Jos sinua ei kiinnosta lukea pitkää vuodatusta parisuhteesta, pettämisestä ja ennen kaikkea sen seurauksista, suosittelen suosiolla skippaamaan tämän. Mä päätin keväällä vakaasti vaieta tästä asiasta. En halunnut kirjoittaa blogiini näistä asioista, vaikka tavallaan mulla oli ihan mieletön tarve saada purkaa niitä ajatuksia ja tunteita jonnekin. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja koska koko meidän perheen elämä tulee ilmeisestikin muuttumaan aika radikaalisti, mä olen vähän niin kuin pakon edessä. Kunhan tämä käsi tästä paranee ja kirjoittaminen käy helpommin, aion ja haluan jatkaa blogin kirjoittamista taas useammin ja säännöllisemmin ja sitä varten mun täytyy valaista mitä täällä on tapahtunut.
Kirjoitin keväällä kuinka meillä meni Antonin kanssa huonosti. Siis todella huonosti ja jonkin aikaa olin itse asiassa täysin varma siitä, ettei meidän suhteesta tule enää mitään. Mä sain nimittäin kuulla, että Anton oli pettänyt mua ja kaiken huipuksi se nainen oli tullut raskaaksi ja aikoi myös pitää lapsen. On varmaan sanomattakin aika selvää, että toi oli ihan valtava järkytys mulle. En tiennyt mitä mun olis pitänyt tehdä, sillä mä rakastin Antonia ja olisin hyvinkin helposti voinut antaa anteeksi sen, että se meni isänsä kuoleman jälkeen kännissä sekoilemaan jotain. Mutta se lapsi. Siinä yhdessä hetkessä mä tajusin, että kaikki se, mitä me oltiin Antonin kanssa suunniteltu tulevaisuudelle, tulisi muuttumaan. Siitä ei tulisi vain mun lapseni isä vaan myös jonkun toisen naisen lapsen. Se sattui, se sattui aivan helvetin paljon. Niin paljon, etten mä tiennyt pystyisinkö kestämään sitä.
Anton katui ja ainut syy siihen, että mä ylipäänsä pystyin antamaan sille anteeksi olikin nimenomaan se, että mä tosissani näin kuinka pahalta siitä tuntui ja miten se katui tekoaan. Me keskusteltiin kaikki kolme tästä asiasta kevään aikana moneen otteeseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että Antonin isyys varmistetaan, mutta lapsen äiti kasvattaa lapsen pääasiassa yksin. Toi päätös sopi mulle paremmin kuin hyvin, mutta idea ei tosiaan lähtenyt multa tai edes Antonilta. Se lähti sen lapsen äidiltä. Se halusi muutenkin muuttaa ulkomaille ja viedä lapsen mukanaan sinne. No, milloinkas sitä asiat menisivät kuten on suunniteltu?
Jokin aika ennen lapsen syntymää tämä nainen alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Hän sanoi, ettei haluakaan pitää lasta vaan haluaa antaa sen adoptioon. Tajusin jo siinä vaiheessa, että se ajatus vaivasi Antonia enkä millään lailla syytä häntä siitä. Kyllä muakin varmasti kiusaisi tietää, että mun lasta kasvattavat jotkut ihan vieraat ihmiset, vaikkakin alunperin Antonin ei ollutkaan tarkoitus osallistua lapsen elämään. Lapsi syntyi viime viikolla ja tuoreen äidin mieli muuttui taas. Ei adoptiota. Ei hän haluakaan olla kokonaan erossa lapsestaan ja hänkin haluaa tietää, että lapsi varmasti voi hyvin. Siinä vaiheessa hän ehdotti, että Anton ja minä otetaan lapsi sen sijaan, että hän antaa sen adoptioon, ja Antonista tulisi siis lapsen yksinhuoltaja.
Rehellisesti sanottuna mä en ollut pienessä mielessäni kertaakaan ajatellut, että toi voisi edes olla vaihtoehto. Jotenkin mä aina ajattelin, että joko se lapsi on meidän elämässä siten, että Anton näkee sitä toisinaan ja on ns. etävanhempi sille tai sitten ei näe ollenkaan. Se, että lapsi asuisi nimenomaan meidän kanssa ja me kasvatettaisiin se yhdessä, ei juolahtanut kertaakaan mun mieleeni. Mun ilme taisikin olla aika näkemisen arvoinen, kun Anton kertoi tosta mulle. Aluksi mä ajattelin, että ei todellakaan, ei missään nimessä. Meillähän on jo kuukauden ikäinen vauva, ei me pystytä ottamaan toista enkä mä mitenkään pystyisi olemaan äiti toisen naisen lapselle!
