Tekee mieli luovuttaa, jättää kaikki taakse ja aloittaa uudestaan jossain muualla. Vahinko vain, että muistot seuraisivat minua joka tapauksessa. En pääse niitä pakoon, vaikka kuinka yrittäisin. Voin juosta vaikka maailman ääriin, mutta ne tulevat aina perässä ja muistuttavat minua niistä hirveistä asioista, jotka olen elämässäni kokenut. Milloin koittaa se päivä, kun ne pahat ja surulliset muistot eivät enää koko ajan varjosta kaikkia niitä ihania ja hyviä asioita elämässäni?
Luovuttaminen olisi niin helppoa, se houkuttelee aivan valtavasti. En minä halua kuolla, en ikinä tekisi itselleni mitään pahaa. Mitään peruuttamatonta. Mitään, mikä tuottaisi läheisilleni sen saman valtavan tuskan, jonka kanssa joudun itse elämään. En pystyisi siihen, ei minusta olisi satuttamaan rakastamiani ihmisiä niin paljon.
Haluaisin kuitenkin pois. Pois täältä. Jonnekin paikkaan, missä kukaan ei tunne minua tai tiedä taustastani yhtikäs mitään. Olisipa minulla mahdollisuus ja rohkeutta vain lähteä. Ajaa lentokentälle, valita mieluinen kohde, lentää sinne ja aloittaa kaikki alusta. Tiedän, etten voi niin tehdä, mutta tuolla ajatuksella on välillä hauska leikitellä. Koko elämäni on täällä. Perheeni, se mitä siitä on enää jäljellä, ystäväni ja kaksi pientä kissaa, joista en luopuisi mistään hinnasta.
Minusta vain tuntuu, etten kuulu tänne. En enää kuulu tähän kaupunkiin enkä usko enää sopeutuvani elämään täällä. Minun pitää vain koittaa jaksaa taistella. Jossain toisessa tilanteessa saattaisi olla hyväkin idea vain lähteä, mutta tällä hetkellä se tuntuisi luovuttamiselta. Haluan tehdä niin, haluan luovuttaa ja antaa periksi, mutta en voi tehdä niin. En vain voi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti