28.7.2014

Broken.

Valitin tossa aiemmin jatkuvaa väsymystä, mutta oikeastaan se on tällä hetkellä ongelmista pienin. Mä nimittäin onnistuin murtamaan ranteeni tossa viime viikolla ja voin sanoa, että tä on aika helvetin perseestä. Alle kuukauden ikäisen vauvan äitinähän tä tuli tosi hyvään saumaan! Ripustin siis uusia verhoja meidän olohuoneeseen, kun meidän toinen kissa hyppäsi samalle jakkaralle mun kanssa ja jotenkin horjahdin siitä niin, että lensin suoraan maahan ja totta kai vaistomaisesti otin kädellä vastaan. Ranne sojotti ties minne ja suorinta tietä päivystykseen. Jos se olikin kipeä siinä vaiheessa niin se kipu ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa.

Ne ei nimittäin meinanneet saada sitä kättä oikaistua normaaliin asentoon. Kolmas kerta toden sanoi, mutta mä en voinut kuin itkeä, kun ne koitti saada sen virheasennon suoristumaan. Kai mä siihen jonkun puudutuksenkin sain, mutta eipä se kokonaan ainakaan ehtinyt vaikuttaa. Voin nimittäin kertoa, että synnytys oli hyvinkin kivuton ja helppo tohon verrattuna. Ei kiitos ikinä enää mitään tollasta.

Se onneksi sitten kuitenkin meni lopulta kohdalleen eikä tota tarvitse ruveta leikkaamaan tai muuta. Kipsi on muutaman viikon ajan kädessä ja Anton joutui jäämään pois töistään tän takia. Sekin harmittaa mua, mutta enpä mä täällä kotona yksin pärjäisi Helmin kanssa. Mun postailut saattaa jäädä jatkossa vähän vähemmälle, koska tä kirjoittaminenkaan ei ole mitään maailman helpointa tällä hetkellä, mutta kyllä mä ainakin yritän tulla välillä postaamaan jotain.

Mukavaa alkuviikkoa!

24.7.2014

Smile and laugh.

Varmaan jokainen läheisensä menettänyt tietää sen tunteen, kun yhtäkkiä mieleen tulee jokin hetki, jonka vietti sen kyseisen ihmisen kanssa. Mulla on nyt yli vuoden ajan palannut monta kertaa päivässä mieleen muistoja äidistäni. Tilanteita ja hetkiä, jotka koimme yhdessä. Ne vilistävät silmieni edessä kuin filminauha ja niiden ilmaantumista on ollut alusta lähtien aika mahdoton kontrolloida. Ne tulevat silloin kun tulevat, aikaa ja paikkaa katsomatta. Aluksi ne saivat mut itkemään ihan joka kerta riippumatta siitä, oliko kyseinen muisto hyvä vai huono. Nykyään niistä tulee useimmiten haikea olo.

Mun mielestä se oli suuri etappi, kun pystyin ensimmäisen kerran katsomaan kuvia vanhemmistani ilman, että aloin itkeä tai olin itku kurkussa. Kun mä ihan oikeasti hymyilin niitä hetkiä miettiessäni ja nähdessäni kuinka äiti ja isä nauravat ja ovat iloisia. Toinen aika samanlainen tilanne oli se, kun ensimmäisen kerran naurahdin muistellessani äitini ja minun yhteistä hetkeä. Tuntui hyvältä välillä kokea jotain positiivisiakin tunteita, vaikka äitini menetys yhä sattuukin. Se tuntui myös jollain tavalla ehkä hieman oudoltakin, mutta ennen kaikkea hyvältä ja helpottavalta.

