12.10.2014

Kaikki loppuu aikanaan.

Mä olen miettinyt tätä jo aika pitkään. Toisaalta mulla olisi vielä haluja jatkaa kirjoittamista, mullahan on tuolla luonnoksissakin puolivalmiita postauksia monta kappaletta. Mutta jokin haraa vastaan. Nyt Helmin syntymän jälkeen ja Jasperin tultua lopultakin osaksi meidän perhettä, mä olen tajunnut, että mun pitää jatkaa elämää ja jättää menneet ajat taakse. En mä tule koskaan unohtamaan isäni tai äitini kuolemaa, ne varjostavat aina elämääni jollain tavalla, mutta lasteni takia mun on parempi yrittää jatkaa eteenpäin. Vaikka blogista onkin paljon hyötyä ja tuntuu hyvältä päästä tänne purkamaan ajatuksia, on tässä myös aina se negatiivinen puoli - mulle tulee paha mieli lähes joka ikinen kerta, kun kirjoitan tänne jotain. Postausteni sisällöt ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta synkkiä, surullisia ja täynnä epätoivoa. En mä jatkossakaan kiellä itseltäni niitä vähemmän iloisia tunteita ja ajatuksia, mutta en aio enää väen väkisin edistää niitä jatkamalla tänne kirjoittamista. Mä olen kehittänyt itselleni uusia tapoja käsitellä ja purkaa päässäni pyöriviä asioita. Muutenkin blogihan perustettiin alunperin äitini itsemurhan vuoksi ja yhä enemmän ja enemmän postaukset käsittelevät aiheita, jotka eivät liity millään tavalla äitini tai edes isäni kuolemaan.

Mä olen saanut tältä blogilta niin paljon enkä oikein enää usko, että voisin edes saada paljon enempää. En kadu sekuntiakaan sitä, että viime lokakuussa kirjoitin tärisevin käsin ensimmäisen postauksen, sitten toisen, kolmannen ja niin edelleen. Surutyöni kannalta tämä blogi ja ennen kaikkea teidän lukijoiden kannustavat ja tsemppaavat kommentit sekä vertaistuki ovat olleet minulle kultaakin kalliimpia. Haluankin kiittää jokaista teitä, jotka olette kommentoineet tai laittaneet sähköpostia näiden kuukausien aikana. Ette tiedäkään miten suuri apu ja lohtu teistä on ollut.

Tämä oli yksi vaihe elämässäni, tarpeellinen ja merkittävä sellainen, mutta nyt sen on aika väistyä uuden vaiheen tieltä. Nyt mun on aika keskittyä elämässäni muihin asioihin, joista tärkeimpänä on ehdottomasti äitinä oleminen. 

Suuri ja kaunis kiitos vielä teille kaikille ♥

30.9.2014

Vaikeuksien kautta voittoon.

Tilanne alkaa vihdoin rauhoittua ja mun oloni helpottua. Ilmeisesti tämä kaikki vaati vain pientä totuttelua, sillä en mä ole enää edes miettinyt lähtemistä pois täältä. Meitä asustaa täällä nykyään neljä henkilöä ja Antonkin pitää taukoa opinnoistaan.

Meiltä on monet kerrat kysytty miten me aiotaan kertoa ihmisille, ettei Jasper ole mun lapsi. Varmaan oletuksenahan uusille ihmisille tulee olemaan se, että Helmi ja Jasper ovat kaksoset, kun ikäeroa heillä siis on vain kuukausi eikä sitä päällepäin pysty enää näkemään jonkin ajan kuluttua. Kouluun he menevät samana vuonna, molemmilla on sama sukunimi ja ennen kaikkea me ollaan kuitenkin molemmat kummankin vanhempia, vaikka Jasper ei biologisesti tai muuten virallisesti olekaan mun poikani.

Me ollaan totakin asiaa mietitty Antonin kanssa lukuisat kerrat ja lopulta päädyttiin siihen, että ihmiset saavat ihan rauhassa elää siinä uskossa, että lapset ovat kaksoset. Ei kaikille puolitutuille tarvitse alkaa heti selittää tätä monimutkaista kuviota ja mikäli tarve sen myöhemmin vaatii, kerrotaan se sitten juurta jaksaen. 

