Äitini kuoleman jälkeen olen itkenyt joka ikinen päivä. Toisinaan itken vähemmän ja toisinaan koko päivä menee itkiessä. Olen monet kerrat sanonut poikaystävällenikin, että olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan itkemiseen. Olen kyllästynyt siihen, että mikä tahansa asia saattaa saada minut purskahtamaan lohduttomaan itkuun, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä missä olen. Vielä jokin aika sitten minua olisi taatusti hävettänyt, mikäli olisin alkanut itkeä vaikkapa täydessä bussissa. Nykyään noin on tapahtunut niin monta kertaa, etten jaksa enää välittää siitä. Ei minua kiinnosta mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Tuskin kovin moni edes huomaa sitä, että kyyneleet valuvat kasvojani pitkin ja mitä sitten vaikka huomaisi?
Vaikka välillä olenkin täydellisen kyllästynyt itkemiseen, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että pystyn itkemään. Jossain vaiheessa koitin kieltää sen itseltäni täysin ja perustelin sen itselleni siten, ettei minun pidä antaa itseni olla jatkuvasti allapäin. Etten sillä tavoin pääse koskaan eteenpäin, vaan kieriskelen samassa surussa päivästä toiseen. Onneksi melko pian tajusin, että oloni vain pahenee, mikäli en anna itselleni mahdollisuutta itkeä. Itkeminen helpottaa ja paha olo pääsee sen itkun kautta purkautumaan edes vähän.
Välillä itkeminen tuntuu tosin aivan turhalta. Olen monet kerrat sanonut, että mitä järkeä minun on itkeä, kun en kuitenkaan saa takaisin niitä ihmisiä, jotka olen menettänyt. En, vaikka itkisin heidän takiaan silmät päästäni. Sitä on niin vaikeaa tajuta, että vanhempani eivät tule takaisin, vaikka kuinka itken ja rukoilen heitä palaamaan. Se on väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti