31.8.2014

Relaxed.

Helmi sai syntymällään mut unohtamaan aika hyvin äidin kuoleman ja kaiken muunkin ikävän, mutta kuten mä olen kertonut, on niitä vaikeuksia ollut ihan kiitettävästi myös tässä viime aikoina. Toinen vauva ja siitä seurannut pienimuotoinen kaaos koko meidän elämässä sekä mun ranteen murtuminen ja jatkuva väsymys ovat ottaneet aika koville ja verottaneet todella paljon mun jaksamistani. Viime viikko meidän oli tarkoitus olla ihan vaan kotona perheen kesken ja pitää tietokoneet ja puhelimien netit suljettuina juurikin sen takia, että saataisiin edes hetki hengähtää ja rentoutua. Kotona me ei pystytty koko viikkoa viettämään, mutta Anton tai minä ei kumpikaan käytetty nettiä viikkoon, vaikka toisella olikin kova tarve päästä facebookiin ja toisella taas blogiinsa. Molemmille tuli tarpeeseen pitää pientä taukoa tietokoneista ja älypuhelimista.

Mun väsymykselle löytyi vihdoinkin syy ja samalla kieltämättä selittyi muutama muukin oire, joita en tosin ole olisi ikimaailmassa osannut liittää yhteen tuon väsymyksen kanssa. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja nyt siihen on onneksi aloitettu lääkitys. Kipsistäkin mä pääsin eroon vihdoin ja viimein ja toi ranne on oikeastaan paremmassa kunnossa kuin oletin sen olevan. Ei se tietenkään entisensä vielä ole, eikä välttämättä koskaan sellaiseksi tulekaan, mutta eiköhän tästäkin selvitä :)

Helmin ristiäiset olivat viime viikolla ja tilaisuus oli juuri niin kaunis ja ihana kuin haaveilinkin sen olevan. Ainoa "varjopuoli" tossa oli se, että Helmi oli melko itkuinen ison osan ajasta, mutta eipä se mitään. Tyttö sai nimen ja tulipahan taas todistettua, että meillä on kyllä maailman ihanimmat ystävät ja sukulaiset. Kaiken kruunasi se, että paras ystäväni tuli vihdoin takaisin Suomeen juuri parahiksi kummityttönsä ristiäisiin :) 

Nyt mun pitäisi alkaa miettiä blogille uutta ulkoasua ja vähän muutakin muutosta. Saa nähdä millä aikataululla pystyn niitä toteuttamaan. Hyvää sunnuntaita kaikille!

21.8.2014

Muiden mielipiteet.

Se, että mä suostun kasvattamaan Antonin lapsen omanani ja ottamaan pojan osaksi meidän perhettä, on herättänyt aikamoisen kirjon mielipiteitä ja tunteita läheisteni keskuudessa. Mua nyt ei sinänsä muiden mielipiteet kiinnosta, sillä oltaisiin tässä päädytty sitten mihin tahansa ratkaisuun, olisi se ratkaisu ollut vain ja ainoastaan mun ja Antonin välinen asia. Totta kai ihmiset kuitenkin kertovat oman mielipiteensä kuullessaan tällaisesta asiasta ja ajattelin nyt jakaa joitain niistä tännekin.

Isosiskolleni kerroin keväällä, että Anton on saanut jonkun toisen naisen raskaaksi, joten lapsi itsessään ei tullut hänelle mitenkään yllätyksenä. Sen sijaan mulle tuli täytenä yllätyksenä se, että Aman fiilikset tämän kaiken suhteen olivat niinkin positiiviset, kun tästä lopullisesta päätöksestä hänelle kerroin. Siskoni mielipiteet ovat aina olleet kovin jyrkkiä ja pelkäsin todella, ettei hän ymmärrä lainkaan haluani ryhtyä vieraan naisen lapsen äidiksi. Amanda on kuitenkin ollut todella kannustava ja sanonut, että mun pitää tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu parhaalta. Aman sanojen mukaan mä olen aina muutenkin kuulemma ollut sellainen kanaemo, joka adoptoisi mielellään vaikka puolet maailman lapsista itselleen, jos niiden hyvinvointi sitä edellyttäisi :D Vaikka mä juuri sanoin, ettei muiden mielipiteillä ole väliä, on mulle kuitenkin todella tärkeä tietää, että Amanda hyväksyy päätökseni ja tukee mua tässä.

