12.10.2014

Kaikki loppuu aikanaan.

Mä olen miettinyt tätä jo aika pitkään. Toisaalta mulla olisi vielä haluja jatkaa kirjoittamista, mullahan on tuolla luonnoksissakin puolivalmiita postauksia monta kappaletta. Mutta jokin haraa vastaan. Nyt Helmin syntymän jälkeen ja Jasperin tultua lopultakin osaksi meidän perhettä, mä olen tajunnut, että mun pitää jatkaa elämää ja jättää menneet ajat taakse. En mä tule koskaan unohtamaan isäni tai äitini kuolemaa, ne varjostavat aina elämääni jollain tavalla, mutta lasteni takia mun on parempi yrittää jatkaa eteenpäin. Vaikka blogista onkin paljon hyötyä ja tuntuu hyvältä päästä tänne purkamaan ajatuksia, on tässä myös aina se negatiivinen puoli - mulle tulee paha mieli lähes joka ikinen kerta, kun kirjoitan tänne jotain. Postausteni sisällöt ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta synkkiä, surullisia ja täynnä epätoivoa. En mä jatkossakaan kiellä itseltäni niitä vähemmän iloisia tunteita ja ajatuksia, mutta en aio enää väen väkisin edistää niitä jatkamalla tänne kirjoittamista. Mä olen kehittänyt itselleni uusia tapoja käsitellä ja purkaa päässäni pyöriviä asioita. Muutenkin blogihan perustettiin alunperin äitini itsemurhan vuoksi ja yhä enemmän ja enemmän postaukset käsittelevät aiheita, jotka eivät liity millään tavalla äitini tai edes isäni kuolemaan.

Mä olen saanut tältä blogilta niin paljon enkä oikein enää usko, että voisin edes saada paljon enempää. En kadu sekuntiakaan sitä, että viime lokakuussa kirjoitin tärisevin käsin ensimmäisen postauksen, sitten toisen, kolmannen ja niin edelleen. Surutyöni kannalta tämä blogi ja ennen kaikkea teidän lukijoiden kannustavat ja tsemppaavat kommentit sekä vertaistuki ovat olleet minulle kultaakin kalliimpia. Haluankin kiittää jokaista teitä, jotka olette kommentoineet tai laittaneet sähköpostia näiden kuukausien aikana. Ette tiedäkään miten suuri apu ja lohtu teistä on ollut.

Tämä oli yksi vaihe elämässäni, tarpeellinen ja merkittävä sellainen, mutta nyt sen on aika väistyä uuden vaiheen tieltä. Nyt mun on aika keskittyä elämässäni muihin asioihin, joista tärkeimpänä on ehdottomasti äitinä oleminen. 

Suuri ja kaunis kiitos vielä teille kaikille ♥

30.9.2014

Vaikeuksien kautta voittoon.

Tilanne alkaa vihdoin rauhoittua ja mun oloni helpottua. Ilmeisesti tämä kaikki vaati vain pientä totuttelua, sillä en mä ole enää edes miettinyt lähtemistä pois täältä. Meitä asustaa täällä nykyään neljä henkilöä ja Antonkin pitää taukoa opinnoistaan.

Meiltä on monet kerrat kysytty miten me aiotaan kertoa ihmisille, ettei Jasper ole mun lapsi. Varmaan oletuksenahan uusille ihmisille tulee olemaan se, että Helmi ja Jasper ovat kaksoset, kun ikäeroa heillä siis on vain kuukausi eikä sitä päällepäin pysty enää näkemään jonkin ajan kuluttua. Kouluun he menevät samana vuonna, molemmilla on sama sukunimi ja ennen kaikkea me ollaan kuitenkin molemmat kummankin vanhempia, vaikka Jasper ei biologisesti tai muuten virallisesti olekaan mun poikani.

Me ollaan totakin asiaa mietitty Antonin kanssa lukuisat kerrat ja lopulta päädyttiin siihen, että ihmiset saavat ihan rauhassa elää siinä uskossa, että lapset ovat kaksoset. Ei kaikille puolitutuille tarvitse alkaa heti selittää tätä monimutkaista kuviota ja mikäli tarve sen myöhemmin vaatii, kerrotaan se sitten juurta jaksaen. 

Jollain lailla mua jopa hieman pelottaa miettiä, kuinka monelle ihmiselle me joudutaan tuo asia vielä joskus kertomaan ja kuinka monet heistä ovat siitä kummissaan. Nyt tällä hetkellä kaikki tutut tietävät mikä tilanne on, mutta eiköhän tässä joskus vielä saada lisääkin uusia tuttavia, joille tilanne täytyy selittää. No, se on sitten sen ajan murhe eikä se toisaalta ole meiltä pois, vaikka joku ei ymmärtäisikään valintojamme tai tätä tilannetta. Ainut millä on väliä on se, että me ollaan Antonin kanssa molemmat sinut tämän asian suhteen ja meidän lapsilla on hyvä olla. Muut saavat ajatella mitä haluavat.

Aurinkoista tiistaita kaikille<3

24.9.2014

Mitä tehdä, kun ei ole hyvä olla?

Tuntuu, että mä olen aivan hukassa. Kaveritkin sanoivat, että mikä ihme mulla voi olla, kun meillä on asiat kotona niin hyvin. Niinpä. Kaikki on hyvin, mutta silti mua ahdistaa olla täällä. Ahdistus vain kasvaa päivä päivältä ja musta tuntuu, että tukehdun. Terapiassa en ole ehtinyt käymään, kun tässä on ollut sata muuta asiaa hoidettavana ja mun on ollut pakko revetä sinne, tänne ja tuonne. Aluksi se auttoi, kun pääsin edes lyhyelle lenkille, mutta nykyään siitäkään ei tule kuin vaan pahempi mieli. Mä en haluaisi palata kotiin.

Mä rakastan tytärtäni eikä kyse ole siitä, ettenkö haluaisi olla kotona Helmin kanssa. Helmihän tästä kaikesta tekeekin siedettävän ja saa mut jaksamaan. Ehkä kaikki tapahtunut on vaan ollut mulle liikaa ja nyt tunnen jatkuvaa ahdistusta ja huonoa oloa tämän tilanteen vuoksi. Mua pelottaa, sillä olen jo pariin otteeseen vakavissani harkinnut, että otan Helmin mukaani ja lähden tytön kanssa hetkeksi jonnekin muualle, vaikkapa tätini luo. En mä kuitenkaan voisi niin tehdä, eikä ongelmien pakoon juokseminen ratkaisisi mitään. Mun on pakko kohdata ne ja ennen kaikkea sitä ennen tulisi varmaankin selvittää mistä tässä oikein kiikastaa.

Anton ei ole tehnyt mitään väärää eikä me olla riidelty pitkään aikaan. Meillä menee hyvin, mutta mä olen huomannut etääntyväni hänestä koko ajan. Aluksi tein sitä ihan tiedostamattani, mutta nykyään huomaan sen jo itsekin. Ja niin huomaa Antonkin. Me ollaan selvitetty kaikki mikä liittyi siihen, kun Anton petti mua ja Jasper sai alkunsa, mutta ilmeisesti se silti vaivaa mua? Ehkä nyt, kun mä ihan oikeasti sain konkreettisen todisteen siitä, että se todellakin on ollut jonkun toisen naisen kanssa, mä vasta kunnolla tajuan koko asian? 

En mä ole Antonille vihainen, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten olisi pettynyt tai surullinen. Mutta voiko se muka olla niin, että ensin olen valmis antamaan anteeksi ja jättämään koko jutun taakseni ajatellen, että ei se niin iso asia ole, mutta sitten se kuitenkin vaivaa mua näin paljon? En mä sitä pysty koskaan unohtamaan, mutta mielestäni mä opin elämään asian kanssa ja hyväksyin sen. 

En osaa sanoa johtuuko tämänhetkinen ahdistukseni pelkästään näistä jutuista Antonin kanssa, mutta ainakin osittain syynä varmasti on juuri tämä. Ja tiedän vallan mainiosti sen, että mun on itse saatava pääni selvitettyä ja mietittyä mitä todella haluan ja mitä en. Tai kyllähän mä tiedän mitä haluan. Haluan jatkaa elämääni Antonin kanssa ja jättää menneet taakse. Näistä asioista pitäisi vain ehkä puhua myös jonkun ulkopuolisen kanssa. Ei tämä näin ainakaan voi jatkua, me ollaan molemmat väsyneitä tähän tilanteeseen.

19.9.2014

Let us share the memories that only we can share together.

Itkuhan siellä lenkillä eilen sitten tuli. Olin sillä hetkellä täysin vakuuttunut siitä, etten mitenkään pystyisi olemaan äiti lapselle, joka ei ole minun. Ettei koko touhussa ole mitään järkeä enkä mä jaksa enää, kun elämä on täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä. Totta kai Anton huomasi, että mä olin itkenyt ja me puhuttiin tosta asiasta aika pitkään. Oli ihan hyvä että keskusteltiin, sillä nyt mulla on jo paljon parempi olo ton suhteen. Oltiihan me siis käyty varmaan tuhat keskustelua tohon aiheeseen liittyen jo aiemminkin, mutta tilanne oli jollain tavalla nyt kuitenkin "uusi".

Mulla oli eilen tosin muutenkin vähän huonompi päivä ja tuli siis tosiaan itkettyä kaikkia vanhojakin asioita. Mutta se ei toisaalta ole muuttunut mihinkään, että oikeasti toivon näiden jatkuvien vastoinkäymisten olevan nyt takanapäin edes hetkeksi. Tasainen ja normaali arki olisi enemmän kuin tervetullutta. Ja kyllä, tiedän senkin sisältävän myös niitä murheita ja harmeja, mutta mä olen viimeisten vuosien aikana joutunut käsittelemään niin isoja asioita, että vastaavista olisi ihan mukava pitää pientä taukoa.

Kaikki kuitenkin koko ajan toitottavat mulle sitä, että kyllä mä tulen vielä olemaan onnellinen eikä elämä ole pelkkää jatkuvaa selviytymistä ja kamppailua vaikeuksien kanssa. Paras siis olisi olla näin!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille<3

18.9.2014

Jasper.

Nyt se sitten tapahtui. Mun avomieheni on virallisesti myös toisen naisen lapsen isä. Mä en itse asiassa odottanut, että mun fiilikset asian suhteen olisivat tällaiset. Jotenkin mulla on ajoittain ollut tänään jopa "uhattu" olo, vaikka tiedänkin, ettei tuo pieni vauva ole minkäänlainen uhka minulle tai parisuhteelleni. Hassua miten sitä lopulta reagoi, vaikka mulla on kuitenkin ollut aikaa sulatella tätä asiaa jo hyvän aikaa.

En mä kuitenkaan ole muuttanut mieltäni sen suhteen, että poika tulee pysyvästi asumaan meille. Mä rakastan sitä pikkuista jo nyt niin paljon, ettei mikään muu vaihtoehto enää tulisi kysymykseenkään. Senpä takia onkin kummallista, että mulla on ollut tänään vähän väliä tällainen olo. Eiköhän tää tästä kuitenkin taas mene ohi. Ehkä mä olen sitten tietämättäni saattanut jopa ajatella jossain mieleni perukoilla, että ehkei Anton sittenkään ole pojan isä ja nyt kun totuus tuli ilmi, musta tuntuu tällaiselta? Mene ja tiedä.

Tänään myös paljastui vihdoin se, minkä nimen Anton on pojalleen suunnitellut. Edes mä en tiennyt mikä hänen lopullinen päätöksensä oli, sillä Anton pyöritteli kahta eri nimeä päässään. Jasper pojasta nyt sitten näillä näkymin tulee ja mun mielestäni nimi sopii pojalle todella hyvin :) Jotkut ihmettelivät, kun Anton ei halunnut pojalle nimeä, joka sopisi paremmin yhteen Helmin kanssa, mutta mun mielestä näin on aivan hyvä. Mä en ole itsekään koskaan ajatellut, että lasteni nimien tulisi välttämättä olla jollain tavalla samankaltaiset.

Me ollaan kaikki myös pikkuhiljaa päästy pahimman flunssan yli. Antonilla on vieläkin aika kova yskä, mutta onneksi Helmi sentään on jo ihan terve. Tuntui ihan hirveältä katsoa miten toisella oli huono olla...

Mä ajattelin lähteä kohtapuolin lenkille ja koitan siinä samalla vähän selvitellä ajatuksia. Jotenkin tä kaikki tuntuu aika epätodelliselta vieläkin.

14.9.2014

Väsyttää.

Mä olen ihan loppu, joka paikkaan sattuu ja haluisin vaan nukkua. Mutta mä en voi, sillä mun täytyy pitää huolta perheestäni. Olihan se ihan odotettavissa, että tänäkin syksynä flunssa iskee meihin ja nyt ollaan sitten kipeitä koko perhe. Anton on ollut yli 39 asteen kuumeessa eikä se päässyt pariin päivään sängynpohjalta ylös lainkaan. Mulla on sentään ollut vähän siedettävämpi olo, joten Helmin hoitaminen on jäänyt mulle. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tosiaan itsekin olen kamalassa flunssassa, mullakin on lämpöä ja Helmi on myös kipeä niin aika raskastahan tämä on kieltämättä ollut, kun olen joutunut pitämään Antonistakin huolta... Onneksi Antonin oireet alkavat jo helpottaa niin mä pääsen sentään vähän helpommalla. Nyt ne molemmat nukkuvat ja munkin varmaan pitäisi. Mun oli kuitenkin pakko päästä vähän purkamaan näitä ajatuksia tänne blogiin ennen kuin painelen takaisin peiton alle.

Kaiken kukkuraksi mä olen "joutunut" toimimaan ystäväni parisuhdeneuvojana tässä parina päivänä. Näin jälkikäteen ajateltuna mun olisi vain pitänyt kylmästi sanoa, että mä oon pahoillani, mutten millään ehdi juuri nyt auttamaan ja selittää mikä tilanne meillä täällä on. Hän kyllä tiesi, että me ollaan kaikki kipeitä, mutta sanoi ettei tiedä kenelle muulle voisi puhua. Mä olen aina sanonut, että mulle saa puhua ja olen nytkin kuunnellut kiltisti ja koittanut neuvoa parhaani mukaan. Sattui vaan aika huonoon saumaan nämä ystäväni ongelmat.

Mun on pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa postausta siitä miten tilanne Antonin toisen lapsen kanssa etenee, mutten ole sellaistakaan saanut aikaiseksi. Kirjoittelen siitä sitten, kun täällä ollaan vähän paremmassa kunnossa :) Toivottavasti te olette säästyneet näiltä syysflunssilta ja muiltakin taudeilta!

10.9.2014

I bleed when I fall down.

Pysähdyin taas eilen miettimään sitä, kuinka outoa on oikeasti tehdä ihan tavallisia asioita ja jopa nauttia niistä. Vuosi sitten mua ei olisi kirveelläkään saanut ylös sängystä ja pois kotoa, mikäli ei ollut aivan pakko. Mikään ei tuonut mun elämään iloa enkä mä nauttinut yhtään mistään. Mä olin turta ja vakuuttunut siitä, etten tulisi koskaan enää olemaan onnellinen. Ei se mua silloin edes häirinnyt, sillä mitä mä olisin onnella edes tehnyt? En yhtään mitään. Mä vaan elin, koska ei mulla ollut muitakaan vaihtoehtoja.

Musta tuntuu, että muut ihmiset kiinnittävät mua itseäni nopeammin huomiota siihen, että alan toipua. Mulle se oli tosi pitkään sellaista samaa, kun mikään ei oikein tuntunut miltään ja kaikki oli mun mielestä aivan turhaa. Myöhemmin mulle sanottiin, että kyllä sitä eroa huomasi jo paljon aiemmin kuin mitä itse ollenkaan tajusin. Ei ne olleet mitenkään isoja juttuja, mutta saatoin esimerkiksi meikata ja laittaa hiukset kivasti, kun en aikaisemmin olisi jaksanut kiinnittää moisiin seikkoihin mitään huomiota. Multa saattoi saada aidon hymyn, joka ulottui jopa silmiin asti, vaikka aiemmin mikään ei olisi saanut mua hymyilemään.

Maanantaina tv:stä tuli dokumentti itsemurhaan liittyen ja kiitos ihanan lukijani sain tietää siitä ja tallensin sen. Eilen aloitin sen katsomisen, mutta en kovin pitkälle kyllä päässyt. Mulle tuli jo ensimmäisten minuuttien aikana niin voimakkasti mieleen kaikki omat kokemukset, etten mä pystynyt ensimmäisten viidentoista minuutin jälkeen keskittymään itkultani siihen ohjelmaan enää lainkaan. Päätin suosiolla jättää sen toiseen päivään, mutta se oli oikeasti aika hämmästyttävää kuinka samanlaisia ajatuksia niillä ihmisillä oli. Lähes koko ajan tuli mietittyä, että joo, juuri noinkin musta on tuntunut tai näin olen ajatellut. Toki mä olen bloginkin kautta saanut kuulla muiden ihmisten tarinoita ja samaistunut niihin, mutta se oli silti jollain tavalla jopa aika hämmentävää. Katseluyritys osa 2 käynnistyy toivottavasti tänään Helmin mentyä nukkumaan :)

Hauskaa keskiviikkoa!

7.9.2014

Äidinrakkaus.

Mulla on kokemusta äitinä olemisesta vasta todella pieni aika. Tytär mä ehdin olla äidilleni lähes 20 vuotta ja viime aikoina mulle on tullut yhä vahvempi tunne siitä, ettei äidin päätös päättää elämänsä ollut helppo. Mun on täysin mahdoton tietää mitä kaikkea äidin päässä liikkui, mutta yhden asian mä uskoisin nyt tietäväni - hänen ei taatusti ollut helppo jättää meitä tänne yksin.

Mä tunsin itse tosi pitkään syyllisyyttä äitini teosta. Ajattelin olleeni huono tytär eikä äiti halunnut elää, koska mä olin ollut vaikea lapsi. Toihan on jopa tosi itsekästä ajattelua, sillä tietenkään äitini maailma ei pyörinyt vain mun ympärilläni. Tyhmääkin se oli, sillä meillä oli aina hyvät välit äidin kanssa ja vaikka itse sanonkin, mä en suinkaan ollut koskaan mitenkään vaikea lapsi tai nuori. Se kai tosin onkin ihan normaalia, että itsemurhan tehneen läheiset syyttävät itseään ja miettivät mitä olisivat voineet tehdä toisin. 

Tavallaan mulle on ollut helpottavaa tajuta, etten mä ole mitenkään voinut olla syyllinen äidin päätökseen, sillä uskoisin viimeistään nyt tietäväni kuinka paljon hänen on täytynyt mua ja sisaruksiani rakastaa. Mutta jotenkin mun on Helmin synnyttyä ollut välillä jopa vaikeampaa ymmärtää äitini päätöstä. Mä en ikinä pystyisi jättämään lastani enkä käsitä miten joku siihen pystyy. Tai käsitän toki, sillä sairas ihminen ei ajattele välttämättä samoin. Voihan se olla, että äitini olisi päätynyt ratkaisuunsa jo paljon aiemmin, mikäli hänellä ei olisi ollut lapsia. Ehkä me oltiin hänelle se voima, joka kannatteli häntä puolentoista vuoden ajan pystyssä. Ei kai sitä kuitenkaan voi olettaa kenenkään elävän vain muiden takia. Ei, vaikka mä itsekkäästi toivonkin, että äiti olisi jaksanut vielä vähän kauemmin vaikka sitten meidän takia ja hakenut apua. Tilanne voisi olla nyt jo aivan erilainen, mikäli niin olisi tapahtunut...

Mä olen miettinyt oliko itsemurhapäätöksen tekeminen äidille pelkästään helpotus. Oliko hän viimeisinä elinminuutteinaan pelkästään huojentunut tietäessään pääsevänsä ihan kohta pois, vai oliko hän myös surullinen? Mua häiritsee ihan kamalasti kun en tiedä. Kiusaan itseäni tällaisilla ajatuksilla ja pohdinnoilla enkä mä tule koskaan saamaan kunnollista vastausta kysymyksiini. En koskaan.

5.9.2014

Katkera ja kateellinen.

En muista olenko koskaan kirjoittanut täällä siitä, kuinka olen monesti tuntenut kateutta ja jopa katkeruutta vanhempieni kuoleman jälkeen, kun suurimmalla osalla muista ihmisistä kuitenkin on vielä ne vanhemmat olemassa. Eihän se kateus tai varsinkaan katkeruus ole mitenkään hyvä asia, mutta sellaisiakin tunteita on tullut vastaan useampaankin otteeseen - valitettavasti. Kateus ei sinänsä välttämättä ole aina paha asia ja lähinnä sitä onkin ilmennyt tilanteissa, joissa näen tai kuulen, että joku ystävistäni on vaikkapa tehnyt jotain ihanaa perheensä kanssa. Hetkellinen "mäkin haluaisin kokea vielä saman" -tunne täyttää mielen ja saattoi toisinaan myös saada mut itkemään. Osaan mä kuitenkin yhtä lailla myös iloita tuollaisissa tilanteissa siitä, että joku on saanut tehdä jotain kivaa vanhempiensa kanssa. Välillä sitä vaan alkaa miettiä liikaa koko asiaa ja aika herkästi siitä tulee myös sitten paha mieli. Ei kai siinä mitään epänormaalia olekaan, vaikka välillä tunnenkin pientä kateutta siitä, että toisilla on vielä vanhemmat elossa. Olisipa minullakin.

Katkeruus sen sijaan ei ole varmaan milloinkaan hyvä tai positiivinen asia, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ole missään vaiheessa ollut katkera. Olen ollut katkera siitä, että äiti tappoi itsensä, siitä että isosiskoni tiesi äidin pahasta olosta eikä tehnyt asialle mitään sekä siitä, että multa on viety sekä isä että äiti. Täysin turhaahan se on ollut eikä taatusti ole auttanut mua suruni työstämisessä, oikeastaan päinvastoin. Silti noiltakaan tunteilta en ole välttynyt, vaikken niitä pitkään aikaan olekaan enää tuntenut.

Tilanteet, joissa joku läheiseni valittaa mulle vanhemmistaan ovat yhä edelleen välillä aika haastavia. Olen saanut lukuisat kerrat kuulla kuinka perseestä jonkun äiti on tai miten jonkun toisen isä on täysi idiootti, kun ei voinut lainata autoaan viikonloppureissua varten. Ei tunnu kivalta, ei. Noi on ihan normaaleja reaktioita ihmisiltä, joita ärsyttää ja harmittaa ja mä olen taatusti laukonut vastaavia itsekin usempaankin otteeseen. Nykyään noita kuullessa tuntuu vaan lähes joka kerta pisto rinnassa, sillä näillä kyseisillä ihmisillä kuitenkin on vielä vanhemmat ja mä tekisin itse ihan mitä tahansa, jotta saisin edes toisen vanhemmistani takaisin. Kyllähän sitä pariin kertaan on tullut mietittyä noissa tilanteissa, että eikö toikin vaan voisi olla kiitollinen siitä mitä sillä on sen sijaan, että se valittaa jostain täysin turhasta. Nykyään mä osaan suhtautua vähän eri tavalla ja kyllä mä kuuntelen, jos joku haluaa mulle avautua oli asia sitten mikä tahansa :) Ymmärrän hyvin sen, että jokainen kokee ne omat murheet ja ärsytykset isoina asioina eikä ole mun tehtäväni arvostella tai arvioida niitä muiden puolesta.

3.9.2014

Helmi.

Vuosi sitten mun elämä oli niin hajalla ja sekaisin, etten uskonut edes eläväni enää vuoden päästä. Olin aivan vakuuttunut siitä, etten ikinä pääsisi ylös sieltä surun ja tuskan keskeltä. Mun elämässäni ei ollut mitään muuta kuin kipua ja kaipuuta, surua ja kyyneleitä. En mitenkään voinut edes aavistaa, että vuoden kuluttua mä olen äiti. Että mulla on kohta elämässäni jotain sellaista, mikä kannattaisi mut läpi minkä tahansa vaikeuden tai esteen. Helmi on sellainen, enkä mä oikein vieläkään voi käsittää mitä niin hyvää mä olen tehnyt, että olen ansainnut tuon pienen ihmeen elämääni.

Kuten edellisessä postauksessa kerroinkin, mulla ei ole tällä hetkellä mitenkään erityisen hyvä mieli, mutta miten mä voisin olla huonolla tuulella kun näen miten tyttäreni sädehtii ja hymyilee mulle? En ole missään vaiheessa tytön syntymän jälkeen ajatellut, ettei musta olisi tähän. Raskausaikana mun mielessä pyöri ties mitä ajatuksia ja pelkäsin ihan tajuttomasti olevani jollain tavalla huono äiti kaikkien näiden vaikeuksien keskellä. Tähän mennessä mä olen kuitenkin suoriutunut omasta mielestäni varsin hyvin. Mulla saattaa olla tosi paha olla, voin itkeä ja pyöriä sängyssä pahan oloni keskellä, mutta silloin Helmi ei ole paikalla.

Monet ihmiset ovat olleet oikein yllättyneitä siitä, miten onnelliselta ja tyytyväiseltä Helmi vaikuttaa. Jossain vaiheessa toi itse asiassa jopa loukkasi mua hieman tai mulle tuli sellainen olo, että onko kaikki oikeasti ajatelleet, ettei musta ole äidiksi tai Antonista isäksi? Että meidän lapsi joutuisi kasvamaan huonoissa oloissa ja itkujen ja riitojen keskellä? Onneksi mä olen tajunnut, ettei kukaan ole mitään tollaista odottanut, mutta jos mä pelkäsin aluksi itsekin tuleeko tästä mitään niin mikseivät muutkin sitten olisi pelänneet? Mä olin kuitenkin niin tajuttoman huonossa kunnossa vielä vähän aikaa sitten eikä Antonkaan ole todellakaan päässyt helpolla.

Totta kai pienen vauvan hoitaminen on välillä raskasta enkä mä voi sanoa nauttivani esimerkiksi yöherätyksistä, mutta ne ja monet muut kuuluvat asiaan. Ei ole mitään mitä mä en tekisi tyttäreni puolesta tai hyväksi. En ole koskaan rakastanut samalla tavalla yhtään ketään ja melkein parasta tässä kaikessa on se, että tiedän ja näen kuinka paljon Antonkin rakastaa ja jumaloi lastamme. Mun on vaikeaa käsittää kuinka yksi pieni hampaaton hymy tai tunne siitä, miten pienet sormet puristuvat oman sormeni ympärille voivatkin saada koko maailmani kirkastumaan, mutta niin se vain on. Pelkästään Helmin näkeminen saa mulle paremman mielen ja mä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen ja etuoikeutettu, koska mä olen saanut itselleni maailman ihanimman perheen.

1.9.2014

Feeling low.

Asiat ovat tällä hetkellä ihan hyvin, mutta silti musta tuntuu pahalta. Oon miettinyt, että aiheuttiko äidin itsemurha mulle niin pitkäkestoisen surun, että siitä on vaikea päästä kokonaan irti? Ehkä mä en osaa enää olla samalla tavalla onnellinen ja nauttia elämästä. Koko ajan tuntuu jotenkin siltä, ettei asiat ole hyvin, vaikka ne oikeasti ovat. Tai no niin, onhan tässä kaikenlaista ongelmaa ja muutoksia, mutta periaatteessa kaikki kuitenkin on hyvin. En mä sure enää äitiäni, en ainakaan samassa mittakaavassa kuin ennen. Totta kai musta tuntuu pahalta muistaa, ettei äitiä enää ole ja varsinkin kun tiedän millä tavalla hän kuoli, mutta ei se suru ole enää samanlaista. En tiedä mikä mua taas vaivaa...

Antonilla alkaa huomenna koulu ja mä joudun olemaan taas moneen viikkoon ensimmäistä kertaa päivät yksin kotona Helmin kanssa. Mun ranne onneksi kestää Helmin nostelun ja muun, mutta onneksi Antonin lukujärjestykset ovat aika väljiä eikä mun tarvitse olla tytön kanssa yksin 8 tuntia joka päivä. Ei siis sillä, etteikö musta olisi ihanaa olla Helmin kanssa, mutta mun ranne ei tosiaan ole vielä aivan kunnossa ja totta kai se rasittuu pientä vauvaa hoitaessa. Lisäksi mun mielialani on tällä hetkellä tosiaan vähän vaihteleva. Onneksi Helmi kuitenkin saa mulle ennen kaikkea paremman mielen eikä mulla luojan kiitos ole vielä kertaakaan ollut sellaista oloa, etten jaksaisi häntä hoitaa. Pelkäsin ennen tytön syntymää ihan älyttömästi sitä, että jossain vaiheessa suru iskisi päälle taas niin vahvana, ettei musta olisi olemaan äiti tyttärelleni, mutta ainakaan vielä niin ei ole käynyt. Toivottavasti ei käykään.

Kohtapuolin meille on tulossa vieraita ja mun pitäisi sitä ennen saada loihdittua jotain tarjoiltavaakin. Ei kiinnostaisi yhtään, mutta eiköhän se siitä taas lähde, kunhan vaan saan itseni liikkeelle. Anton on tällä hetkellä Helmin kanssa ulkona kävelyllä ja mä koitin nukkua tätä pahaa oloani pois. Ei oikein onnistunut enkä mä edes saanut nukuttua. Ei voi siis muuta kuin toivoa, että mieli tästä vielä kirkastuu tai viimeistään huomenna olisi jo parempi päivä.

31.8.2014

Relaxed.

Helmi sai syntymällään mut unohtamaan aika hyvin äidin kuoleman ja kaiken muunkin ikävän, mutta kuten mä olen kertonut, on niitä vaikeuksia ollut ihan kiitettävästi myös tässä viime aikoina. Toinen vauva ja siitä seurannut pienimuotoinen kaaos koko meidän elämässä sekä mun ranteen murtuminen ja jatkuva väsymys ovat ottaneet aika koville ja verottaneet todella paljon mun jaksamistani. Viime viikko meidän oli tarkoitus olla ihan vaan kotona perheen kesken ja pitää tietokoneet ja puhelimien netit suljettuina juurikin sen takia, että saataisiin edes hetki hengähtää ja rentoutua. Kotona me ei pystytty koko viikkoa viettämään, mutta Anton tai minä ei kumpikaan käytetty nettiä viikkoon, vaikka toisella olikin kova tarve päästä facebookiin ja toisella taas blogiinsa. Molemmille tuli tarpeeseen pitää pientä taukoa tietokoneista ja älypuhelimista.

Mun väsymykselle löytyi vihdoinkin syy ja samalla kieltämättä selittyi muutama muukin oire, joita en tosin ole olisi ikimaailmassa osannut liittää yhteen tuon väsymyksen kanssa. Mulla on kilpirauhasen vajaatoiminta ja nyt siihen on onneksi aloitettu lääkitys. Kipsistäkin mä pääsin eroon vihdoin ja viimein ja toi ranne on oikeastaan paremmassa kunnossa kuin oletin sen olevan. Ei se tietenkään entisensä vielä ole, eikä välttämättä koskaan sellaiseksi tulekaan, mutta eiköhän tästäkin selvitä :)

Helmin ristiäiset olivat viime viikolla ja tilaisuus oli juuri niin kaunis ja ihana kuin haaveilinkin sen olevan. Ainoa "varjopuoli" tossa oli se, että Helmi oli melko itkuinen ison osan ajasta, mutta eipä se mitään. Tyttö sai nimen ja tulipahan taas todistettua, että meillä on kyllä maailman ihanimmat ystävät ja sukulaiset. Kaiken kruunasi se, että paras ystäväni tuli vihdoin takaisin Suomeen juuri parahiksi kummityttönsä ristiäisiin :) 

Nyt mun pitäisi alkaa miettiä blogille uutta ulkoasua ja vähän muutakin muutosta. Saa nähdä millä aikataululla pystyn niitä toteuttamaan. Hyvää sunnuntaita kaikille!

21.8.2014

Muiden mielipiteet.

Se, että mä suostun kasvattamaan Antonin lapsen omanani ja ottamaan pojan osaksi meidän perhettä, on herättänyt aikamoisen kirjon mielipiteitä ja tunteita läheisteni keskuudessa. Mua nyt ei sinänsä muiden mielipiteet kiinnosta, sillä oltaisiin tässä päädytty sitten mihin tahansa ratkaisuun, olisi se ratkaisu ollut vain ja ainoastaan mun ja Antonin välinen asia. Totta kai ihmiset kuitenkin kertovat oman mielipiteensä kuullessaan tällaisesta asiasta ja ajattelin nyt jakaa joitain niistä tännekin.

Isosiskolleni kerroin keväällä, että Anton on saanut jonkun toisen naisen raskaaksi, joten lapsi itsessään ei tullut hänelle mitenkään yllätyksenä. Sen sijaan mulle tuli täytenä yllätyksenä se, että Aman fiilikset tämän kaiken suhteen olivat niinkin positiiviset, kun tästä lopullisesta päätöksestä hänelle kerroin. Siskoni mielipiteet ovat aina olleet kovin jyrkkiä ja pelkäsin todella, ettei hän ymmärrä lainkaan haluani ryhtyä vieraan naisen lapsen äidiksi. Amanda on kuitenkin ollut todella kannustava ja sanonut, että mun pitää tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu parhaalta. Aman sanojen mukaan mä olen aina muutenkin kuulemma ollut sellainen kanaemo, joka adoptoisi mielellään vaikka puolet maailman lapsista itselleen, jos niiden hyvinvointi sitä edellyttäisi :D Vaikka mä juuri sanoin, ettei muiden mielipiteillä ole väliä, on mulle kuitenkin todella tärkeä tietää, että Amanda hyväksyy päätökseni ja tukee mua tässä.

Antonin äiti oli vähän toista maata. Ei hänellä siis ole mitään sitä vastaan, että poika tulee asumaan meille ja me kasvatetaan se yhdessä, mutta olisittepa kuulleet minkälaisen saarnan äiti piti pojalleen kuultuaan tämän pettäneen mua. Mulle hän sanoi häpeävänsä poikansa käytöstä, mutta uudesta pikkuisesta mummi on aivan haltioissaan :) Kukapa pystyisikään vastustamaan sellaista pientä suloista vauvaa!

Yleisesti ottaen ihmiset ovat olleet aika kummissaan. Monet ystäväni ovat sanoneet, etteivät itse pystyisi tähän ja ihmetelleet kuinka mä pystyn. Huolenaihetta on myös aiheuttanut totta kai se, miten me pärjätään kahden pienen vauvan kanssa, mutta en mä jotenkin osaa itse olla siitä huolissani. Toki se muuttaa tilannetta aika paljon, kun vauvoja onkin täällä yhtäkkiä yhden sijasta kaksi, mutta me myös tiedetään, että apua saa pyytämällä. Antonin äiti on enemmän kuin halukas auttamaan, samoin siskoni ja tätini sekä toki ystäviltäkin tarvittaessa saamme varmasti apua.

Eräs kaverini sanoi ihan suoraan, että mä olen hullu, kun ryhdyn tällaiseen. Ei hän siis mitenkään pahalla tarkoittanut, mutta hän ei itse kuulemma kykenisi mihinkään vastaavaan ja kuulemma jopa pelkää mun puolestani. Hän oli kovasti huolissaan siitä, että tiedänkö mä ihan varmasti mihin olen ryhtymässä ja myös siitä, että Anton saattaa pettää mua uudelleenkin. Mä en itse jotenkin jaksa uskoa siihen "jos pettää kerran, pettää toisenkin kerran" -sanontaan. Toiset pettävät uudemmankin kerran, toiset eivät. Aika näyttää enkä mä halua miettiä mitään tuollaisia asioita etukäteen, kun en niihin pysty vaikuttamaan. Luottamus on palautunut jo täysin, vaikka se aluksi totta kai menikin.

Saa nähdä ehdinkö ja jaksanko tulla vielä lauantai-iltana kirjoittelemaan Helmin ristiäisistä jotain, mutta mikäli en, palataan blogin pariin vasta viikon kuluttua :)

19.8.2014

Äiti toisen naisen lapselle?

Jos sinua ei kiinnosta lukea pitkää vuodatusta parisuhteesta, pettämisestä ja ennen kaikkea sen seurauksista, suosittelen suosiolla skippaamaan tämän. Mä päätin keväällä vakaasti vaieta tästä asiasta. En halunnut kirjoittaa blogiini näistä asioista, vaikka tavallaan mulla oli ihan mieletön tarve saada purkaa niitä ajatuksia ja tunteita jonnekin. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan ja koska koko meidän perheen elämä tulee ilmeisestikin muuttumaan aika radikaalisti, mä olen vähän niin kuin pakon edessä. Kunhan tämä käsi tästä paranee ja kirjoittaminen käy helpommin, aion ja haluan jatkaa blogin kirjoittamista taas useammin ja säännöllisemmin ja sitä varten mun täytyy valaista mitä täällä on tapahtunut.

Kirjoitin keväällä kuinka meillä meni Antonin kanssa huonosti. Siis todella huonosti ja jonkin aikaa olin itse asiassa täysin varma siitä, ettei meidän suhteesta tule enää mitään. Mä sain nimittäin kuulla, että Anton oli pettänyt mua ja kaiken huipuksi se nainen oli tullut raskaaksi ja aikoi myös pitää lapsen. On varmaan sanomattakin aika selvää, että toi oli ihan valtava järkytys mulle. En tiennyt mitä mun olis pitänyt tehdä, sillä mä rakastin Antonia ja olisin hyvinkin helposti voinut antaa anteeksi sen, että se meni isänsä kuoleman jälkeen kännissä sekoilemaan jotain. Mutta se lapsi. Siinä yhdessä hetkessä mä tajusin, että kaikki se, mitä me oltiin Antonin kanssa suunniteltu tulevaisuudelle, tulisi muuttumaan. Siitä ei tulisi vain mun lapseni isä vaan myös jonkun toisen naisen lapsen. Se sattui, se sattui aivan helvetin paljon. Niin paljon, etten mä tiennyt pystyisinkö kestämään sitä.

Anton katui ja ainut syy siihen, että mä ylipäänsä pystyin antamaan sille anteeksi olikin nimenomaan se, että mä tosissani näin kuinka pahalta siitä tuntui ja miten se katui tekoaan. Me keskusteltiin kaikki kolme tästä asiasta kevään aikana moneen otteeseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että Antonin isyys varmistetaan, mutta lapsen äiti kasvattaa lapsen pääasiassa yksin. Toi päätös sopi mulle paremmin kuin hyvin, mutta idea ei tosiaan lähtenyt multa tai edes Antonilta. Se lähti sen lapsen äidiltä. Se halusi muutenkin muuttaa ulkomaille ja viedä lapsen mukanaan sinne. No, milloinkas sitä asiat menisivät kuten on suunniteltu?