Aikani mietittyäni mä kuitenkin tajusin, ettei se lapsi ole tehnyt kellekään mitään pahaa. Se poika on täysin viaton siihen, mitä on tapahtunut eikä sen pidä joutua kärsimään tän tilanteen takia. Toki hän on vielä niin pieni, ettei mistään mitään ymmärrä, mutta joka tapauksessa munkin täytyisi ajatella hänen parastaan. Kukaanhan ei voisi Antonia (tai meitä) pakottaa suostumaan tuohon järjestelyyn, mutta ilmeisestikin niin nyt sitten tulee käymään. Tässä on kuitenkin vielä aika paljon setvimistä, kun toi ei nyt ole ihan sellainen asia, mikä me keskenämme päätetään. Isyystestit ja muut on vielä tehtävä ja muutenkin pojan äitihän saattaa vielä muuttaa mielensä. Hän on kyllä 100% vakuuttunut siitä, että Anton nimenomaan on isä, mutta toki se täytyy varmistaa. Eniten mua ehkä pelottaakin se, että kun Anton on alkanut jo kiintyä lapseen niin mitä jos yhtäkkiä nainen muuttaakin mielensä jälleen kerran? Myös mä olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että meillä on täällä kohta toinenkin pienokainen ja itsekin olen jo jonkin verran kiintynyt häneen.
Mä ihan oikeasti toivon, ettei mitään tällaista olisi koskaan edes tapahtunut, sillä onhan tä nyt aivan hirveä tilanne kaikenkaikkiaan ja mua inhottaa joutua olemaan tällaisessa välikädessä. Tehtyä ei kukaan kuitenkaan saa enää tekemättömäksi ja nyt on vain pakko sopeutua. Pikkuhiljaa se alkujärkytyskin siitä tasaantui ja nyt mulla on asian suhteen ihan hyvät fiilikset. Voisinhan mä olla itsekäs ja sanoa että ei, meille se lapsi ei tule, mutta en mä ikinä tekisi niin. Totutteluahan tä on vaatinut ja tulee vaatimaankin vielä runsaasti, mutta en mä halua enkä aio pilata välejäni mieheen, jota rakastan. En, vaikka se on tehnyt mua kohtaan todella väärin ja seuraukset siitä ovat nyt tällaiset. Anton on sanonut mulle monet kerrat, että jos mä en halua niin lapsi ei meille tule ja sitten keksitään jokin toinen ratkaisu tähän kaikkeen. Enkä mä missään nimessä suostu tähän mitenkään pitkin hampain tai ajattele, että mun on pakko tehdä tämä. Musta tulisi sillä tavalla vain katkera. Katkera sekä Antonille että todennäköisesti tuolle pienelle vauvalle.
Mulla on ollut kuukausia aikaa päästä yli siitä, että Anton petti mua eikä se asia sinänsä enää ole juurikaan vaivannut mua. Mä ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa, etten pystyisi edes katsomaan poikaa muistamatta millä tavalla hän on alkunsa saanut, mutta ei niin ole onneksi käynyt. Asia pyörii kyllä tietyllä tavalla muuten mun mielessä, mutta ei sen pikkuisen näkeminen saa mulle pahaa mieltä aikaan. Luonnollisestihan niin saattaa jossain vaiheessa käydä, mutta toivotaan parasta! Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin.
Tarkoitus siis olisi, ettei pojan oikea äiti juurikaan olisi lapsen kanssa missään tekemisissä. Tällä hetkellä hän ainakin toivoo, että lapsi oppisi pitämään mua äitinään ja että mä pitäisin poikaa omanani. Sitä nyt vaan ei tiedä miten se loppujen lopuksi tulee menemään enkä mä luota yhtään mihinkään ennen kuin papereissa lukee, että Anton on virallisesti pojan yksinhuoltaja. Syy sille, miksi tämä nainen ei lastaan halua pitää ja kasvattaa liittyy puhtaasti hänen päihdeongelmiinsa. Odotusaikana hän ei käyttänyt mitään, mutta ei hän kuulemma voi eikä halua lapsen takia muuttaa elämäntyyliään lopullisesti, vaikka raskausaikana niin aluksi suunnittelikin. Siitä me ollaan kaikki yhtä mieltä, ettei lapsen kannalta paras paikka suinkaan siis ole biologisen äitinsä kanssa, kun hän ei kerran olekaan valmis muuttamaan elämäänsä.
Jotkut ovat sanoneet, että eikö se adoptio silti olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, myös vauvan. Varmasti se olisi hyvä ratkaisu, mutta Anton ei halua sitä ja koska tässä on mahdollisuus myös toisenlaiseen hyvään vaihtoehtoon, ei adoptio enää taida tulla kysymykseen. Tämä koko juttu on vielä todella monimutkainen ja epäselvä, eikä mikään siis todellakaan ole varmaa. Koitin tällä tavalla pääpiirteittäin selventää missä mennään ja samalla sain vähän itsekin kasattua näitä ajatuksia taas yhteen. Huomenna asiat voivat olla jo muuttuneet, mutta koko ajan niitä myös koitetaan saada eteenpäin ja päämääränä tässä ainakin tällä hetkellä olisi siis se, että Antonista tulisi virallisestikin poikansa isä ja sitä kautta yksinhuoltaja.
Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen koskien sitä, miten muut ihmiset ovat ottaneet tämän asian vastaan. Mielipiteitä me ollaan siis kuultu jos jonkinlaisia ja joidenkin ihmisten reaktiot ovat jopa yllättäneet meidät. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tänne asti!