Antonin äiti oli vähän toista maata. Ei hänellä siis ole mitään sitä vastaan, että poika tulee asumaan meille ja me kasvatetaan se yhdessä, mutta olisittepa kuulleet minkälaisen saarnan äiti piti pojalleen kuultuaan tämän pettäneen mua. Mulle hän sanoi häpeävänsä poikansa käytöstä, mutta uudesta pikkuisesta mummi on aivan haltioissaan :) Kukapa pystyisikään vastustamaan sellaista pientä suloista vauvaa!

Yleisesti ottaen ihmiset ovat olleet aika kummissaan. Monet ystäväni ovat sanoneet, etteivät itse pystyisi tähän ja ihmetelleet kuinka mä pystyn. Huolenaihetta on myös aiheuttanut totta kai se, miten me pärjätään kahden pienen vauvan kanssa, mutta en mä jotenkin osaa itse olla siitä huolissani. Toki se muuttaa tilannetta aika paljon, kun vauvoja onkin täällä yhtäkkiä yhden sijasta kaksi, mutta me myös tiedetään, että apua saa pyytämällä. Antonin äiti on enemmän kuin halukas auttamaan, samoin siskoni ja tätini sekä toki ystäviltäkin tarvittaessa saamme varmasti apua.

Eräs kaverini sanoi ihan suoraan, että mä olen hullu, kun ryhdyn tällaiseen. Ei hän siis mitenkään pahalla tarkoittanut, mutta hän ei itse kuulemma kykenisi mihinkään vastaavaan ja kuulemma jopa pelkää mun puolestani. Hän oli kovasti huolissaan siitä, että tiedänkö mä ihan varmasti mihin olen ryhtymässä ja myös siitä, että Anton saattaa pettää mua uudelleenkin. Mä en itse jotenkin jaksa uskoa siihen "jos pettää kerran, pettää toisenkin kerran" -sanontaan. Toiset pettävät uudemmankin kerran, toiset eivät. Aika näyttää enkä mä halua miettiä mitään tuollaisia asioita etukäteen, kun en niihin pysty vaikuttamaan. Luottamus on palautunut jo täysin, vaikka se aluksi totta kai menikin.

Saa nähdä ehdinkö ja jaksanko tulla vielä lauantai-iltana kirjoittelemaan Helmin ristiäisistä jotain, mutta mikäli en, palataan blogin pariin vasta viikon kuluttua :)

19.8.2014

Äiti toisen naisen lapselle?

Jos sinua ei kiinnosta lukea pitkää vuodatusta parisuhteesta, pettämisestä ja ennen kaikkea sen seurauksista, suosittelen suosiolla skippaamaan tämän. Mä päätin keväällä vakaasti vaieta tästä asiasta. En halunnut kirjoittaa blogiini näistä asioista, vaikka tavallaan mulla oli ihan mieletön tarve saada purkaa niitä ajatuksia ja tunteita jonnekin. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja koska koko meidän perheen elämä tulee ilmeisestikin muuttumaan aika radikaalisti, mä olen vähän niin kuin pakon edessä. Kunhan tämä käsi tästä paranee ja kirjoittaminen käy helpommin, aion ja haluan jatkaa blogin kirjoittamista taas useammin ja säännöllisemmin ja sitä varten mun täytyy valaista mitä täällä on tapahtunut.

Kirjoitin keväällä kuinka meillä meni Antonin kanssa huonosti. Siis todella huonosti ja jonkin aikaa olin itse asiassa täysin varma siitä, ettei meidän suhteesta tule enää mitään. Mä sain nimittäin kuulla, että Anton oli pettänyt mua ja kaiken huipuksi se nainen oli tullut raskaaksi ja aikoi myös pitää lapsen. On varmaan sanomattakin aika selvää, että toi oli ihan valtava järkytys mulle. En tiennyt mitä mun olis pitänyt tehdä, sillä mä rakastin Antonia ja olisin hyvinkin helposti voinut antaa anteeksi sen, että se meni isänsä kuoleman jälkeen kännissä sekoilemaan jotain. Mutta se lapsi. Siinä yhdessä hetkessä mä tajusin, että kaikki se, mitä me oltiin Antonin kanssa suunniteltu tulevaisuudelle, tulisi muuttumaan. Siitä ei tulisi vain mun lapseni isä vaan myös jonkun toisen naisen lapsen. Se sattui, se sattui aivan helvetin paljon. Niin paljon, etten mä tiennyt pystyisinkö kestämään sitä.