Jokin aika ennen lapsen syntymää tämä nainen alkoi kuitenkin tulla toisiin ajatuksiin. Hän sanoi, ettei haluakaan pitää lasta vaan haluaa antaa sen adoptioon. Tajusin jo siinä vaiheessa, että se ajatus vaivasi Antonia enkä millään lailla syytä häntä siitä. Kyllä muakin varmasti kiusaisi tietää, että mun lasta kasvattavat jotkut ihan vieraat ihmiset, vaikkakin alunperin Antonin ei ollutkaan tarkoitus osallistua lapsen elämään. Lapsi syntyi viime viikolla ja tuoreen äidin mieli muuttui taas. Ei adoptiota. Ei hän haluakaan olla kokonaan erossa lapsestaan ja hänkin haluaa tietää, että lapsi varmasti voi hyvin. Siinä vaiheessa hän ehdotti, että Anton ja minä otetaan lapsi sen sijaan, että hän antaa sen adoptioon, ja Antonista tulisi siis lapsen yksinhuoltaja.

Rehellisesti sanottuna mä en ollut pienessä mielessäni kertaakaan ajatellut, että toi voisi edes olla vaihtoehto. Jotenkin mä aina ajattelin, että joko se lapsi on meidän elämässä siten, että Anton näkee sitä toisinaan ja on ns. etävanhempi sille tai sitten ei näe ollenkaan. Se, että lapsi asuisi nimenomaan meidän kanssa ja me kasvatettaisiin se yhdessä, ei juolahtanut kertaakaan mun mieleeni. Mun ilme taisikin olla aika näkemisen arvoinen, kun Anton kertoi tosta mulle. Aluksi mä ajattelin, että ei todellakaan, ei missään nimessä. Meillähän on jo kuukauden ikäinen vauva, ei me pystytä ottamaan toista enkä mä mitenkään pystyisi olemaan äiti toisen naisen lapselle!

Aikani mietittyäni mä kuitenkin tajusin, ettei se lapsi ole tehnyt kellekään mitään pahaa. Se poika on täysin viaton siihen, mitä on tapahtunut eikä sen pidä joutua kärsimään tän tilanteen takia. Toki hän on vielä niin pieni, ettei mistään mitään ymmärrä, mutta joka tapauksessa munkin täytyisi ajatella hänen parastaan. Kukaanhan ei voisi Antonia (tai meitä) pakottaa suostumaan tuohon järjestelyyn, mutta ilmeisestikin niin nyt sitten tulee käymään. Tässä on kuitenkin vielä aika paljon setvimistä, kun toi ei nyt ole ihan sellainen asia, mikä me keskenämme päätetään. Isyystestit ja muut on vielä tehtävä ja muutenkin pojan äitihän saattaa vielä muuttaa mielensä. Hän on kyllä 100% vakuuttunut siitä, että Anton nimenomaan on isä, mutta toki se täytyy varmistaa. Eniten mua ehkä pelottaakin se, että kun Anton on alkanut jo kiintyä lapseen niin mitä jos yhtäkkiä nainen muuttaakin mielensä jälleen kerran? Myös mä olen jo henkisesti valmistautunut siihen, että meillä on täällä kohta toinenkin pienokainen ja itsekin olen jo jonkin verran kiintynyt häneen.

Mä ihan oikeasti toivon, ettei mitään tällaista olisi koskaan edes tapahtunut, sillä onhan tä nyt aivan hirveä tilanne kaikenkaikkiaan ja mua inhottaa joutua olemaan tällaisessa välikädessä. Tehtyä ei kukaan kuitenkaan saa enää tekemättömäksi ja nyt on vain pakko sopeutua. Pikkuhiljaa se alkujärkytyskin siitä tasaantui ja nyt mulla on asian suhteen ihan hyvät fiilikset. Voisinhan mä olla itsekäs ja sanoa että ei, meille se lapsi ei tule, mutta en mä ikinä tekisi niin. Totutteluahan tä on vaatinut ja tulee vaatimaankin vielä runsaasti, mutta en mä halua enkä aio pilata välejäni mieheen, jota rakastan. En, vaikka se on tehnyt mua kohtaan todella väärin ja seuraukset siitä ovat nyt tällaiset. Anton on sanonut mulle monet kerrat, että jos mä en halua niin lapsi ei meille tule ja sitten keksitään jokin toinen ratkaisu tähän kaikkeen. Enkä mä missään nimessä suostu tähän mitenkään pitkin hampain tai ajattele, että mun on pakko tehdä tämä. Musta tulisi sillä tavalla vain katkera. Katkera sekä Antonille että todennäköisesti tuolle pienelle vauvalle.

Mulla on ollut kuukausia aikaa päästä yli siitä, että Anton petti mua eikä se asia sinänsä enää ole juurikaan vaivannut mua. Mä ajattelin kuitenkin jossain vaiheessa, etten pystyisi edes katsomaan poikaa muistamatta millä tavalla hän on alkunsa saanut, mutta ei niin ole onneksi käynyt. Asia pyörii kyllä tietyllä tavalla muuten mun mielessä, mutta ei sen pikkuisen näkeminen saa mulle pahaa mieltä aikaan. Luonnollisestihan niin saattaa jossain vaiheessa käydä, mutta toivotaan parasta! Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin.

Tarkoitus siis olisi, ettei pojan oikea äiti juurikaan olisi lapsen kanssa missään tekemisissä. Tällä hetkellä hän ainakin toivoo, että lapsi oppisi pitämään mua äitinään ja että mä pitäisin poikaa omanani. Sitä nyt vaan ei tiedä miten se loppujen lopuksi tulee menemään enkä mä luota yhtään mihinkään ennen kuin papereissa lukee, että Anton on virallisesti pojan yksinhuoltaja. Syy sille, miksi tämä nainen ei lastaan halua pitää ja kasvattaa liittyy puhtaasti hänen päihdeongelmiinsa. Odotusaikana hän ei käyttänyt mitään, mutta ei hän kuulemma voi eikä halua lapsen takia muuttaa elämäntyyliään lopullisesti, vaikka raskausaikana niin aluksi suunnittelikin. Siitä me ollaan kaikki yhtä mieltä, ettei lapsen kannalta paras paikka suinkaan siis ole biologisen äitinsä kanssa, kun hän ei kerran olekaan valmis muuttamaan elämäänsä.

Jotkut ovat sanoneet, että eikö se adoptio silti olisi kaikkien kannalta paras ratkaisu, myös vauvan. Varmasti se olisi hyvä ratkaisu, mutta Anton ei halua sitä ja koska tässä on mahdollisuus myös toisenlaiseen hyvään vaihtoehtoon, ei adoptio enää taida tulla kysymykseen. Tämä koko juttu on vielä todella monimutkainen ja epäselvä, eikä mikään siis todellakaan ole varmaa. Koitin tällä tavalla pääpiirteittäin selventää missä mennään ja samalla sain vähän itsekin kasattua näitä ajatuksia taas yhteen. Huomenna asiat voivat olla jo muuttuneet, mutta koko ajan niitä myös koitetaan saada eteenpäin ja päämääränä tässä ainakin tällä hetkellä olisi siis se, että Antonista tulisi virallisestikin poikansa isä ja sitä kautta yksinhuoltaja.

Ajattelin kirjoittaa vielä toisen postauksen koskien sitä, miten muut ihmiset ovat ottaneet tämän asian vastaan. Mielipiteitä me ollaan siis kuultu jos jonkinlaisia ja joidenkin ihmisten reaktiot ovat jopa yllättäneet meidät. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea tänne asti! 

16.8.2014

Tulevaa.

Me ollaan tässä viime aikoina mietitty Antonin kanssa aika paljon tulevaisuutta. Sekä tätä ihan lähitulevaisuutta että myös vähän kauemmas. Ensi viikolla meidän pieni tyttö kastetaan ja sen jälkeen me koitetaan viettää viikko ihan rauhassa kotona keskenämme. Suunniteltiin, että pidetään tietokoneet suljettuina ja koitetaan vain keskittyä meidän perheeseen ja ottaa rennosti ja rauhallisesti. Viimeinen viikko on kyllä ollutkin niin hektinen ja täynnä tekemistä, että toi tulisi ihan tarpeeseen. Meillä on ravannut ihmisiä ihan jatkuvasti ja muutenkin tässä on tapahtunut taas kaikenlaista eikä ensi viikosta ole tulossa yhtään sen rauhallisempaa.

Helmin ristiäiset ovat siis tosiaan tasan viikon päästä. Tilaisuus ei ole mikään iso ja me ollaan kutsuttu mukaan ihan vain lähimmät sukulaiset ja tärkeimmät ystävät kummien lisäksi. Tiedän päätöksen aiheuttaneen pientä närää tiettyjen sukulaisteni keskuudessa, mutta eipä tänne meidän kolmioon edes mahtuisi montaakymmentä vierasta samaan aikaan. Meillä vain on aina ollut suvussa tapana pitää isoja ja näyttäviä juhlia, joten osa sukulaisistani pitää tätä ilmeisesti jonkinlaisena "hyökkäyksenä" heitä kohtan. Selitin toki, että tilanpuutteen vuoksi kutsuja ei ihan kaikille tullut ja onneksi suurin osa ymmärsi hyvin eikä muiden tarvitsekaan ymmärtää, jos eivät niin halua.

Mulla on tuolla luonnoksissa puolivalmiina odottamassa varmastikin blogihistoriani pisin postaus. Ja oikeastaan se taitaa olla myös postaus, mitä mun on ollut kaikkein vaikein kirjoittaa ja minkä julkaiseminen tulee olemaan mulle aika iso juttu. Siihenkin liittyen meidän on ollut Antonin kanssa pakkokin miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä me siltä halutaan. Asiat ovat vielä vähän auki ja levällään, mutta yksi asia ainakin on varmaa - me mennään naimisiin ensi vuoden elokuussa :) 

Hauskaa viikonloppua<3

7.8.2014

You know her name, not her story.

Muthan ihmiset siis tosiaan tuntevat sinä tyyppiä, jonka äiti teki itsemurhan. Se on oikeastaan ollut alusta asti kaikkien kavereideni ja tuttujeni ja varmaan tutun tutun tuttujenkin tiedossa ja ehkä ihan hyvä niin. Toki mä välillä olen toivonut, ettei kukaan ns. ylimääräinen tietäisi mitään sen tarkempaa, mutta ainakaan mun ei tarvitse selitellä tai salailla mitään. Uskon myös, että se on auttanut ihmisiä ymmärtämään paremmin mitä mä olen tehnyt ja miksi olen niin tehnyt. Eipä sillä, että mua hirveästi kenenkään muun mielipiteet kiinnostaisi, mutta joka tapauksessa. Ehkä mä olen joiltain väärinkäsityksiltä ja ihmettelyiltä välttynyt sen takia.

Postauksen varsinainen aihe onkin se, että kuten mä tossa joskus aiemmin kerroin, eräs mun ystäväni teki keväällä itsemurhan ja mä olen nyt viime aikoina kuullut ties minkälaisia spekulaatioita ja tarinoita liittyen tämän ihmisen elämään ja ennen kaikkea siihen, miksi hän tappoi itsensä. Mua ottaa oikeasti päähän noi jutut ja ennen kaikkea ne ihmiset, jotka niitä levittävät. Minä ja muut, jotka oikeasti oltiin vuosikaudet ystäviä tämän henkilön kanssa, suurinpiirtein kuitenkin tiedetään mitä on oikeasti tapahtunut ja mitä ei. Ei mekään varmasti tiedetty kaikkea ja en tiedä, saattaahan se olla, että jotkin näistä huhuista pitävätkin paikkansa, mutta osaan niistä liittyy myös vahvasti jokin toinen henkilö (joihinkin myös minä ja/tai Anton) ja näistä voimme aivan varmuudella sanoa, että pelkkää tarinointiahan ne jutut on.

Esimerkiksi niinkin "yksinkertaisesta" asiasta kuin siitä, millä tavalla ystäväni kuoli, on kehkeytynyt parikin eri tarinaa. Molemmat ovat vääriä ja selkeästi ne on oikein tekemällä tehty mahdollisimman dramaattisiksi ja uskoisin, että näitäkin "juoruja" eteenpäin kertovat vielä paisuttelevat ja värittävät tarinoita entisestään. 

Kyllähän mä sen ymmärrän, että tällainen kiinnostaa ihmisiä. Ihmiset ovat perusluonteeltaan yleensä aika uteliaita olentoja eikä tällaista tapahdu kenenkään lähipiirissä ihan jatkuvasti. Niin monet ihmiset tunsivat tämän henkilön, joten ei kai siinä mitään, että kiinnostaa. Noi juorut ja niiden levittäminen vaan menevät täysin yli mun ymmärrykseni. Joo, tietysti osa ihmisistä ei mitenkään voi tietää, että joku on vaan päästään keksinyt noita juttuja, mutta jos joku paremmin tietävä oikein korjaa ne, ei silti voida uskoa. Mikä siinä mahtaakin olla, että se karumpi ja pahempi vaihtoehto on aina se parempi? Siksikö, että se on kiinnostavampi kuin itse totuus? Jotkin näistä huhuista ovat myös todella loukkaavia tätä kuollutta henkilöä kohtaan ja mun mielestä pahan puhuminen kuolleista ihmisistä on melkoisen kyseenalainen asia.