Nauraminen on ollut aika harvinainen asia mulle tämän viime vuoden aikana. Aika pitkään se oli sitä, että mä saatoin kyllä nauraa, mutta se ei tullut niin sanotusti sydämestä asti. Se oli pinnallista ja kuoli nopeasti. Muistan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran nauroin oikein kunnolla monen minuutin ajan niin, että vesi valui silmistäni. Pelasimme syksyllä ystävieni kanssa aliasta ja siinä sanoja selittäessäni joku sanoi jotain hauskaa, mitä aloimme kaikki nauraa. Tavallaan on aika järkyttävääkin miettiä, että äitini kuoli kesäkuun alussa ja vasta syksyllä mä nauroin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen. Mutta voi vitsit miten se helpotti ja tuntui hyvältä. Ihan kuin mun harteilta olisi lähtenyt jokin hyvin painava taakka pois. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se tuntui niin vapauttavalta.

Mun hymyni tai nauruni ei aina vieläkään ole niin täysin aitoa kuin ehkä haluaisin. Mä olen aina ollut hyvä niin sanotusti esittämään iloista vaikken ole. Teen sen mielestäni vielä jopa aika uskottavastikin, sillä saan halutessani jopa Antonin uskomaan, että kaikki on hyvin vaikka näin ei todellakaan olisi. Eikä Anton todellakaan ole tyhmä tai sokea ja hän tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Mä kuitenkin itse totta kai tiedostan sen, ettei se hymy ole aitoa vaan väkisin väännettyä ja pelkkää teeskentelyä. Mua on monet kerrat harmittanut ihan hirveästi se, etten osaa vieläkään kunnolla nauttia niistä iloisista hetkistä. Mä hymyilen, koska mun oletetaan tekevän niin. Se kuuluu kyseiseen hetkeen ja tilanteeseen, mutta ei se välttämättä merkkaa mulle yhtään mitään. Nyt viime aikoina mulla tosin on ollut monesti hymy korvissa asti ja mä olen ollut onneni kukkuloilla, joten eiköhän toikin ala pikkuhiljaa väistyä :)

Hauskaa torstaita kaikille!

22.7.2014

Blogin tulevaisuus.

Olihan se alunperinkin tiedossa, että kunhan mä pääsen äitini kuolemasta ja itsemurhaan liittyvistä tunteista ja kysymyksistä ajan kanssa yli, tulee blogini sisältö muuttumaan. Helmin syntymä muutti asioita vielä aika paljon enemmänkin ja myös äitiys tulee varmasti näkymään ainakin jossain määrin jatkossa täällä. Itse asiassa mä mietin siellä sairaalassa ollessani Helmin syntymän jälkeen, että lopetan koko blogin kirjoittamisen. En niinkään siksi, etten pitäisi tästä. Ajattelin silloin, että blogi muistuttaa mua liikaa kaikesta menneestä - isästä, äidistä ja siitä kaikesta tuskasta, jota tunsin niin pitkään. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei mun kannata enää jatkaa, että mä olen saanut tältä blogilta jo kaiken mitä voin saada. Tavallaan ehkä olenkin ja sen suurimman hyödyn ja avun olenkin taatusti jo saanut. Olen aiemminkin sanonut, että tänne kirjoittaminen on ollut mulle todella tärkeää ja tästä on ollut ihan järjettömän suuri apu surutyössä. Teidän lukijoiden kommentit ja spostit ovat myös totta kai olleet valtava osa tätä kaikkea enkä voi vieläkään ymmärtää kuinka kannustavia ja ihania ihmisiä mun blogia on lukenut!

Mun mieli muuttui kuitenkin jo ennen kuin päästiin sairaalasta kotiin. Tajusin, etten mä halua lopettaa tätä. En oikein tiedä mitä mä jatkossa haluan tältä blogilta ja tällä hetkellä musta tuntuu, että vähän kaikki kaipaisivat uudistusta. Blogin ulkoasu nyt ennen kaikkea, nimikin viittaa pitkälti menneeseen ja sisältö ehkä ylipäänsä. En mä mitään suuria muutoksia sisältöön aio tehdä, mutta ainakin mä ajattelin jatkossa lisäillä tänne myös kuvia. Saan parin päivän päästä uuden puhelimen ja sillä voisin mahdollisesti räpsiä jotain kuvia myös tänne blogiinkin. Mun nykyisen puhelimen kamera on täysin onneton ja surkea eikä meillä oikeastaan ole sen parempaa kameraa muutenkaan, joten siinä yksi iso syy miksen ole tähän päivään mennessä lisännyt tänne yhtä ainutta itse ottamaani kuvaa. Jatkossa toikin saattaa siis ehkä muuttua... :)