Anton katui ja ainut syy siihen, että mä ylipäänsä pystyin antamaan sille anteeksi olikin nimenomaan se, että mä tosissani näin kuinka pahalta siitä tuntui ja miten se katui tekoaan. Me keskusteltiin kaikki kolme tästä asiasta kevään aikana moneen otteeseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että Antonin isyys varmistetaan, mutta lapsen äiti kasvattaa lapsen pääasiassa yksin. Toi päätös sopi mulle paremmin kuin hyvin, mutta idea ei tosiaan lähtenyt multa tai edes Antonilta. Se lähti sen lapsen äidiltä. Se halusi muutenkin muuttaa ulkomaille ja viedä lapsen mukanaan sinne. No, milloinkas sitä asiat menisivät kuten on suunniteltu?

Jokin aika ennen lapsen syntymää tämä nainen alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Hän sanoi, ettei haluakaan pitää lasta vaan haluaa antaa sen adoptioon. Tajusin jo siinä vaiheessa, että se ajatus vaivasi Antonia enkä millään lailla syytä häntä siitä. Kyllä muakin varmasti kiusaisi tietää, että mun lasta kasvattavat jotkut ihan vieraat ihmiset, vaikkakin alunperin Antonin ei ollutkaan tarkoitus osallistua lapsen elämään. Lapsi syntyi viime viikolla ja tuoreen äidin mieli muuttui taas. Ei adoptiota. Ei hän haluakaan olla kokonaan erossa lapsestaan ja hänkin haluaa tietää, että lapsi varmasti voi hyvin. Siinä vaiheessa hän ehdotti, että Anton ja minä otetaan lapsi sen sijaan, että hän antaa sen adoptioon, ja Antonista tulisi siis lapsen yksinhuoltaja.

Rehellisesti sanottuna mä en ollut pienessä mielessäni kertaakaan ajatellut, että toi voisi edes olla vaihtoehto. Jotenkin mä aina ajattelin, että joko se lapsi on meidän elämässä siten, että Anton näkee sitä toisinaan ja on ns. etävanhempi sille tai sitten ei näe ollenkaan. Se, että lapsi asuisi nimenomaan meidän kanssa ja me kasvatettaisiin se yhdessä, ei juolahtanut kertaakaan mun mieleeni. Mun ilme taisikin olla aika näkemisen arvoinen, kun Anton kertoi tosta mulle. Aluksi mä ajattelin, että ei todellakaan, ei missään nimessä. Meillähän on jo kuukauden ikäinen vauva, ei me pystytä ottamaan toista enkä mä mitenkään pystyisi olemaan äiti toisen naisen lapselle!

Aikani mietittyäni mä kuitenkin tajusin, ettei se lapsi ole tehnyt kellekään mitään pahaa. Se poika on täysin viaton siihen, mitä on tapahtunut eikä sen pidä joutua kärsimään tän tilanteen takia. Toki hän on vielä niin pieni, ettei mistään mitään ymmärrä, mutta joka tapauksessa munkin täytyisi ajatella hänen parastaan. Kukaanhan ei voisi Antonia (tai meitä) pakottaa suostumaan tuohon järjestelyyn, mutta ilmeisestikin niin nyt sitten tulee käymään. Tässä on kuitenkin vielä aika paljon setvimistä, kun toi ei nyt ole ihan sellainen asia, mikä me keskenämme päätetään. Isyystestit ja muut on vielä tehtävä ja muutenkin pojan äitihän saattaa vielä muuttaa mielensä. Hän on kyllä 100% vakuuttunut siitä, että Anton nimenomaan on isä, mutta toki se täytyy varmistaa. Eniten mua ehkä pelottaakin se, että kun Anton on alkanut jo kiintyä lapseen niin mitä jos yhtäkkiä nainen muuttaakin mielensä jälleen kerran? Myös mä olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että meillä on täällä kohta toinenkin pienokainen ja itsekin olen jo jonkin verran kiintynyt häneen.