Nyt tämän jälkeen olen kyllä ollut vielä entistäkin kiitollisempi siitä, että ihmiset tietävät miten nämä kaikki mun jutut on menneet. Onhan mustakin liikkunut kaikenlaisia juttuja ja mua on arvosteltu, mutta ainakin kaikki tietävät miten asiat oikeasti ovat. Tuo ystäväni ei asioistaan puhunut samalla tavalla ja näin siinä sitten pääsi käymään. Ja ei, en missään nimessä tarkoita, että hänen olisi pitänyt puhua, enkä mäkään tollaisessa tilanteessa taatusti olisi niin tehnyt. Vikahan on vain ja ainoastaan nyt niissä ihmisissä, jotka niitä juttuja keksivät ja kertovat eteenpäin. Kukaan ei ole tilivelvollinen omasta elämästään kenellekään toiselle. Ei varsinkaan, kun on kyse noinkin arkaluontoisista asioista. Tarkoitan vaan sitä, että mulle itselleni on helpottavaa tietää, ettei musta ole menetysteni takia tarinoitu tuolla ympäri kyliä samalla tavalla ja varmasti se on osittain ainakin sen ansiota, että kaikki tietävät totuuden. 

On aika vaikea määritellä sitä onko loppupeleissä hyvä vai huono, että kaikki tietävät...

5.8.2014

Even when I lose I'm winning.

Mun terapeutti sanoi, että on hyvä kun mua ärsyttää tällaiset ns. arkipäiväiset asiat kuten nyt esimerkiksi se, että mun käsi on kipsissä. Äidin itsemurhan jälkeenhän mitkään tällaiset asiat eivät tosiaan olisi mua liikuttaneet suuntaan tai toiseen. Nyrjäytinhän mä nilkkanikin loppukesällä viime vuonna enkä valittanut kertaakaan, että sattuu. Ei se mua kiinnostanut. Mitä väliä yhdellä turvonneella ja kipeällä nilkalla on, kun muhun sattuu muutenkin? Ja musta on itsestänikin ollut ihan hyvä huomata, että mietin äidin kuolemaa yhä vähemmän ja vähemmän.

Se on kuitenkin niin pitkään ollut se kaikkein keskeisin asia mun elämässä. Mun koko muu elämä pyöri sen faktan ympärillä, että mulla ei ole enää äitiä. Välillä hetkittäin mä olen näin jälkikäteen ajatellut, että miten se saattoi edes olla sellaista? Kun ei mulla ollut mitään muuta kuin tieto siitä, että äiti tappoi itsensä. Aika nopeasti sitä kuitenkin muistuu mieleen se tuska, mitä tunsin silloin enkä ihmettele tuota enää yhtään. Se oli jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Ikinä.

Vaikka mua tosiaankin ärsyttää tämä kipsi ja kipsin lisäksi (ja myös sen takia) nämä helteet ja pari muutakin asiaa, koitan mä kuitenkin ajatella mahdollisimman positiivisesti myös noistakin asioista. Ei niille kuitenkaan mitään mahda ja eläminen ja oleminen on paljon hauskempaa, kun ei ole koko ajan kiukkuinen tai naama väärinpäin. Olin sitä ihan liian kauan eikä mun kannata enää minkään pikkuasioiden takia olla allapäin. Vaikka se tosiaan ehkä onkin vain hyvä asia, että jaksan murehtia nykyään tällaisistakin asioista kaiken kokemani jälkeen.

Postauksen otsikko (sen lisäksi, että se on lause erittäin hyvästä biisistä) kuvaa mun mielestä hyvin tätä tilannetta. Vaikka mua kuinka ärsyttäisi tai harmittaisi tämä hieman hankalahko tilanne kotona tän kipsin takia, on se kuitenkin periaatteessa vain hyvä asia. Se on edistystä ja mä koen olevani jo voiton puolella :)

28.7.2014

Broken.

Valitin tossa aiemmin jatkuvaa väsymystä, mutta oikeastaan se on tällä hetkellä ongelmista pienin. Mä nimittäin onnistuin murtamaan ranteeni tossa viime viikolla ja voin sanoa, että tä on aika helvetin perseestä. Alle kuukauden ikäisen vauvan äitinähän tä tuli tosi hyvään saumaan! Ripustin siis uusia verhoja meidän olohuoneeseen, kun meidän toinen kissa hyppäsi samalle jakkaralle mun kanssa ja jotenkin horjahdin siitä niin, että lensin suoraan maahan ja totta kai vaistomaisesti otin kädellä vastaan. Ranne sojotti ties minne ja suorinta tietä päivystykseen. Jos se olikin kipeä siinä vaiheessa niin se kipu ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa.

Ne ei nimittäin meinanneet saada sitä kättä oikaistua normaaliin asentoon. Kolmas kerta toden sanoi, mutta mä en voinut kuin itkeä, kun ne koitti saada sen virheasennon suoristumaan. Kai mä siihen jonkun puudutuksenkin sain, mutta eipä se kokonaan ainakaan ehtinyt vaikuttaa. Voin nimittäin kertoa, että synnytys oli hyvinkin kivuton ja helppo tohon verrattuna. Ei kiitos ikinä enää mitään tollasta.

Se onneksi sitten kuitenkin meni lopulta kohdalleen eikä tota tarvitse ruveta leikkaamaan tai muuta. Kipsi on muutaman viikon ajan kädessä ja Anton joutui jäämään pois töistään tän takia. Sekin harmittaa mua, mutta enpä mä täällä kotona yksin pärjäisi Helmin kanssa. Mun postailut saattaa jäädä jatkossa vähän vähemmälle, koska tä kirjoittaminenkaan ei ole mitään maailman helpointa tällä hetkellä, mutta kyllä mä ainakin yritän tulla välillä postaamaan jotain.

Mukavaa alkuviikkoa!

24.7.2014

Smile and laugh.

Varmaan jokainen läheisensä menettänyt tietää sen tunteen, kun yhtäkkiä mieleen tulee jokin hetki, jonka vietti sen kyseisen ihmisen kanssa. Mulla on nyt yli vuoden ajan palannut monta kertaa päivässä mieleen muistoja äidistäni. Tilanteita ja hetkiä, jotka koimme yhdessä. Ne vilistävät silmieni edessä kuin filminauha ja niiden ilmaantumista on ollut alusta lähtien aika mahdoton kontrolloida. Ne tulevat silloin kun tulevat, aikaa ja paikkaa katsomatta. Aluksi ne saivat mut itkemään ihan joka kerta riippumatta siitä, oliko kyseinen muisto hyvä vai huono. Nykyään niistä tulee useimmiten haikea olo.

Mun mielestä se oli suuri etappi, kun pystyin ensimmäisen kerran katsomaan kuvia vanhemmistani ilman, että aloin itkeä tai olin itku kurkussa. Kun mä ihan oikeasti hymyilin niitä hetkiä miettiessäni ja nähdessäni kuinka äiti ja isä nauravat ja ovat iloisia. Toinen aika samanlainen tilanne oli se, kun ensimmäisen kerran naurahdin muistellessani äitini ja minun yhteistä hetkeä. Tuntui hyvältä välillä kokea jotain positiivisiakin tunteita, vaikka äitini menetys yhä sattuukin. Se tuntui myös jollain tavalla ehkä hieman oudoltakin, mutta ennen kaikkea hyvältä ja helpottavalta.

Nauraminen on ollut aika harvinainen asia mulle tämän viime vuoden aikana. Aika pitkään se oli sitä, että mä saatoin kyllä nauraa, mutta se ei tullut niin sanotusti sydämestä asti. Se oli pinnallista ja kuoli nopeasti. Muistan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran nauroin oikein kunnolla monen minuutin ajan niin, että vesi valui silmistäni. Pelasimme syksyllä ystävieni kanssa aliasta ja siinä sanoja selittäessäni joku sanoi jotain hauskaa, mitä aloimme kaikki nauraa. Tavallaan on aika järkyttävääkin miettiä, että äitini kuoli kesäkuun alussa ja vasta syksyllä mä nauroin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen. Mutta voi vitsit miten se helpotti ja tuntui hyvältä. Ihan kuin mun harteilta olisi lähtenyt jokin hyvin painava taakka pois. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se tuntui niin vapauttavalta.

Mun hymyni tai nauruni ei aina vieläkään ole niin täysin aitoa kuin ehkä haluaisin. Mä olen aina ollut hyvä niin sanotusti esittämään iloista vaikken ole. Teen sen mielestäni vielä jopa aika uskottavastikin, sillä saan halutessani jopa Antonin uskomaan, että kaikki on hyvin vaikka näin ei todellakaan olisi. Eikä Anton todellakaan ole tyhmä tai sokea ja hän tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Mä kuitenkin itse totta kai tiedostan sen, ettei se hymy ole aitoa vaan väkisin väännettyä ja pelkkää teeskentelyä. Mua on monet kerrat harmittanut ihan hirveästi se, etten osaa vieläkään kunnolla nauttia niistä iloisista hetkistä. Mä hymyilen, koska mun oletetaan tekevän niin. Se kuuluu kyseiseen hetkeen ja tilanteeseen, mutta ei se välttämättä merkkaa mulle yhtään mitään. Nyt viime aikoina mulla tosin on ollut monesti hymy korvissa asti ja mä olen ollut onneni kukkuloilla, joten eiköhän toikin ala pikkuhiljaa väistyä :)

Hauskaa torstaita kaikille!

22.7.2014

Blogin tulevaisuus.

Olihan se alunperinkin tiedossa, että kunhan mä pääsen äitini kuolemasta ja itsemurhaan liittyvistä tunteista ja kysymyksistä ajan kanssa yli, tulee blogini sisältö muuttumaan. Helmin syntymä muutti asioita vielä aika paljon enemmänkin ja myös äitiys tulee varmasti näkymään ainakin jossain määrin jatkossa täällä. Itse asiassa mä mietin siellä sairaalassa ollessani Helmin syntymän jälkeen, että lopetan koko blogin kirjoittamisen. En niinkään siksi, etten pitäisi tästä. Ajattelin silloin, että blogi muistuttaa mua liikaa kaikesta menneestä - isästä, äidistä ja siitä kaikesta tuskasta, jota tunsin niin pitkään. Olin vakaasti sitä mieltä, ettei mun kannata enää jatkaa, että mä olen saanut tältä blogilta jo kaiken mitä voin saada. Tavallaan ehkä olenkin ja sen suurimman hyödyn ja avun olenkin taatusti jo saanut. Olen aiemminkin sanonut, että tänne kirjoittaminen on ollut mulle todella tärkeää ja tästä on ollut ihan järjettömän suuri apu surutyössä. Teidän lukijoiden kommentit ja spostit ovat myös totta kai olleet valtava osa tätä kaikkea enkä voi vieläkään ymmärtää kuinka kannustavia ja ihania ihmisiä mun blogia on lukenut!

Mun mieli muuttui kuitenkin jo ennen kuin päästiin sairaalasta kotiin. Tajusin, etten mä halua lopettaa tätä. En oikein tiedä mitä mä jatkossa haluan tältä blogilta ja tällä hetkellä musta tuntuu, että vähän kaikki kaipaisivat uudistusta. Blogin ulkoasu nyt ennen kaikkea, nimikin viittaa pitkälti menneeseen ja sisältö ehkä ylipäänsä. En mä mitään suuria muutoksia sisältöön aio tehdä, mutta ainakin mä ajattelin jatkossa lisäillä tänne myös kuvia. Saan parin päivän päästä uuden puhelimen ja sillä voisin mahdollisesti räpsiä jotain kuvia myös tänne blogiinkin. Mun nykyisen puhelimen kamera on täysin onneton ja surkea eikä meillä oikeastaan ole sen parempaa kameraa muutenkaan, joten siinä yksi iso syy miksen ole tähän päivään mennessä lisännyt tänne yhtä ainutta itse ottamaani kuvaa. Jatkossa toikin saattaa siis ehkä muuttua... :)

Saa nyt nähdä tapahtuuko tässä mitään muutoksia ja millä aikataululla, mikäli tapahtuu. Mä olen ollut viimeisen viikon todella väsynyt enkä oikein edes tiedä mistä se johtuu. Pienen vauvan äitinä toi kuulostaa ehkä hassulta, mutta ei Helmi juurikaan mua ole valvottanut, vaikka öisin joudunkin heräämään. Saatan nukkua vuorokaudessa jopa 13 tuntia ja silti olen ihan loppu enkä jaksaisi tehdä mitään. Syytin aluksi tätä kuumuutta, mutta ei kai sekään täysin voi tätä selittää. Tiedä sitten mistä loppuu, mutta eiköhän tä ole ihan ohimenevää. Tän väsymyksen takia mä en oikein ole jaksanut postaillakaan kovin ahkerasti, mutta katsotaan miten tä tästä etenee :)

20.7.2014

Suruaika.

