo siitä, kun saan taas olla kaikkien rakkaiden ihmisten ympäröimänä, vaikka tällä hetkellä harmittaakin. Rehellisesti sanottuna juhliminen tai varsinkaan sellaisten järjestäminen ei kiinnosta tällä hetkellä pätkän vertaa, mutta onneksi Anton on lupautunut hoitamaan aika pitkälti kaikki valmistelut.

Toivon mukaan huominen päivä olisi jo hieman parempi. Toivossa ainakin on hyvä elää, eikö :)

4.6.2014

Vuosi äidin itsemurhasta.

Vuosi ei ole pitkä aika, mutta viime vuosi on ollut elämäni pisin. Äidin itsemurhasta on nyt kulunut vuosi ja mun oloni on ennen kaikkea tyhjä. Turta. Tuntuu pahalta ajatella sitä, sillä muhun sattuu joka ikinen kerta, kun muistan mitä äitini teki. Mikä aiheutti sen, ettei hän enää ole täällä. Enää se ei onneksi pyöri mielessä aivan koko ajan, vaikka monta kertaa päivässä jokin asia muistuttaa mua äitini kuolemasta. Siitä on jo vuosi. Tekisi mieli antaa aplodit itselleni, kun olen selvinnyt tästä näinkin hyvin, ja ainahan sanotaan, että se ensimmäinen vuosi on kaikkein pahin.

Viime kuukaudet ovat menneet jo paljon nopeammin, mutta mä voin vaikka vannoa, ettei aika kulunut samalla tahdilla vielä viime kesänä ja syksynä. Se mateli. Viikko ei ollut normaalin viikon pituinen, se tuntui kestävän vähintään kuukauden. Aluksi mulla ei ollut edes minkäänlaista käsitystä ajasta. En mä tiennyt onko aamu vai ilta, en tiennyt milloin vuorokausi vaihtui seuraavaksi tai mitä ympärilläni tapahtui. Se oli sitä aikaa, kun en vielä edes kunnolla tajunnut mitä on tapahtunut ja kun koitin sisäistää mitä äidin kuolema oikeasti tarkoittaa. Sen lopullisuutta mä en ole tainnut ymmärtää täysin vieläkään.

Mulla on joskus harvoin vieläkin sellaisia hetkiä, kun ihan oikeasti uskon vielä näkeväni äitini. Uskon hetkittäin aivan kirkkaasti siihen, että kyllä äiti vielä tulee takaisin. Että jonain päivänä meidän ovikello soi ja äiti seisoo siellä hymyillen. Se on pelkkää harhakuvitelmaa, totta kai. Sillä hetkellä se tuntuu lohduttavalta, mutta myöhemmin vain musertavalta. Kyllähän mä sen tiedän, että mun äitini on kuollut, mutta luultavasti mun pitäisi ensin hyväksyä se mitä on tapahtunut, jotta voisin täysillä ymmärtää sen, että kaikki on niin lopullista.

Enkä mä pysty hyväksymään sitä, mitä äitini teki ja mihin hänen tekonsa johti. Niin paljon kun mä äitiäni rakastankin ja kaipaan, mä en käsitä miten voisin milloinkaan hyväksyä kaikkea tapahtunutta. Tai ehkä juuri siksi mä en hyväksykään. Miten mä voisin hyväksyä sen, että ihminen jota mä rakastin niin, niin paljon halusi lähteä pois tästä maailmasta? Pois mun luota. Jättää meidät kaikki. Ja nyt mä olen yksin, yksin ilman äitiä.

En olisi koskaan uskonut pystyväni tuntemaan tällaista ikävää. Mä haluan äitini takaisin, tekisin ihan mitä tahansa, että äiti palaisi. Ihan mitä tahansa. Mutta se ei riitä. Se ei auta, vaikka mä haluaisin sitä kuinka paljon tahansa. Vaikka mä kuinka itkisin, huutaisin ja rukoilisin. Äiti tappoi itsensä ja on poissa ikuisesti.

2.6.2014

Huono päivä.

Niin paljon on taas tapahtunut, niin moni asia muuttunut enkä mä pysy enää perässä. Oon puolet ajasta aivan sekaisin jopa siinä mikä viikonpäivä on, saati sitten, että mun pitäisi oikeesti sisäistää ja ymmärtää mitä kaikkea mahdollista tässä on taas tapahtunut. Eivätkä ne asiat oikeastaan ole edes kovin ihmeellisiä tai mullistavia. Suurin osa on ihan positiivisia, mutta muutoksia joka tapauksessa, eikä mun pää selvästikään pysy menossa mukana.

Eipä sillä, tällä hetkellä mulla ei ole muuta kuin aikaa miettiä ja maata kotona. Mä en juurikaan saa tehdä tällä hetkellä mitään fyysisesti rasittavaa ja Antonkin on päivät töissä. Ei mua mihinkään vuodelepoon ole määrätty, mutta siltä tällä hetkellä vähän tuntuu... Niin ne ajat vaan ovat muuttuneet, sillä ei mulle vielä jokin aika sitten ollut mikään ongelma vaan maata sängyssä ja nukkua päivästä ja viikosta toiseen. Nyt se on ongelma ja johan tätä yksinoloa onkin jatkunut päivän verran. Mua inhottaa olla omien ajatusteni vanki. Mulla on paha mieli, ihan älytön ikävä äitiä ja montaa muutakin ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta ole täällä, enkä mä haluaisi ajatella. Mun on kuitenkin pakko, koska kuten mainitsin, tässä on viime aikoina sattunut yhtä sun toista ihan lähtien tästä meidän muutosta ja siskoni häistä enkä mä ole vielä oikein pystynyt sisäistämään kaikkea.

Mua ei myöskään huvita tehdä mitään, joten mä olen tämänkin päivän lähinnä makoillut sängyllä kissojen kanssa ja itkenyt vähän väliä. Aina jossain välissä mä olen havahtunut ja miettinyt, että minkähän ihmeen takia mä taas vollotan mun huonoa, surkeaa ja epäreilua elämääni. Mulla sentään on elämä, eikä se enää niin kovin huonoa ole. Asiat ovat päivä päivältä aina vaan paremmin eikä mikään itsesäälissä rypeminen ainakaan helpota tilannetta. Mutta ei kai sitä pahaa oloa kannata pitää sisällään ja pitäisi vaan itkeä jos itkettää. Se tuntuu vaan niin tyhmältä ja saa mut tuntemaan itseni täysin naurettavaksi ääliöksi.