Mä ihan oikeasti toivon, ettei mitään tällaista olisi koskaan edes tapahtunut, sillä onhan tä nyt aivan hirveä tilanne kaikenkaikkiaan ja mua inhottaa joutua olemaan tällaisessa välikädessä. Tehtyä ei kukaan kuitenkaan saa enää tekemättömäksi ja nyt on vain pakko sopeutua. Pikkuhiljaa se alkujärkytyskin siitä tasaantui ja nyt mulla on asian suhteen ihan hyvät fiilikset. Voisinhan mä olla itsekäs ja sanoa että ei, meille se lapsi ei tule, mutta en mä ikinä tekisi niin. Totutteluahan tä on vaatinut ja tulee vaatimaankin vielä runsaasti, mutta en mä halua enkä aio pilata välejäni mieheen, jota rakastan. En, vaikka se on tehnyt mua kohtaan todella väärin ja seuraukset siitä ovat nyt tällaiset. Anton on sanonut mulle monet kerrat, että jos mä en halua niin lapsi ei meille tule ja sitten keksitään jokin toinen ratkaisu tähän kaikkeen. Enkä mä missään nimessä suostu tähän mitenkään pitkin hampain tai ajattele, että mun on pakko tehdä tämä. Musta tulisi sillä tavalla vain katkera. Katkera sekä Antonille että todennäköisesti tuolle pienelle vauvalle.

Mulla on ollut kuukausia aikaa päästä yli siitä, että Anton petti mua eikä se asia sinänsä enää ole juurikaan vaivannut mua. Mä ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa, etten pystyisi edes katsomaan poikaa muistamatta millä tavalla hän on alkunsa saanut, mutta ei niin ole onneksi käynyt. Asia pyörii kyllä tietyllä tavalla muuten mun mielessä, mutta ei sen pikkuisen näkeminen saa mulle pahaa mieltä aikaan. Luonnollisestihan niin saattaa jossain vaiheessa käydä, mutta toivotaan parasta! Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin.

Tarkoitus siis olisi, ettei pojan oikea äiti juurikaan olisi lapsen kanssa missään tekemisissä. Tällä hetkellä hän ainakin toivoo, että lapsi oppisi pitämään mua äitinään ja että mä pitäisin poikaa omanani. Sitä nyt vaan ei tiedä miten se loppujen lopuksi tulee menemään enkä mä luota yhtään mihinkään ennen kuin papereissa lukee, että Anton on virallisesti pojan yksinhuoltaja. Syy sille, miksi tämä nainen ei lastaan halua pitää ja kasvattaa liittyy puhtaasti hänen päihdeongelmiinsa. Odotusaikana hän ei käyttänyt mitään, mutta ei hän kuulemma voi eikä halua lapsen takia muuttaa elämäntyyliään lopullisesti, vaikka raskausaikana niin aluksi suunnittelikin. Siitä me ollaan kaikki yhtä mieltä, ettei lapsen kannalta paras paikka suinkaan siis ole biologisen äitinsä kanssa, kun hän ei kerran olekaan valmis muuttamaan elämäänsä.

Jotkut ovat sanoneet, että eikö se adoptio silti olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, myös vauvan. Varmasti se olisi hyvä ratkaisu, mutta Anton ei halua sitä ja koska tässä on mahdollisuus myös toisenlaiseen hyvään vaihtoehtoon, ei adoptio enää taida tulla kysymykseen. Tämä koko juttu on vielä todella monimutkainen ja epäselvä, eikä mikään siis todellakaan ole varmaa. Koitin tällä tavalla pääpiirteittäin selventää missä mennään ja samalla sain vähän itsekin kasattua näitä ajatuksia taas yhteen. Huomenna asiat voivat olla jo muuttuneet, mutta koko ajan niitä myös koitetaan saada eteenpäin ja päämääränä tässä ainakin tällä hetkellä olisi siis se, että Antonista tulisi virallisestikin poikansa isä ja sitä kautta yksinhuoltaja.

Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen koskien sitä, miten muut ihmiset ovat ottaneet tämän asian vastaan. Mielipiteitä me ollaan siis kuultu jos jonkinlaisia ja joidenkin ihmisten reaktiot ovat jopa yllättäneet meidät. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tänne asti! 

16.8.2014

Tulevaa.

Me ollaan tässä viime aikoina mietitty Antonin kanssa aika paljon tulevaisuutta. Sekä tätä ihan lähitulevaisuutta että myös vähän kauemmas. Ensi viikolla meidän pieni tyttö kastetaan ja sen jälkeen me koitetaan viettää viikko ihan rauhassa kotona keskenämme. Suunniteltiin, että pidetään tietokoneet suljettuina ja koitetaan vain keskittyä meidän perheeseen ja ottaa rennosti ja rauhallisesti. Viimeinen viikko on kyllä ollutkin niin hektinen ja täynnä tekemistä, että toi tulisi ihan tarpeeseen. Meillä on ravannut ihmisiä ihan jatkuvasti ja muutenkin tässä on tapahtunut taas kaikenlaista eikä ensi viikosta ole tulossa yhtään sen rauhallisempaa.