Mua harmittaa ja oikeastaan ärsyttääkin se, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä sitä, että jokaisella on erilainen tapa surra. Joo, mulla kesti äidin kuoleman jälkeen ehkä sitten "normaalia" kauemmin päästä sen kaikkein pahimman ajan yli. Siis sen, kun mä en oikeasti päässyt edes sängystä ylös tai kyennyt tekemään tai ajattelemaan yhtään mitään. Mutta mitä sitten? Ja miten joku normaali voidaan edes luokitella? Meillä oli siis perjantaina muutama kaveri istumassa iltaa, joista pari sitten nautti hieman alkoholia ja ehkä mahdollisesti sen lievän humalatilan vuoksi eräs kaverini alkoi sitten ihmetellä sitä miten mä olin niin hirveän pitkään surullinen. Hän menetti siis itse äitinsä tuossa viime huhtikuussa ja omien sanojensa mukaan pääsi todella nopeasti yli siitä.

Ei toi ihminen mitenkään siis pahalla kysellyt ja ihmetellyt, mutta jostain syystä se tuntui silti pahalta. Hän ei syyttänyt mua mistään, mutta silti mulle tuli jollain tavalla syyllinen olo. Aivan kuin olisin tehnyt jotain väärin, kun surin niin pitkään. Tai ehkä se pointti tossa oli se, että mulla meni niin pitkään ennen kuin pääsin takaisin kiinni normaaliin elämään ja arkeen, ja sitä siinä sitten ihmeteltiin. Mukaan vedettiin myös Anton, joka tosiaan viime vuoden lopussa menetti isänsä ja pääsi myös melko nopeasti pahimman yli. En oikein osannut sanoa mitään tuolle kaverilleni, sillä mun mielessä oli lähinnä pelkkiä itsestään selviä asioita, joista päällimmäisenä se, että jokainen kokee menetyksen eri tavalla ja myös suree eri tavalla.

En tiedä olenko mä sitten jotenkin heikompi ja herkempi ihminen, kun mulla kesti siinä niin pitkään, kun näyttäisi vähän siltä, että muut pääsevät tollasten asioiden yli paljon mua nopeammin. Tai sitten mä vaan kuulen tota ihmettelyä nimenomaan vain niiltä, joilla se pahin suruaika ei ole ollut kovinkaan pitkä. Pikkuhiljaa sitä alkaa vaan itsekin miettiä, että onko mussa jotain vikaa, kun toi ei siis todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, kun samaista asiaa pohditaan. Tiedän myös sen, että mun selkäni takana ihmiset ovat tuosta puhuneet monen monet kerrat.

Tä on kaiken lisäksi ihan naurettavaa, sillä kuten mä olen nytkin jo pariin kertaan kirjoittanut - jokaisella on oma tapansa surra. Eli miksi musta nyt tuntuu siltä, että olisin tehnyt jotain väärin? Mä olen myös koittanut keksiä jotain ihan konkreettisia syitä mun surulleni ja onhan niitä löytynyt. Ensinnäkin se, ettei mun isäni kuolemasta ollut vielä kulunut kovinkaan kauan ja toiseksi se, että äitini tappoi itsensä. Antonin mielestä mun pitäisi jättää kaikki tollaiset puheet ihan omaan arvoonsa, mutta en mä vaan taida pystyä. Tunnen itseni niin tyhmäksi, kun periaatteessa tiedän, ettei tässä ole ollut mitään epänormaalia, mutta samalla musta tuntuu, etten ole normaali.

Pitäisi vaan koittaa keskittyä tähän hetkeen ja jättää ne menneet taakse. Ei se vaan olekaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella...

16.7.2014

It's only after you've lost everything that you're free to do anything.

Vuosi sitten mä makasin kotona tajuamatta mitään mistään. Surun murtamana ja mielessä ainoana ajatuksena "äiti tappoi itsensä, äitiä ei enää ole". Anton totesi tänään kotiin palatessaan, että mä olen taas kuin ennen. Kysyin mitä hän sillä tarkoitti ja vastaus oli, että mä säteilen taas. Mä näytän onnelliselta sen sijaan, että mun silmistä ja koko olemuksesta paistaisi kärsimys ja paha olo. Kyllä mä muistan itsekin sen, kuinka peilistä katsoessani mua tuijotti silloin joku aivan vieras tyttö. Sen katse oli tyhjä, suupielet kääntyneet alas, naama kalpea ja hiukset sekaisin. Ulkoinen olemus on totta kai myös iso asia, mutta suurin muutos on tietysti tapahtunut sisällä - muhun ei oikeasti satu enää joka hetki. 

Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun vielä ajattelin ettei tulevaisuudella ole tarjota mulle yhtään mitään. Nyt mua lähinnä naurattaa koko ajatus, sillä totta kai sillä on! Ensinnäkin mä olen saanut jo paljon enemmän kuin ikinä ansaitsisin - oman lapsen. Vuosi tytön kanssa kotona ja sitten mun olisi tarkoitus suunnata takaisin koulunpenkille. Opintoja mulla on jäljellä vielä pari vuotta ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, me valmistutaan Antonin kanssa molemmat samaan aikaan. Sen jälkeen meillä onkin kaikki mahdollisuudet avoinna. Me ollaan jopa mietitty muuttoa ulkomaille, mutta saa nähdä tuleeko sellainen oikeasti koskaan kysymykseen. Tai ehkä tuleekin, mutta toisaalta me halutaan myös saada ainakin toinen lapsi vielä ja ehkä se muuttokin olisi järkevämpää, kun lapset ovat vähän vanhempia.

Toi otsikko kuvaa hyvin mun tämän hetkisiä ajatuksia. Tavallaan se, että mä olen menettänyt elämässäni niin paljon on myös avannut mun silmäni. Mä olen tajunnut, että mun pitää ihan oikeasti tehdä elämässäni sellaisia asioita mitä haluan ja joista nautin. Tietyin rajoituksin totta kai, enkä mä nyt mitään ihan hullua ja typerää ole ajatellutkaan tehdä. Esimerkiksi toi ulkomaille muutto on pyörinyt mun mielessäni jo pitemmän aikaa, mutta ensi kertaa nyt musta oikeasti tuntuu siltä, että se saattaisi joskus jopa toteutua. En tiedä mistä tämä uusi "rohkeus" on tullut ja onko se tullut pysyäkseen, mutta toivossa on hyvä elää! Mä olen tajunnut sen, ettei mun ole mikään pakko vain tyytyä siihen mitä mulla on nyt juuri tällä hetkellä vaan mä voin aina tavoitella vielä jotain enemmän. Oli kyse sitten pienemmistä tai suuremmista asioista :)

14.7.2014

Äitiys ilman omaa äitiä.

Me ei olla montaakaan päivää vielä oltu Helmin kanssa kotona, mutta on kai sanomattakin selvää, että koska kyseessä on meidän ensimmäinen lapsi, ollaan me Antonin kanssa jouduttu kysymään muilta ihmisiltä apua ja neuvoja melkoisen paljon. Maalaisjärjellä pääsee totta kai pitkälle, mutta yllättävän paljon sitä tulee vastaan erilaisia tilanteita, joissa ei tiedäkään miten tulisi toimia. Mulle itselleni olisi totta kai luontevinta turvautua näinä hetkinä oman äitini apuun, mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista. Onneksi Antonin äiti asustelee nykyään samalla paikkakunnalla meidän kanssa ja vieläpä myös todella lähellä. Samoin tätini, jonka kanssa mulla on aina ollut läheiset välit, asustelee ihan tuossa vieressä, joten apu ei suinkaan ole ollut kaukana.

Monesti sitä olisi vain kuitenkin toivonut, että saisin valita puhelimestani oman äitini numeron ja soittaa hänelle. Musta tuntuu pahalta ajatella, ettei Helmi saa koskaan tuntea mun vanhempia tai Antonin isää. Antonin äiti on tytön ainut isovanhempi, joka on edelleen elossa ja se on mielestäni erittäin surullista. Varsinkin kun mietin sitä, kuinka paljon rakkautta ja hyviä hetkiä olen itse saanut isovanhemmiltani. Olisin halunnut Helmin kokevan saman, mutta onneksi hänellä on sentään yksi mummi, joka on luvannut helliä ja hemmotella tytön piloille :D

Mulle on herännyt nyt Helmin syntymän jälkeen mieleen sellainenkin kysymys, että miten äiti pystyi jättämään meidät? Se rakkauden määrä mitä mä omaa lastani kohtaan tunnen on jotain ihan käsittämätöntä enkä mä voisi ikinä, ikinä kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain, mikä satuttaisi Helmiä ja jättäisi häneen pysyvät arvet. Tietenkin mun on helppo huudella, kun mulla ei ole mitään mielenterveysongelmia, joita mun äidillä pakostakin sitten oli, mutta silti. Mä niin haluaisin ymmärtää miksi mun äiti päätti elämänsä, mutta kun mä en ymmärrä. Itse asiassa päivä päivältä mä ymmärrän yhä vaan huonommin. 

Mä olen viettänyt viimeisen tunnin meidän makuuhuoneessa, kun Anton on touhunut keittiössä ja multa on ollut sinne pääsy kielletty. Ilmeisesti se on taikonut mun nimipäivän kunniaksi jonkin herkkuaterian meille sinne :D Kohtahan se nähdään! Ihanaa maanantaita jokaiselle <3

11.7.2014

My sunshine.

Joku ehkä muistaakin kuinka siskoni sanoi, etten ole vielä valmis äidiksi, sillä meidän äitimme itsemurhasta on vasta vielä niin vähän aikaa. Tästähän on siis jo kuukausia aikaa ja siskoni on muuttanut mielensä asian suhteen, mutta jossain vaiheessa mä aloin itsekin epäillä onko musta vielä äidiksi. Periaatteessahan mä olen koko ajan ajatellut, että lapsen syntyminen tässä elämäntilanteessa olisi pelkästään positiivinen asia ja saisi mut tajuamaan, että onhan sitä vieläkin onnea elämässä. Mun olisi pakko jatkaa elämää eteenpäin ja oikeasti elää. Välillä sitä tuli kuitenkin synkempinä hetkinä pohdittua, että mitä jos Amanda oli oikeassa - mitä jos musta ei vielä ole äidiksi. Jos mä olen itse vielä niin hajalla, etten kykene ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä?

Viikon perusteella ei voi sanoa vielä mitään varmaa tai lopullista, mutta tällä hetkellä mä ainakin olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen saaminen oli parasta mitä mulle ja Antonille on ikinä tapahtunut eikä tässä ajankohdassakaan ole mitään vikaa. Totta kai mulla varmasti tulee olemaan jatkossakin niitä huonoja päiviä, kun ikävä painaa päälle niin voimakkaasti, etten haluaisi edes nousta sängystä ylös ja tuntuu, että maailma potkii päähän, mutta niille ei voi mitään. Niistä täytyy vaan selvitä enkä mä onneksi ole yksin - mulla on maailmankaikkeuden ihanin ja rakastavin avomies tukenani.

Mä olen muutenkin aina ollut sellainen ihminen, että asetan hyvin herkästi muiden hyvinvoinnin omani edelle ja jos kyseessä on vielä mun oma lapseni, ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö niinä vaikeinakin päivinä raahautuisi vaikka väkisin ylös sängystä. Ja mikäli nyt kävisi niin, etten siihen jonain päivänä yksinkertaisesti kykenisi, on lapsella tosiaan onneksi myös isä. Eräät sukulaisenikin ilmaisivat huolensa kyseiseen asiaan liittyen tuossa jokin aika sitten, mutta he myös onneksi sitten tajusivat, että Anton on olemassa. Tietenkään mä en toivo tai odottamalla odota, että mun mieliala lähtee nousukiidossa taas alaspäin, mutta kenenkään ei ainakaan tarvitse pelätä, että Helmin hoitaminen millään tavalla laiminlyötäisiin, jos niin sattuisi käymään.

Tällä hetkellä mun mieltäni ei varjosta yhtikäs mikään. Ei äidin tai isän kuolema, ei tieto siitä, ettei paras ystäväni ole tulossa Suomeen vielä viikkoihin, ei mikään. Toi pieni tyttö tekee mut onnellisemmaksi kuin mitä mä olen ollut pitkään aikaan. Itse asiassa moneen vuoteen. Ehkä mun kuuluisi olla surullinen ja ikävöidä. Ehkä se olisi jopa mun velvollisuuteni ottaen huomioon esimerkiksi sen, että sain vähän aikaa sitten tietää pikkuveljeni kiusaamisen jatkuneen, mutta mä en ole surullinen. Eivät nuo edellä mainitut asiat kivoilta tunnu, mutta tällä hetkellä se riemu ja ilo, minkä Helmi on syntymällään tuonut, on niin suuri, ettei sitä peitä mikään.

Ja tämähän on vain mun mielipiteeni, mutta mielestäni mä olen kaiken kokemani jälkeen onneni myös ansainnut :)

10.7.2014

Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen.