Saa nyt nähdä tapahtuuko tässä mitään muutoksia ja millä aikataululla, mikäli tapahtuu. Mä olen ollut viimeisen viikon todella väsynyt enkä oikein edes tiedä mistä se johtuu. Pienen vauvan äitinä toi kuulostaa ehkä hassulta, mutta ei Helmi juurikaan mua ole valvottanut, vaikka öisin joudunkin heräämään. Saatan nukkua vuorokaudessa jopa 13 tuntia ja silti olen ihan loppu enkä jaksaisi tehdä mitään. Syytin aluksi tätä kuumuutta, mutta ei kai sekään täysin voi tätä selittää. Tiedä sitten mistä loppuu, mutta eiköhän tä ole ihan ohimenevää. Tän väsymyksen takia mä en oikein ole jaksanut postaillakaan kovin ahkerasti, mutta katsotaan miten tä tästä etenee :)

20.7.2014

Suruaika.

Mua harmittaa ja oikeastaan ärsyttääkin se, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä sitä, että jokaisella on erilainen tapa surra. Joo, mulla kesti äidin kuoleman jälkeen ehkä sitten "normaalia" kauemmin päästä sen kaikkein pahimman ajan yli. Siis sen, kun mä en oikeasti päässyt edes sängystä ylös tai kyennyt tekemään tai ajattelemaan yhtään mitään. Mutta mitä sitten? Ja miten joku normaali voidaan edes luokitella? Meillä oli siis perjantaina muutama kaveri istumassa iltaa, joista pari sitten nautti hieman alkoholia ja ehkä mahdollisesti sen lievän humalatilan vuoksi eräs kaverini alkoi sitten ihmetellä sitä miten mä olin niin hirveän pitkään surullinen. Hän menetti siis itse äitinsä tuossa viime huhtikuussa ja omien sanojensa mukaan pääsi todella nopeasti yli siitä.

Ei toi ihminen mitenkään siis pahalla kysellyt ja ihmetellyt, mutta jostain syystä se tuntui silti pahalta. Hän ei syyttänyt mua mistään, mutta silti mulle tuli jollain tavalla syyllinen olo. Aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin, kun surin niin pitkään. Tai ehkä se pointti tossa oli se, että mulla meni niin pitkään ennen kuin pääsin takaisin kiinni normaaliin elämään ja arkeen, ja sitä siinä sitten ihmeteltiin. Mukaan vedettiin myös Anton, joka tosiaan viime vuoden lopussa menetti isänsä ja pääsi myös melko nopeasti pahimman yli. En oikein osannut sanoa mitään tuolle kaverilleni, sillä mun mielessä oli lähinnä pelkkiä itsestään selviä asioita, joista päällimmäisenä se, että jokainen kokee menetyksen eri tavalla ja myös suree eri tavalla.

En tiedä olenko mä sitten jotenkin heikompi ja herkempi ihminen, kun mulla kesti siinä niin pitkään, kun näyttäisi vähän siltä, että muut pääsevät tollasten asioiden yli paljon mua nopeammin. Tai sitten mä vaan kuulen tota ihmettelyä nimenomaan vain niiltä, joilla se pahin suruaika ei ole ollut kovinkaan pitkä. Pikkuhiljaa sitä alkaa vaan itsekin miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun toi ei siis todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun samaista asiaa pohditaan. Tiedän myös sen, että mun selkäni takana ihmiset ovat tuosta puhuneet monen monet kerrat.