Helmin ristiäiset ovat siis tosiaan tasan viikon päästä. Tilaisuus ei ole mikään iso ja me ollaan kutsuttu mukaan ihan vain lähimmät sukulaiset ja tärkeimmät ystävät kummien lisäksi. Tiedän päätöksen aiheuttaneen pientä närää tiettyjen sukulaisteni keskuudessa, mutta eipä tänne meidän kolmioon edes mahtuisi montaakymmentä vierasta samaan aikaan. Meillä vain on aina ollut suvussa tapana pitää isoja ja näyttäviä juhlia, joten osa sukulaisistani pitää tätä ilmeisesti jonkinlaisena "hyökkäyksenä" heitä kohtan. Selitin toki, että tilanpuutteen vuoksi kutsuja ei ihan kaikille tullut ja onneksi suurin osa ymmärsi hyvin eikä muiden tarvitsekaan ymmärtää, jos eivät niin halua.

Mulla on tuolla luonnoksissa puolivalmiina odottamassa varmastikin blogihistoriani pisin postaus. Ja oikeastaan se taitaa olla myös postaus, mitä mun on ollut kaikkein vaikein kirjoittaa ja minkä julkaiseminen tulee olemaan mulle aika iso juttu. Siihenkin liittyen meidän on ollut Antonin kanssa pakkokin miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä me siltä halutaan. Asiat ovat vielä vähän auki ja levällään, mutta yksi asia ainakin on varmaa - me mennään naimisiin ensi vuoden elokuussa :) 

Hauskaa viikonloppua<3

7.8.2014

You know her name, not her story.

Muthan ihmiset siis tosiaan tuntevat sinä tyyppiä, jonka äiti teki itsemurhan. Se on oikeastaan ollut alusta asti kaikkien kavereideni ja tuttujeni ja varmaan tutun tutun tuttujenkin tiedossa ja ehkä ihan hyvä niin. Toki mä välillä olen toivonut, ettei kukaan ns. ylimääräinen tietäisi mitään sen tarkempaa, mutta ainakaan mun ei tarvitse selitellä tai salailla mitään. Uskon myös, että se on auttanut ihmisiä ymmärtämään paremmin mitä mä olen tehnyt ja miksi olen niin tehnyt. Eipä sillä, että mua hirveästi kenenkään muun mielipiteet kiinnostaisi, mutta joka tapauksessa. Ehkä mä olen joiltain väärinkäsityksiltä ja ihmettelyiltä välttynyt sen takia.

Postauksen varsinainen aihe onkin se, että kuten mä tossa joskus aiemmin kerroin, eräs mun ystäväni teki keväällä itsemurhan ja mä olen nyt viime aikoina kuullut ties minkälaisia spekulaatioita ja tarinoita liittyen tämän ihmisen elämään ja ennen kaikkea siihen, miksi hän tappoi itsensä. Mua ottaa oikeasti päähän noi jutut ja ennen kaikkea ne ihmiset, jotka niitä levittävät. Minä ja muut, jotka oikeasti oltiin vuosikaudet ystäviä tämän henkilön kanssa, suurinpiirtein kuitenkin tiedetään mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä ei. Ei mekään varmasti tiedetty kaikkea ja en tiedä, saattaahan se olla, että jotkin näistä huhuista pitävätkin paikkansa, mutta osaan niistä liittyy myös vahvasti jokin toinen henkilö (joihinkin myös minä ja/tai Anton) ja näistä voimme aivan varmuudella sanoa, että pelkkää tarinointiahan ne jutut on.

Esimerkiksi niinkin "yksinkertaisesta" asiasta kuin siitä, millä tavalla ystäväni kuoli, on kehkeytynyt parikin eri tarinaa. Molemmat ovat vääriä ja selkeästi ne on oikein tekemällä tehty mahdollisimman dramaattisiksi ja uskoisin, että näitäkin "juoruja" eteenpäin kertovat vielä paisuttelevat ja värittävät tarinoita entisestään. 