Niin siinä sitten kävi, että meitä asustelee täällä asunnossa nykyään kolme henkilöä :) Viime viikolla lähdimme Antonin kanssa synnärille täysin varmoina siitä, että takaisin sieltä vielä tullaan ja tälläkin kertaa on kyseessä väärä hälytys. Pari kertaa aiemminkin siis oltiin jouduttu siellä käymään enkä mä jaksanut sen enempää vielä edes miettiä mahdollista synnytystä. Tilanne oli mun mielestä täysin samanlainen kuin niinä aiempinakin kertoina ja mua lähinnä ärsytti lähteä kotoota, kun mulla oli hirvee nälkä ja me oltiin just alottamassa ruoanlaittoa :D Yllätys (ja sitä seuraava paniikki) olikin melkoinen, kun meille sitten ilmoitettiinkin, että synnytys on oikeasti käynnistynyt eikä enää lähdetä yhtään minnekään.

Ensimmäinen reaktio taisi tosiaan olla miljoonaan kertaan lausuttu sana ei ja sitä seurannut itkukohtaus. Sopersin, etten millään voi synnyttää vielä, viikkoja on niin vähän ja laskettu aika vasta elokussa. Eipä siinä mun sopertelut tai itkut paljon auttaneet ja koska mä en sen tarkemmin halua tai aio itse synnytyksestä täällä kertoa, niin lopputuloksena lähes neljä tuntia myöhemmin sain syliini maailman täydellisimmän olennon - mun pienen tyttäreni. (Tai mainittakoon nyt vaikka se, että synnytys kävi sata kertaa helpommin kuin mitä olin pelännyt ja oli tosiaan hyvin nopeasti ohi.)

Lähes viikko sairaalassa ja sitten vihdoin kotiin täysin terveen vauvan kanssa. Tä on jotain ihan uskomatonta, enkä mä vieläkään kunnolla tajua, että toi pieni ihminen tuolla pinnasängyssä oikeasti on mun oma lapseni. En mä oikein osaa edes kirjoittaa tästä, ei mulla vaan ole sanoja kuvaamaan tätä tunnetta. En olisi koskaan voinut kuvitella rakastavani mitään tai ketään niin paljon kuin nyt rakastan tuota pientä ihmettä. Miten joku noin pieni voikin olla niin arvokas ja rakas? Olen vieläkin ihan häkeltynyt, mutta samalla niin älyttömän onnellinen. Nyt meitä on täällä kolme ja me ollaan vihdoin kunnon perhe - minä, Anton ja pieni Helmi. Nyt on aika opetella elämään uutta elämää pienen vauvan kanssa :)

Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan ♥

3.7.2014

Resting.

Tuntuu hassulta hehkuttaa tällaista asiaa, mutta voi vitsit miten hyvältä tuntuu taas, kun jaksaa nousta ja siirtyä sängyltä olohuoneeseen sohvalle lepäämään. Mähän en edelleenkään saa mitään raskasta tai rasittavaa tehdä, joten niin kauan kun aurinko ei paista enkä pääse ulos ottamaan aurinkoa, makoilen lähinnä sisällä joko sängyllä tai sohvalla. Reilun viikon kestäneen sairastelun ja sängyssä makoilun jälkeen tuntui aika luksukselta päästä sieltä makuuhuoneesta pois ja olohuoneeseen :D Olen mä pieniä kävelylenkkejäkin tehnyt nyt parina päivänä, mutta lähinnä sitä on tullut pysyttyä sisätiloissa.

Valitin joskus aiemmin sitä, kuinka mulla on liikaa aikaa miettiä ja ajatella kaikkia ikäviä asioita, kun mä joudun olemaan kaikki päivät kotona ja yleensä yksin Antonin ollessa töissä. Enää mulla ei oikeestaan ole tota ongelmaa, sillä mä teen kaikkeni, jotta en ajattelisi niitä ikäviä asioita. Pikkuveljeni tilanne ahdistaa jo ihan riittävästi, en mä jaksa enää surra tai ahdistua lisäksi jonkin muunkin asian takia. En, kun mun ei ole pakko. Musta on tullut aika etevä sulkemaan mielestäni kaikki epämiellyttävät ajatukset pois. Jossain siellä taustalla ne kummittelee, mutta antaa kummitella. 

Olen monet kerrat miettinyt, että kuinka kauan se murehtiminen, sureminen ja kärsiminen voisi edes jatkua? Ei se ole normaalia, tervettä tai oikein, että koko ajan on paha mieli ja itkettää. Tiedän oikein hyvin sen, ettei pahaa oloa tule pitää sisällä, sillä jossain vaiheessa se purkautuu ulos, mutta pakkohan sitä joskus on saada hengähtää. Tai mun mielestä ainakin... :)

2.7.2014

You can't fix yourself by breaking someone else.

Kirjoitin viime vuoden puolella postauksen siitä, kuinka pikkuveljeäni kiusattiin koulussa, koska meillä ei ole enää vanhempia. Luulin, että asia saatiin silloin selvitettyä ja kiusaaminen loppui, mutta ilmeisesti se ei ihan näin mennytkään. Sain nimittäin eilen kuulla tädiltäni, että veljeni vaihtaa koulua ensi syksynä ja syynä tähän on se, että kiusaaminen on jatkunut yhä edelleen eikä Jesse enää suostu menemään samaan kouluun kiusaajiensa kanssa. En yhtään ihmettele, että veljeni haluaa pois sieltä, mutta sitä mä ihmettelen, ettei kiusaamista ole saatu loppumaan.

Siitä kiusaamisesta ovat tietoisia koulun henkilökunnan lisäksi myös näiden kiusaajien vanhemmat, mutta sama meno on jatkunut kaikesta huolimatta. Mun mielestä on ihan pöyristyttävää, ettei 10-11-vuotiaita lapsia saada lopettamaan toisen kiusaamista. Jokainen kasvattaa lapsensa omalla parhaaksi katsomallaan tavalla, enkä mä aio nyt tai myöhemminkään arvostella kenenkään toisen kasvatusmetodeja, mutta mun on myös vaikea käsittää, etteivät vanhemmat saa tuon ikäisiä lapsia sen verran kuriin, että kiusaaminen loppuisi. Ei ole kuitenkaan vielä kyse mistään itsepäisistä murrosikäisistä vaan ihan lapsista. En mä tietenkään tiedä mitä noiden kiusaajien perheissä on tehty ja mistä keskusteltu, mutta ilmeisen huonoin tuloksin asiat on selvitetty. Ymmärrän myös sen, että lapsillakin on oma tahtonsa ja kotona voidaan käyttäytyä aivan eri tavalla kuin koulussa, mutta silti. Toki mä olen tässä myös puolueellinen, sillä kyse on mun omasta veljestäni.

Ylipäänsä mä en ole koskaan ymmärtänyt kiusaamista. Lapsilta noin älytöntä käytöstä voi vielä jollain tavalla ymmärtää, sillä niin pienet eivät vielä välttämättä osaa ajatella riittävän pitkälle ja ymmärrä tekojensa seurauksia. Siinäkin tapauksessa on aikuisten tehtävä selvittää lapsille mikä on oikein ja mikä väärin ja saada ne lapset ymmärtämään. Kaikkein kamalinta mielestäni onkin se, miten aikuiset ihmiset jatkavat sitä aivan samaa ja kiusaavat muita esimerkiksi työpaikalla. Aikuisten kiusaaminen ilmenee totta kai vähän eri tavoilla, mutta on usein myös tuhat kertaa julmempaa. Miten kukaan voi saada hyvän mielen itselleen kiusaamalla muita? Siis ihan oikeasti, ei tossa ole mitään järkeä!

Usein sanotaan, että kiusaajilla itsellään on paha olla, huono itsetunto tai muita ongelmia ja niitä puretaan ja parannetaan kiusaamalla. Mun on vain ihan mahdoton käsittää miten jonkun toisen haukkuminen, syrjiminen tai jopa fyysinen satuttaminen voisi tuoda kellekään paremman olon. Kohoaako jonkun itsetunto, status tai mikä hyvänsä sillä, että lyttää toista alemmas? Saattahan sillä kiusaamisella joo saada yläasteen pihalla ihailua aikaan omilta kavereilta, mutta aikuisena se oma käytös saattaa pikkuisen kaduttaa. (Toivottavasti kaduttaa, ja paljon.)

Joku on lihava, jollain on rikkinäiset vaatteet, joku on liian laiha ja lauta, jollain on "väärän" värinen iho, jollain hammasraudat, toisella silmälasit ja kolmannella liian iso nenä. Kaikki edellä mainitut ja miljoonat muut ulkonäköön, persoonallisuuteen yms. liittyvät asiat ovat syitä, joiden vuoksi joitain ihmisiä kiusataan. Postauksen otsikko on mielestäni aivan tajuttoman osuva ja paikkaansa pitävä. Kukaan ei tee itsestään parempaa, hienompaa, kauniimpaa tai fiksumpaa ihmistä kiusaamalla, satuttamalla tai haukkumalla toista. Ei kukaan.

29.6.2014

Miksi?

Pikkuveljeni kysyi multa taas minkä takia meidän vanhemmat ovat kuolleet. Musta tuntuu niin pahalta, kun Jesse kyselee tota enkä osaa vastata kunnolla. Mähän mietin itsekin samaa asiaa ihan jatkuvasti. En mä ymmärrä yhtään sen paremmin minkä takia meiltä vietiin ensin isä ja sitten äiti. Tai no niin, äiti päätti itse lähteä mutta joka tapauksessa. Ei kai tuohon kysymykseen mitään oikeaa vastausta olekaan, mutta on jotenkin niin kamalan turhauttavaa koittaa jollain tavalla selittää tuota asiaa...

Tätini mukaan Jesse on monet kerrat sanonut pelkäävänsä, että minä tai Amanda kuollaan myös. En yhtään ihmettele, sillä kyllä muakin koko ajan pelottaa, että kuka täältä seuraavaksi lähtee ja kuinka pian se tapahtuu. Mutta ei 10-vuotiaan kuuluisi joutua pelkäämään tuollaisia asioita, ei se ole oikein. Mäkin olen monet kerrat sanonut veljelleni, etten ole lähdössä täältä minnekään, mutta eihän toikaan välttämättä ole totta. En mä voi mitenkään tietää mitä tapahtuu, mutta totta kai mun täytyy Jesselle sanoa noin. 

Pikkuveljeni hyvinvointi on mulle muutenkin todella tärkeä asia. Samoin se, että me ollaan pysytty läheisissä väleissä. Jesse soittelee mulle lähes päivittäin ja nähdäänkin yleensä monta kertaa viikossa nykyään, kun me muutettiin vain muutaman sadan metrin päähän tätini asunnosta. Sitä tunnetta, kun Jesse halaa mua ja toteaa, että mä olen maailman paras sisko, ei voi edes kuvailla millään sanoilla. Ja Jesse on myös aivan haltioissaan siitä, että me saadaan Antonin kanssa vauva. Hän on lupautunut auttamaan pikkuisen hoidossa ja odottaa vauvan syntymistä lähes yhtä malttamattomana kuin minäkin. Meidän perhe hajosi lopullisesti vuosi sitten äitini kuollessa ja mä olen oikeastaan vasta sen jälkeen oppinut kuinka tärkeää on pitää kiinni niistä rakkaista ihmisistä, jotka yhä ovat täällä. Olen kiitollinen siitä, että olen näin läheisissä ja hyvissä väleissä sekä isosiskoni että pikkuveljeni kanssa. Rakastan kumpaakin aivan valtavan paljon ja tiedän heidänkin rakastavan minua.

28.6.2014

Terveisiä sängynpohjalta.

Ei, mua ei ole vallannut mikään uusi masennuskausi äidin tai isän kuolemasta johtuen, enkä lapsi myöskään ole (luojan kiitos) vielä syntynyt, kuten joku jo ehti epäillä. Mä olen vaan ollut ihan jäätävässä flunssassa, joka muuttui sitten angiinaksi ja kuume oli monen päivän ajan niin korkea, etten jaksanut tehdä yhtikäs mitään :/ Eilen alkoi jo olla selkeästi parempi olo ja tänään se helvetinmoinen kurkkukipu on jo huomattavasti helpottunut. Ei siitä ole kovinkaan pitkä aika, kun mulla viimeksi oli angiina, mutta olin taas ehtinyt unohtaa kuinka epämiellyttävä tauti tämä oikein on.

Mulla on ollut ajantaju aivan kadoksissa ja eilen oikein hämmästyin, kun Anton sanoi, että on perjantai. Mihin se viikko oikein katosi? Nukuinko mä tosiaan niin kauan ja niin paljon? Ilmeisesti sitten. Toisaalta ihan hyvä, että tämä aika on mennyt näinkin nopeasti, sillä mä olen aika malttamaton odottamaan sitä elokuun puoltaväliä ja laskettua aikaa :D Toki mä toivon, että vauva pysyy sisällä, kunnes viikot ovat täynnä, mutta toivoisin niiden olevan jo. Ihan ensinnäkin sen takia, etten millään malttaisi odottaa, että saan oman pikkuisen jo syliini, mutta myös siksi, ettei tämä raskaus ole ollut mitenkään kovin helppo. Mutta turha mun on valittaa sen enempää, kun toisilla on vielä sata kertaa vaikeampaa ja jotkut eivät välttämättä koskaan edes tule raskaaksi, vaikka haluaisivat. Olen ihan tyytyväinen, mutta olen sitä myös sitten, kun lapsi on syntynyt.