Jollain lailla mua jopa hieman pelottaa miettiä, kuinka monelle ihmiselle me joudutaan tuo asia vielä joskus kertomaan ja kuinka monet heistä ovat siitä kummissaan. Nyt tällä hetkellä kaikki tutut tietävät mikä tilanne on, mutta eiköhän tässä joskus vielä saada lisääkin uusia tuttavia, joille tilanne täytyy selittää. No, se on sitten sen ajan murhe eikä se toisaalta ole meiltä pois, vaikka joku ei ymmärtäisikään valintojamme tai tätä tilannetta. Ainut millä on väliä on se, että me ollaan Antonin kanssa molemmat sinut tämän asian suhteen ja meidän lapsilla on hyvä olla. Muut saavat ajatella mitä haluavat.

Aurinkoista tiistaita kaikille<3

24.9.2014

Mitä tehdä, kun ei ole hyvä olla?

Tuntuu, että mä olen aivan hukassa. Kaveritkin sanoivat, että mikä ihme mulla voi olla, kun meillä on asiat kotona niin hyvin. Niinpä. Kaikki on hyvin, mutta silti mua ahdistaa olla täällä. Ahdistus vain kasvaa päivä päivältä ja musta tuntuu, että tukehdun. Terapiassa en ole ehtinyt käymään, kun tässä on ollut sata muuta asiaa hoidettavana ja mun on ollut pakko revetä sinne, tänne ja tuonne. Aluksi se auttoi, kun pääsin edes lyhyelle lenkille, mutta nykyään siitäkään ei tule kuin vaan pahempi mieli. Mä en haluaisi palata kotiin.

Mä rakastan tytärtäni eikä kyse ole siitä, ettenkö haluaisi olla kotona Helmin kanssa. Helmihän tästä kaikesta tekeekin siedettävän ja saa mut jaksamaan. Ehkä kaikki tapahtunut on vaan ollut mulle liikaa ja nyt tunnen jatkuvaa ahdistusta ja huonoa oloa tämän tilanteen vuoksi. Mua pelottaa, sillä olen jo pariin otteeseen vakavissani harkinnut, että otan Helmin mukaani ja lähden tytön kanssa hetkeksi jonnekin muualle, vaikkapa tätini luo. En mä kuitenkaan voisi niin tehdä, eikä ongelmien pakoon juokseminen ratkaisisi mitään. Mun on pakko kohdata ne ja ennen kaikkea sitä ennen tulisi varmaankin selvittää mistä tässä oikein kiikastaa.

Anton ei ole tehnyt mitään väärää eikä me olla riidelty pitkään aikaan. Meillä menee hyvin, mutta mä olen huomannut etääntyväni hänestä koko ajan. Aluksi tein sitä ihan tiedostamattani, mutta nykyään huomaan sen jo itsekin. Ja niin huomaa Antonkin. Me ollaan selvitetty kaikki mikä liittyi siihen, kun Anton petti mua ja Jasper sai alkunsa, mutta ilmeisesti se silti vaivaa mua? Ehkä nyt, kun mä ihan oikeasti sain konkreettisen todisteen siitä, että se todellakin on ollut jonkun toisen naisen kanssa, mä vasta kunnolla tajuan koko asian? 

En mä ole Antonille vihainen, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi pettynyt tai surullinen. Mutta voiko se muka olla niin, että ensin olen valmis antamaan anteeksi ja jättämään koko jutun taakseni ajatellen, että ei se niin iso asia ole, mutta sitten se kuitenkin vaivaa mua näin paljon? En mä sitä pysty koskaan unohtamaan, mutta mielestäni mä opin elämään asian kanssa ja hyväksyin sen. 

En osaa sanoa johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni pelkästään näistä jutuista Antonin kanssa, mutta ainakin osittain syynä varmasti on juuri tämä. Ja tiedän vallan mainiosti sen, että mun on itse saatava pääni selvitettyä ja mietittyä mitä todella haluan ja mitä en. Tai kyllähän mä tiedän mitä haluan. Haluan jatkaa elämääni Antonin kanssa ja jättää menneet taakse. Näistä asioista pitäisi vain ehkä puhua myös jonkun ulkopuolisen kanssa. Ei tämä näin ainakaan voi jatkua, me ollaan molemmat väsyneitä tähän tilanteeseen.