Kyllähän mä sen ymmärrän, että tällainen kiinnostaa ihmisiä. Ihmiset ovat perusluonteeltaan yleensä aika uteliaita olentoja eikä tällaista tapahdu kenenkään lähipiirissä ihan jatkuvasti. Niin monet ihmiset tunsivat tämän henkilön, joten ei kai siinä mitään, että kiinnostaa. Noi juorut ja niiden levittäminen vaan menevät täysin yli mun ymmärrykseni. Joo, tietysti osa ihmisistä ei mitenkään voi tietää, että joku on vaan päästään keksinyt noita juttuja, mutta jos joku paremmin tietävä oikein korjaa ne, ei silti voida uskoa. Mikä siinä mahtaakin olla, että se karumpi ja pahempi vaihtoehto on aina se parempi? Siksikö, että se on kiinnostavampi kuin itse totuus? Jotkin näistä huhuista ovat myös todella loukkaavia tätä kuollutta henkilöä kohtaan ja mun mielestä pahan puhuminen kuolleista ihmisistä on melkoisen kyseenalainen asia.

Nyt tämän jälkeen olen kyllä ollut vielä entistäkin kiitollisempi siitä, että ihmiset tietävät miten nämä kaikki mun jutut on menneet. Onhan mustakin liikkunut kaikenlaisia juttuja ja mua on arvosteltu, mutta ainakin kaikki tietävät miten asiat oikeasti ovat. Tuo ystäväni ei asioistaan puhunut samalla tavalla ja näin siinä sitten pääsi käymään. Ja ei, en missään nimessä tarkoita, että hänen olisi pitänyt puhua, enkä mäkään tollaisessa tilanteessa taatusti olisi niin tehnyt. Vikahan on vain ja ainoastaan nyt niissä ihmisissä, jotka niitä juttuja keksivät ja kertovat eteenpäin. Kukaan ei ole tilivelvollinen omasta elämästään kenellekään toiselle. Ei varsinkaan, kun on kyse noinkin arkaluontoisista asioista. Tarkoitan vaan sitä, että mulle itselleni on helpottavaa tietää, ettei musta ole menetysteni takia tarinoitu tuolla ympäri kyliä samalla tavalla ja varmasti se on osittain ainakin sen ansiota, että kaikki tietävät totuuden. 

On aika vaikea määritellä sitä onko loppupeleissä hyvä vai huono, että kaikki tietävät...

5.8.2014

Even when I lose I'm winning.

Mun terapeutti sanoi, että on hyvä kun mua ärsyttää tällaiset ns. arkipäiväiset asiat kuten nyt esimerkiksi se, että mun käsi on kipsissä. Äidin itsemurhan jälkeenhän mitkään tällaiset asiat eivät tosiaan olisi mua liikuttaneet suuntaan tai toiseen. Nyrjäytinhän mä nilkkanikin loppukesällä viime vuonna enkä valittanut kertaakaan, että sattuu. Ei se mua kiinnostanut. Mitä väliä yhdellä turvonneella ja kipeällä nilkalla on, kun muhun sattuu muutenkin? Ja musta on itsestänikin ollut ihan hyvä huomata, että mietin äidin kuolemaa yhä vähemmän ja vähemmän.

Se on kuitenkin niin pitkään ollut se kaikkein keskeisin asia mun elämässä. Mun koko muu elämä pyöri sen faktan ympärillä, että mulla ei ole enää äitiä. Välillä hetkittäin mä olen näin jälkikäteen ajatellut, että miten se saattoi edes olla sellaista? Kun ei mulla ollut mitään muuta kuin tieto siitä, että äiti tappoi itsensä. Aika nopeasti sitä kuitenkin muistuu mieleen se tuska, mitä tunsin silloin enkä ihmettele tuota enää yhtään. Se oli jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Ikinä.

Vaikka mua tosiaankin ärsyttää tämä kipsi ja kipsin lisäksi (ja myös sen takia) nämä helteet ja pari muutakin asiaa, koitan mä kuitenkin ajatella mahdollisimman positiivisesti myös noistakin asioista. Ei niille kuitenkaan mitään mahda ja eläminen ja oleminen on paljon hauskempaa, kun ei ole koko ajan kiukkuinen tai naama väärinpäin. Olin sitä ihan liian kauan eikä mun kannata enää minkään pikkuasioiden takia olla allapäin. Vaikka se tosiaan ehkä onkin vain hyvä asia, että jaksan murehtia nykyään tällaisistakin asioista kaiken kokemani jälkeen.

Postauksen otsikko (sen lisäksi, että se on lause erittäin hyvästä biisistä) kuvaa mun mielestä hyvin tätä tilannetta. Vaikka mua kuinka ärsyttäisi tai harmittaisi tämä hieman hankalahko tilanne kotona tän kipsin takia, on se kuitenkin periaatteessa vain hyvä asia. Se on edistystä ja mä koen olevani jo voiton puolella :)