Tä on kaiken lisäksi ihan naurettavaa, sillä kuten mä olen nytkin jo pariin kertaan kirjoittanut - jokaisella on oma tapansa surra. Eli miksi musta nyt tuntuu siltä, että olisin tehnyt jotain väärin? Mä olen myös koittanut keksiä jotain ihan konkreettisia syitä mun surulleni ja onhan niitä löytynyt. Ensinnäkin se, ettei mun isäni kuolemasta ollut vielä kulunut kovinkaan kauan ja toiseksi se, että äitini tappoi itsensä. Antonin mielestä mun pitäisi jättää kaikki tollaiset puheet ihan omaan arvoonsa, mutta en mä vaan taida pystyä. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun periaatteessa tiedän, ettei tässä ole ollut mitään epänormaalia, mutta samalla musta tuntuu, etten ole normaali.

Pitäisi vaan koittaa keskittyä tähän hetkeen ja jättää ne menneet taakse. Ei se vaan olekaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella...

16.7.2014

It's only after you've lost everything that you're free to do anything.

Vuosi sitten mä makasin kotona tajuamatta mitään mistään. Surun murtamana ja mielessä ainoana ajatuksena "äiti tappoi itsensä, äitiä ei enää ole". Anton totesi tänään kotiin palatessaan, että mä olen taas kuin ennen. Kysyin mitä hän sillä tarkoitti ja vastaus oli, että mä säteilen taas. Mä näytän onnelliselta sen sijaan, että mun silmistä ja koko olemuksesta paistaisi kärsimys ja paha olo. Kyllä mä muistan itsekin sen, kuinka peilistä katsoessani mua tuijotti silloin joku aivan vieras tyttö. Sen katse oli tyhjä, suupielet kääntyneet alas, naama kalpea ja hiukset sekaisin. Ulkoinen olemus on totta kai myös iso asia, mutta suurin muutos on tietysti tapahtunut sisällä - muhun ei oikeasti satu enää joka hetki. 

Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun vielä ajattelin ettei tulevaisuudella ole tarjota mulle yhtään mitään. Nyt mua lähinnä naurattaa koko ajatus, sillä totta kai sillä on! Ensinnäkin mä olen saanut jo paljon enemmän kuin ikinä ansaitsisin - oman lapsen. Vuosi tytön kanssa kotona ja sitten mun olisi tarkoitus suunnata takaisin koulunpenkille. Opintoja mulla on jäljellä vielä pari vuotta ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, me valmistutaan Antonin kanssa molemmat samaan aikaan. Sen jälkeen meillä onkin kaikki mahdollisuudet avoinna. Me ollaan jopa mietitty muuttoa ulkomaille, mutta saa nähdä tuleeko sellainen oikeasti koskaan kysymykseen. Tai ehkä tuleekin, mutta toisaalta me halutaan myös saada ainakin toinen lapsi vielä ja ehkä se muuttokin olisi järkevämpää, kun lapset ovat vähän vanhempia.

Toi otsikko kuvaa hyvin mun tämän hetkisiä ajatuksia. Tavallaan se, että mä olen menettänyt elämässäni niin paljon on myös avannut mun silmäni. Mä olen tajunnut, että mun pitää ihan oikeasti tehdä elämässäni sellaisia asioita mitä haluan ja joista nautin. Tietyin rajoituksin totta kai, enkä mä nyt mitään ihan hullua ja typerää ole ajatellutkaan tehdä. Esimerkiksi toi ulkomaille muutto on pyörinyt mun mielessäni jo pitemmän aikaa, mutta ensi kertaa nyt musta oikeasti tuntuu siltä, että se saattaisi joskus jopa toteutua. En tiedä mistä tämä uusi "rohkeus" on tullut ja onko se tullut pysyäkseen, mutta toivossa on hyvä elää! Mä olen tajunnut sen, ettei mun ole mikään pakko vain tyytyä siihen mitä mulla on nyt juuri tällä hetkellä vaan mä voin aina tavoitella vielä jotain enemmän. Oli kyse sitten pienemmistä tai suuremmista asioista :)

14.7.2014

Äitiys ilman omaa äitiä.

Me ei olla montaakaan päivää vielä oltu Helmin kanssa kotona, mutta on kai sanomattakin selvää, että koska kyseessä on meidän ensimmäinen lapsi, ollaan me Antonin kanssa jouduttu kysymään muilta ihmisiltä apua ja neuvoja melkoisen paljon. Maalaisjärjellä pääsee totta kai pitkälle, mutta yllättävän paljon sitä tulee vastaan erilaisia tilanteita, joissa ei tiedäkään miten tulisi toimia. Mulle itselleni olisi totta kai luontevinta turvautua näinä hetkinä oman äitini apuun, mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista. Onneksi Antonin äiti asustelee nykyään samalla paikkakunnalla meidän kanssa ja vieläpä myös todella lähellä. Samoin tätini, jonka kanssa mulla on aina ollut läheiset välit, asustelee ihan tuossa vieressä, joten apu ei suinkaan ole ollut kaukana.

Monesti sitä olisi vain kuitenkin toivonut, että saisin valita puhelimestani oman äitini numeron ja soittaa hänelle. Musta tuntuu pahalta ajatella, ettei Helmi saa koskaan tuntea mun vanhempia tai Antonin isää. Antonin äiti on tytön ainut isovanhempi, joka on edelleen elossa ja se on mielestäni erittäin surullista. Varsinkin kun mietin sitä, kuinka paljon rakkautta ja hyviä hetkiä olen itse saanut isovanhemmiltani. Olisin halunnut Helmin kokevan saman, mutta onneksi hänellä on sentään yksi mummi, joka on luvannut helliä ja hemmotella tytön piloille :D

Mulle on herännyt nyt Helmin syntymän jälkeen mieleen sellainenkin kysymys, että miten äiti pystyi jättämään meidät? Se rakkauden määrä mitä mä omaa lastani kohtaan tunnen on jotain ihan käsittämätöntä enkä mä voisi ikinä, ikinä kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain, mikä satuttaisi Helmiä ja jättäisi häneen pysyvät arvet. Tietenkin mun on helppo huudella, kun mulla ei ole mitään mielenterveysongelmia, joita mun äidillä pakostakin sitten oli, mutta silti. Mä niin haluaisin ymmärtää miksi mun äiti päätti elämänsä, mutta kun mä en ymmärrä. Itse asiassa päivä päivältä mä ymmärrän yhä vaan huonommin. 

Mä olen viettänyt viimeisen tunnin meidän makuuhuoneessa, kun Anton on touhunut keittiössä ja multa on ollut sinne pääsy kielletty. Ilmeisesti se on taikonut mun nimipäivän kunniaksi jonkin herkkuaterian meille sinne :D Kohtahan se nähdään! Ihanaa maanantaita jokaiselle <3

11.7.2014

My sunshine.

Joku ehkä muistaakin kuinka siskoni sanoi, etten ole vielä valmis äidiksi, sillä meidän äitimme itsemurhasta on vasta vielä niin vähän aikaa. Tästähän on siis jo kuukausia aikaa ja siskoni on muuttanut mielensä asian suhteen, mutta jossain vaiheessa mä aloin itsekin epäillä onko musta vielä äidiksi. Periaatteessahan mä olen koko ajan ajatellut, että lapsen syntyminen tässä elämäntilanteessa olisi pelkästään positiivinen asia ja saisi mut tajuamaan, että onhan sitä vieläkin onnea elämässä. Mun olisi pakko jatkaa elämää eteenpäin ja oikeasti elää. Välillä sitä tuli kuitenkin synkempinä hetkinä pohdittua, että mitä jos Amanda oli oikeassa - mitä jos musta ei vielä ole äidiksi. Jos mä olen itse vielä niin hajalla, etten kykene ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä?

Viikon perusteella ei voi sanoa vielä mitään varmaa tai lopullista, mutta tällä hetkellä mä ainakin olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen saaminen oli parasta mitä mulle ja Antonille on ikinä tapahtunut eikä tässä ajankohdassakaan ole mitään vikaa. Totta kai mulla varmasti tulee olemaan jatkossakin niitä huonoja päiviä, kun ikävä painaa päälle niin voimakkaasti, etten haluaisi edes nousta sängystä ylös ja tuntuu, että maailma potkii päähän, mutta niille ei voi mitään. Niistä täytyy vaan selvitä enkä mä onneksi ole yksin - mulla on maailmankaikkeuden ihanin ja rakastavin avomies tukenani.

Mä olen muutenkin aina ollut sellainen ihminen, että asetan hyvin herkästi muiden hyvinvoinnin omani edelle ja jos kyseessä on vielä mun oma lapseni, ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö niinä vaikeinakin päivinä raahautuisi vaikka väkisin ylös sängystä. Ja mikäli nyt kävisi niin, etten siihen jonain päivänä yksinkertaisesti kykenisi, on lapsella tosiaan onneksi myös isä. Eräät sukulaisenikin ilmaisivat huolensa kyseiseen asiaan liittyen tuossa jokin aika sitten, mutta he myös onneksi sitten tajusivat, että Anton on olemassa. Tietenkään mä en toivo tai odottamalla odota, että mun mieliala lähtee nousukiidossa taas alaspäin, mutta kenenkään ei ainakaan tarvitse pelätä, että Helmin hoitaminen millään tavalla laiminlyötäisiin, jos niin sattuisi käymään.

Tällä hetkellä mun mieltäni ei varjosta yhtikäs mikään. Ei äidin tai isän kuolema, ei tieto siitä, ettei paras ystäväni ole tulossa Suomeen vielä viikkoihin, ei mikään. Toi pieni tyttö tekee mut onnellisemmaksi kuin mitä mä olen ollut pitkään aikaan. Itse asiassa moneen vuoteen. Ehkä mun kuuluisi olla surullinen ja ikävöidä. Ehkä se olisi jopa mun velvollisuuteni ottaen huomioon esimerkiksi sen, että sain vähän aikaa sitten tietää pikkuveljeni kiusaamisen jatkuneen, mutta mä en ole surullinen. Eivät nuo edellä mainitut asiat kivoilta tunnu, mutta tällä hetkellä se riemu ja ilo, minkä Helmi on syntymällään tuonut, on niin suuri, ettei sitä peitä mikään.

Ja tämähän on vain mun mielipiteeni, mutta mielestäni mä olen kaiken kokemani jälkeen onneni myös ansainnut :)

10.7.2014

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen.

Niin siinä sitten kävi, että meitä asustelee täällä asunnossa nykyään kolme henkilöä :) Viime viikolla lähdimme Antonin kanssa synnärille täysin varmoina siitä, että takaisin sieltä vielä tullaan ja tälläkin kertaa on kyseessä väärä hälytys. Pari kertaa aiemminkin siis oltiin jouduttu siellä käymään enkä mä jaksanut sen enempää vielä edes miettiä mahdollista synnytystä. Tilanne oli mun mielestä täysin samanlainen kuin niinä aiempinakin kertoina ja mua lähinnä ärsytti lähteä kotoota, kun mulla oli hirvee nälkä ja me oltiin just alottamassa ruoanlaittoa :D Yllätys (ja sitä seuraava paniikki) olikin melkoinen, kun meille sitten ilmoitettiinkin, että synnytys on oikeasti käynnistynyt eikä enää lähdetä yhtään minnekään.