19.9.2014

Let us share the memories that only we can share together.

Itkuhan siellä lenkillä eilen sitten tuli. Olin sillä hetkellä täysin vakuuttunut siitä, etten mitenkään pystyisi olemaan äiti lapselle, joka ei ole minun. Ettei koko touhussa ole mitään järkeä enkä mä jaksa enää, kun elämä on täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä. Totta kai Anton huomasi, että mä olin itkenyt ja me puhuttiin tosta asiasta aika pitkään. Oli ihan hyvä että keskusteltiin, sillä nyt mulla on jo paljon parempi olo ton suhteen. Oltiihan me siis käyty varmaan tuhat keskustelua tohon aiheeseen liittyen jo aiemminkin, mutta tilanne oli jollain tavalla nyt kuitenkin "uusi".

Mulla oli eilen tosin muutenkin vähän huonompi päivä ja tuli siis tosiaan itkettyä kaikkia vanhojakin asioita. Mutta se ei toisaalta ole muuttunut mihinkään, että oikeasti toivon näiden jatkuvien vastoinkäymisten olevan nyt takanapäin edes hetkeksi. Tasainen ja normaali arki olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja kyllä, tiedän senkin sisältävän myös niitä murheita ja harmeja, mutta mä olen viimeisten vuosien aikana joutunut käsittelemään niin isoja asioita, että vastaavista olisi ihan mukava pitää pientä taukoa.

Kaikki kuitenkin koko ajan toitottavat mulle sitä, että kyllä mä tulen vielä olemaan onnellinen eikä elämä ole pelkkää jatkuvaa selviytymistä ja kamppailua vaikeuksien kanssa. Paras siis olisi olla näin!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3

18.9.2014

Jasper.

Nyt se sitten tapahtui. Mun avomieheni on virallisesti myös toisen naisen lapsen isä. Mä en itse asiassa odottanut, että mun fiilikset asian suhteen olisivat tällaiset. Jotenkin mulla on ajoittain ollut tänään jopa "uhattu" olo, vaikka tiedänkin, ettei tuo pieni vauva ole minkäänlainen uhka minulle tai parisuhteelleni. Hassua miten sitä lopulta reagoi, vaikka mulla on kuitenkin ollut aikaa sulatella tätä asiaa jo hyvän aikaa.

En mä kuitenkaan ole muuttanut mieltäni sen suhteen, että poika tulee pysyvästi asumaan meille. Mä rakastan sitä pikkuista jo nyt niin paljon, ettei mikään muu vaihtoehto enää tulisi kysymykseenkään. Senpä takia onkin kummallista, että mulla on ollut tänään vähän väliä tällainen olo. Eiköhän tää tästä kuitenkin taas mene ohi. Ehkä mä olen sitten tietämättäni saattanut jopa ajatella jossain mieleni perukoilla, että ehkei Anton sittenkään ole pojan isä ja nyt kun totuus tuli ilmi, musta tuntuu tällaiselta? Mene ja tiedä.

Tänään myös paljastui vihdoin se, minkä nimen Anton on pojalleen suunnitellut. Edes mä en tiennyt mikä hänen lopullinen päätöksensä oli, sillä Anton pyöritteli kahta eri nimeä päässään. Jasper pojasta nyt sitten näillä näkymin tulee ja mun mielestäni nimi sopii pojalle todella hyvin :) Jotkut ihmettelivät, kun Anton ei halunnut pojalle nimeä, joka sopisi paremmin yhteen Helmin kanssa, mutta mun mielestä näin on aivan hyvä. Mä en ole itsekään koskaan ajatellut, että lasteni nimien tulisi välttämättä olla jollain tavalla samankaltaiset.

Me ollaan kaikki myös pikkuhiljaa päästy pahimman flunssan yli. Antonilla on vieläkin aika kova yskä, mutta onneksi Helmi sentään on jo ihan terve. Tuntui ihan hirveältä katsoa miten toisella oli huono olla...

Mä ajattelin lähteä kohtapuolin lenkille ja koitan siinä samalla vähän selvitellä ajatuksia. Jotenkin tä kaikki tuntuu aika epätodelliselta vieläkin.