Ensimmäinen reaktio taisi tosiaan olla miljoonaan kertaan lausuttu sana ei ja sitä seurannut itkukohtaus. Sopersin, etten millään voi synnyttää vielä, viikkoja on niin vähän ja laskettu aika vasta elokussa. Eipä siinä mun sopertelut tai itkut paljon auttaneet ja koska mä en sen tarkemmin halua tai aio itse synnytyksestä täällä kertoa, niin lopputuloksena lähes neljä tuntia myöhemmin sain syliini maailman täydellisimmän olennon - mun pienen tyttäreni. (Tai mainittakoon nyt vaikka se, että synnytys kävi sata kertaa helpommin kuin mitä olin pelännyt ja oli tosiaan hyvin nopeasti ohi.)

Lähes viikko sairaalassa ja sitten vihdoin kotiin täysin terveen vauvan kanssa. Tä on jotain ihan uskomatonta, enkä mä vieläkään kunnolla tajua, että toi pieni ihminen tuolla pinnasängyssä oikeasti on mun oma lapseni. En mä oikein osaa edes kirjoittaa tästä, ei mulla vaan ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. En olisi koskaan voinut kuvitella rakastavani mitään tai ketään niin paljon kuin nyt rakastan tuota pientä ihmettä. Miten joku noin pieni voikin olla niin arvokas ja rakas? Olen vieläkin ihan häkeltynyt, mutta samalla niin älyttömän onnellinen. Nyt meitä on täällä kolme ja me ollaan vihdoin kunnon perhe - minä, Anton ja pieni Helmi. Nyt on aika opetella elämään uutta elämää pienen vauvan kanssa :)

Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan ♥

3.7.2014

Resting.

Tuntuu hassulta hehkuttaa tällaista asiaa, mutta voi vitsit miten hyvältä tuntuu taas, kun jaksaa nousta ja siirtyä sängyltä olohuoneeseen sohvalle lepäämään. Mähän en edelleenkään saa mitään raskasta tai rasittavaa tehdä, joten niin kauan kun aurinko ei paista enkä pääse ulos ottamaan aurinkoa, makoilen lähinnä sisällä joko sängyllä tai sohvalla. Reilun viikon kestäneen sairastelun ja sängyssä makoilun jälkeen tuntui aika luksukselta päästä sieltä makuuhuoneesta pois ja olohuoneeseen :D Olen mä pieniä kävelylenkkejäkin tehnyt nyt parina päivänä, mutta lähinnä sitä on tullut pysyttyä sisätiloissa.

Valitin joskus aiemmin sitä, kuinka mulla on liikaa aikaa miettiä ja ajatella kaikkia ikäviä asioita, kun mä joudun olemaan kaikki päivät kotona ja yleensä yksin Antonin ollessa töissä. Enää mulla ei oikeestaan ole tota ongelmaa, sillä mä teen kaikkeni, jotta en ajattelisi niitä ikäviä asioita. Pikkuveljeni tilanne ahdistaa jo ihan riittävästi, en mä jaksa enää surra tai ahdistua lisäksi jonkin muunkin asian takia. En, kun mun ei ole pakko. Musta on tullut aika etevä sulkemaan mielestäni kaikki epämiellyttävät ajatukset pois. Jossain siellä taustalla ne kummittelee, mutta antaa kummitella. 

Olen monet kerrat miettinyt, että kuinka kauan se murehtiminen, sureminen ja kärsiminen voisi edes jatkua? Ei se ole normaalia, tervettä tai oikein, että koko ajan on paha mieli ja itkettää. Tiedän oikein hyvin sen, ettei pahaa oloa tule pitää sisällä, sillä jossain vaiheessa se purkautuu ulos, mutta pakkohan sitä joskus on saada hengähtää. Tai mun mielestä ainakin... :)

2.7.2014

You can't fix yourself by breaking someone else.

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen siitä, kuinka pikkuveljeäni kiusattiin koulussa, koska meillä ei ole enää vanhempia. Luulin, että asia saatiin silloin selvitettyä ja kiusaaminen loppui, mutta ilmeisesti se ei ihan näin mennytkään. Sain nimittäin eilen kuulla tädiltäni, että veljeni vaihtaa koulua ensi syksynä ja syynä tähän on se, että kiusaaminen on jatkunut yhä edelleen eikä Jesse enää suostu menemään samaan kouluun kiusaajiensa kanssa. En yhtään ihmettele, että veljeni haluaa pois sieltä, mutta sitä mä ihmettelen, ettei kiusaamista ole saatu loppumaan.

Siitä kiusaamisesta ovat tietoisia koulun henkilökunnan lisäksi myös näiden kiusaajien vanhemmat, mutta sama meno on jatkunut kaikesta huolimatta. Mun mielestä on ihan pöyristyttävää, ettei 10-11-vuotiaita lapsia saada lopettamaan toisen kiusaamista. Jokainen kasvattaa lapsensa omalla parhaaksi katsomallaan tavalla, enkä mä aio nyt tai myöhemminkään arvostella kenenkään toisen kasvatusmetodeja, mutta mun on myös vaikea käsittää, etteivät vanhemmat saa tuon ikäisiä lapsia sen verran kuriin, että kiusaaminen loppuisi. Ei ole kuitenkaan vielä kyse mistään itsepäisistä murrosikäisistä vaan ihan lapsista. En mä tietenkään tiedä mitä noiden kiusaajien perheissä on tehty ja mistä keskusteltu, mutta ilmeisen huonoin tuloksin asiat on selvitetty. Ymmärrän myös sen, että lapsillakin on oma tahtonsa ja kotona voidaan käyttäytyä aivan eri tavalla kuin koulussa, mutta silti. Toki mä olen tässä myös puolueellinen, sillä kyse on mun omasta veljestäni.

Ylipäänsä mä en ole koskaan ymmärtänyt kiusaamista. Lapsilta noin älytöntä käytöstä voi vielä jollain tavalla ymmärtää, sillä niin pienet eivät vielä välttämättä osaa ajatella riittävän pitkälle ja ymmärrä tekojensa seurauksia. Siinäkin tapauksessa on aikuisten tehtävä selvittää lapsille mikä on oikein ja mikä väärin ja saada ne lapset ymmärtämään. Kaikkein kamalinta mielestäni onkin se, miten aikuiset ihmiset jatkavat sitä aivan samaa ja kiusaavat muita esimerkiksi työpaikalla. Aikuisten kiusaaminen ilmenee totta kai vähän eri tavoilla, mutta on usein myös tuhat kertaa julmempaa. Miten kukaan voi saada hyvän mielen itselleen kiusaamalla muita? Siis ihan oikeasti, ei tossa ole mitään järkeä!

Usein sanotaan, että kiusaajilla itsellään on paha olla, huono itsetunto tai muita ongelmia ja niitä puretaan ja parannetaan kiusaamalla. Mun on vain ihan mahdoton käsittää miten jonkun toisen haukkuminen, syrjiminen tai jopa fyysinen satuttaminen voisi tuoda kellekään paremman olon. Kohoaako jonkun itsetunto, status tai mikä hyvänsä sillä, että lyttää toista alemmas? Saattahan sillä kiusaamisella joo saada yläasteen pihalla ihailua aikaan omilta kavereilta, mutta aikuisena se oma käytös saattaa pikkuisen kaduttaa. (Toivottavasti kaduttaa, ja paljon.)

Joku on lihava, jollain on rikkinäiset vaatteet, joku on liian laiha ja lauta, jollain on "väärän" värinen iho, jollain hammasraudat, toisella silmälasit ja kolmannella liian iso nenä. Kaikki edellä mainitut ja miljoonat muut ulkonäköön, persoonallisuuteen yms. liittyvät asiat ovat syitä, joiden vuoksi joitain ihmisiä kiusataan. Postauksen otsikko on mielestäni aivan tajuttoman osuva ja paikkaansa pitävä. Kukaan ei tee itsestään parempaa, hienompaa, kauniimpaa tai fiksumpaa ihmistä kiusaamalla, satuttamalla tai haukkumalla toista. Ei kukaan.