Tänään pitäisi sentään olla aurinkoinen päivä, joten mä ajattelin linnottautua meidän takapihalle ottamaan aurinkoa. Pitää ottaa ilo irti kaikista näistä vähänkin aurinkoisista ja lämpimistä päivistä, kun ei niitä tämän kesän aikana ole vielä toistaiseksi ainakaan kovin paljon ollut. Olettaen siis, etten taas nukahda ja nuku koko loppupäivää :D

Hauskaa viikonloppua kaikille ♥

22.6.2014

Juhannus.

Juhannus ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja mä olen oikeastaan vain tyytyväinen, kun pääsin vihdoin tänään pois sieltä mökiltä. Alkuun kaikki vaikutti hyvinkin lupaavalta: meitä oli siellä hieman reilu kymmenen ihmistä ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ollaan kaikki tunnettu toisemme jo vuosia, mutta jossain vaiheessa perjantai-iltaa mökin omistaja alkoi riidellä tyttöystävänsä kanssa ja lopputulos oli se, että kello kolmelta aamuyöllä tämä mies sanoi haluavansa tyttöystävänsä pois mökiltä. Yritettiin siinä sitten kaikki sovitella ja koittaa saada asioita edes siihen malliin, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä pois. Ei auttanut. Mä olin ainut, joka oli selvinpäin siellä ja lopulta mä lähdin sitten ajamaan tätä naista pois sieltä mökiltä. Koko tunnin kestäneen automatkan sain kuunnella, kuinka hän itkien haukkui poikaystäväänsä. Mä vihaan olla tollasessa tilanteessa, koska molemmat osapuolet ovat mulle todella rakkaita ja tärkeitä ystäviä. En mä onneksi montaa sanaa ehtinytkään siinä väliin laittaa ja pääasiassa vain kuuntelin.

Jäin loppuyöksi sitten kotiin nukkumaan, sillä olin niin älyttömän väsynyt, etten uskaltanut enää lähteä yksin ajamaan. Aamupäivällä ajoin sitten takaisin sinne mökille ja tunnelma siellä oli täysin lopahtanut. Mökin omistaja murjotti ja oli huonolla tuulella, vaikka yrittikin väittää toista. Ihmiset joivat aina vaan lisää ja lisää ja koittivat sen varjolla pitää hauskaa. Mulla ei ollut hauskaa, ei todellakaan. Mietin monta kertaa, että lähden ajamaan kotiin, mutta en mä sitten viitsinyt. Yritin pitää iloista ilmettä naamalla ja seurustella muiden kanssa, mutta aika pian mä painelin nukkumaan. Onneksi mulla sentään on hyvä syy sille, että olin niin väsynyt. Enkä mä oikeastaan edes valehdellut, sillä kyllä mua väsytti, mutta ei ehkä ihan niin paljon, ettenkö olisi jaksanut vielä olla hereillä. Mä en vain kestänyt katsella (ja kuunnella) sitä menoa enää.

Mä olen aina pelännyt, että jotain tällaista tapahtuu. Kun meidän kaveriporukassa on niin paljon näitä pariskuntia, niin sehän on valitettavan todennäköistä, että jossain vaiheessa jonkun parin sukset menevät ristiin ja lopputulos on kutakuinkin tällainen. Inhottaa, jos meidän koko porukka hajoaa jollain tavalla tämän vuoksi, kun me ollaan kuitenkin oltu ystäviä jo yläasteelta lähtien. Pitää vain toivoa, että he saavat asiansa sovittua ja selvitettyä. Ainakin sitten siten, että pystyvät vielä olemaan kavereita keskenään. Riidan molemmat osapuolet olivat kuitenkin silloin yöllä aika kovassa humalassa niin ehkäpä ne asiat selvinpäin näyttävätkin vähän erilaisilta... :)

Toivottavasti teidän juhannus sujui vähän paremmissa merkeissä ilman turhaa draamaa! :D

20.6.2014

Kohti parempaa.

Niin siinä taas kävi, että pikkuhiljaa mieliala taas parani ja ajatukset muuttuivat positiivisemmiksi. En itke enää kerran tunnissa tai ole koko ajan allapäin. Mä jopa hymyilen ja nauran ihan aidosti. Hyvä niin, sillä me lähdetään ihan näillä hetkillä Antonin kanssa viettämään juhannusta kaverin mökille. Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä sinne jo eilen muiden mukana, mutta Anton jäikin sitten vielä töihin eilisillaksi. 

Juhannus ei ole itse asiassa koskaan ollut mulle mikään sen erityisempi asia. Onhan se ihan kiva viettää aikaa perheen tai ystävien kesken, mutta sitä ihan samaa voin tehdä minä tahansa muunakin kesäviikonloppuna. Ainut ero tässä taitaa mulle olla se, että nyt kaupat ovat kiinni ja suurin osa ihmisistä poissa kaupungeista :D Sääkin on tällä hetkellä kyllä niin surkea, että joudutaan varmaan istumaan sisällä koko viikonloppu. Viime juhannuksena kuulemma oli tosi lämmin, mutta siitä mulla ei ole harmainta aavistustakaan. En mä ole edes tiennyt, että juhannus on ollut.

Mutta pidemmittä puheitta toivotan teille kaikille hauskaa juhannusta! Palaillaan varmaan sunnuntaina taas :)

18.6.2014

Kuoleman pelko.

Äidin itsemurhan jälkeen mä toivoin ajoittain itsekin kuolevani, mutta nykyään mä oikeastaan jopa pelkään kuolemaa. Mulle on nyt viime aikoina tullut muutaman kerran sellainen tietynlainen "paniikkikohtaus", kun olen miettinyt omaa kuolemaani. Tiedän toki, että on aivan luonnollista pelätä kuolemaa ja tiettyyn pisteeseen asti se on vain hyvä asia. Mua kuitenkin häiritsee noi kohtaukset ja viimeksi sellainen tuli tänään aamupäivällä. Olen koittanut miettiä mikä siinä kuolemassa sitten niin pelottaa ja puhuin tästä terapiassakin.

Lopputulos oli sitten se, että lähinnä mä kai pelkään sitä lapseni takia. Vaikka pikkuinen ei ole vieä edes syntynyt, mua pelottaa jo nyt, että mä joskus kuolen ja hän jää ilman äitiä. Ja toi pelkohan kumpuaa sitten täysin siitä, että olen itse menettänyt molemmat vanhempani. Musta tuntuu ihan hirveeltä edes ajatella, että mun oma lapsi joutuisi joskus tuntemaan samanlaista kipua ja menetyksen tuskaa, mitä mä olen itse tuntenut. Kun mä vaan mietin niitä kaikkia päiviä ja unettomia öitä, kun mä olen itkenyt silmät päästäni surun ja ikävän vallassa ja oikeasti kärsinyt, niin ei luoja... Ei kenenkään pitäisi tietenkään joutua koskaan kokemaan mitään tuollaista, mutta vähiten sitä toivoisi omalle lapselleen.

Täysin turhaahan se periaatteessa on edes miettiä mitään tuollaisia asioita, mutta minkäs teet, kun mielen valtaa taas ties minkälaiset ajatukset. Luulin joskus olevani taitava sulkemaan ikävät ja epämiellyttävät ajatukset pois mielestäni, mutta mä olen tainnut menettää sen taidon kokonaan. Tai sitten mulla on yksinkertaisesti vain ihan liikaa aikaa. Päivät kuluvat edelleen aika pitkälti vain kotona makoillen ja tv:tä tuijotellen. En mä oikein edes jaksaisi tehdä mitään muuta, mutta tässä samalla tulee sitten väkisinkin pohdittua ties mitä.

Mukavaa keskiviikkoa! <3

16.6.2014

Growing up.

Välillä mua naurattaa, mutta joskus jopa puistattaa, kun mä mietin millainen ihminen olin vielä muutama vuosi sitten. Uskon vanhempieni kuoleman vaikuttaneen omalta osaltaan siihen, että olen muuttunut aika paljonkin, mutta suurimman vaikutuksen on varmasti tehnyt ihan yksinkertaisesti se, että olen kasvanut ja aikuistunut. En mä ole koskaan ollut ilkeä ihminen, en ole ikinä kiusannut ketään tai pyrkinyt tahallisesti aiheuttamaan omilla teoillani pahaa mieltä toisille ihmisille. Mä olin vaan niin tajuttoman pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen. Siis nimenomaan kiinnitin huomiota omaan ulkonäkööni ja käytin sen vuoksi rahaa ihan miten sattui. Mulla oli siihen mahdollisuus, sillä sain aika mukavasti rahaa vanhemmiltani joka kuukausi. Ne rahat kuluivat pääasiassa vaatteisiin ja erilaisiin kosmetiikkatuotteisiin, joita mulla olikin sitten kaikki kaapit ja hyllyt pullollaan.

En mä ole mielestäni ollut koskaan millään tavalla huono ystävä tai laiminlyönyt suhdettani kenenkään läheiseni kanssa, mutta kuinka paljon enemmän mua kiinnostikaan vielä joskus kaikki materia sen sijaan, että olisin huomioinut läheisiäni. En oikein osaa edes kuvailla millaista se oli, mutta arvomaailmani oli ihan nurinkurinen. Kyllähän mä edelleenkin tykkään shoppailla, mulla on vaatteita varmasti enemmän kuin tavallisella ihmisellä keskimäärin ja kiinnitän huomiota siihen miltä näytän. Tuosta kaikesta alkoi vaan kehittyä pikkuhiljaa pakkomielle mulle, mutta se katkesi kuin seinään isäni kuoleman jälkeen. Mua ei enää kiinnostanut mikään tuollainen.

Nykyään mä käytän rahaa uusiin vaatteisiin, kosmetiikkaan ja ylimääräisiin "turhuuksiin" vain murto-osan siitä, minkä tuhlasin ennen isäni kuolemaa. Välillä on totta kai kiva saada jotain uutta, vaikka ei välttämättä kaikkea tarvitsisikaan, mutta enää mä en ole joka päivä shoppailemassa ja tuomassa kotiin kassillista uusia vaatteita ja ties mitä muuta. Huvittaa ajatella kuinka turhamainen mä olen joskus ollut.

Nykyisin mä saatan myös havahtua siihen, että olen pohtinut jotain syvällisiä asioita ties kuinka pitkän ajan. Olen nykyään myös huomattavasti paremmin perillä asioista, jotka tapahtuvat sekä täällä Suomessa että maailmalla. En mä aiemminkaan tyhmä ollut, mutta mua ei vaan kiinnostanut. Uutiset olivat mulle ihan yhdentekeviä, mikäli niihin ei liittynyt jonkun julkkiksen viimeaikaiset toilailut tai saavutukset. Toi on varmasti muuttunut pitkälti senkin takia, että olen aikuistunut tässä vuosien saatossa, mutta onhan se ihan älytöntä, ettei 16-17-vuotiaalla ole juurikaan mitään käsitystä siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ei kaikkea tarvitse eikä voikaan tietää, kaikki ei kiinnosta enkä mä vieläkään voi sanoa olevani perillä aina kaikesta, mutta se mun tietämättömyyteni maailman tapahtumista alkoi jo olla noloa.

Se tietynlainen hälläväliä -asenne on lähes kokonaan poistunut. Mun on ollut pakko muuttaa ajattelutapojani ja niin sanotusti myös kasvaa aikuiseksi. Ehkä mun sisälläni jossain vieläkin asuu se turhamainen ja pinnallinen shoppailufriikki, mutta ei mulla ole enää varaa olla sellainen. Tässä maailmassa on nyt niin paljon muitakin tärkeämpiä asioita, jotka mun täytyy ja jotka myös haluan asettaa etusijalle. 

En oikein edes tiedä miksi halusin tästä aiheesta kirjoittaa, mutta se pyöri mielessäni joten päätin purkaa näitä ajatuksia tänne blogiinkin :)

14.6.2014

Everything's gonna be alright.

Tuijotin itseäni aamulla peilistä itku kurkussa ja toistelin ääneen: "Kaikki on hyvin." Lopulta mä tajusin, etten usko itseäni ja muutin lauseen mutoon: "Kaikki tulee olemaan hyvin." Se oli jo parempi ja sitä mä toistelin itselleni varmaan kymmenen minuutin ajan, kunnes taas rauhoituin. No mikä sitten on huonosti? Ei varsinaisesti mikään uusi asia, tänään on vaan taas ilmeisesti yksi niistä huonoista päivistä, joita viikkoon mahtuu yhä vieläkin useita.

Niin tai jos nyt jotain uutta halutaan löytää, taisin vasta eilen kunnolla ymmärtää, että mähän joudun oikeesti synnyttämään suurinpiirtein parin kuukauden päästä. Kliseisesti tulikin sitten ajateltua, että eihän se lapsi mitenkään voi mahtua ulos ja sitä sitten panikoin Antonillekin. En mä varsinaisesti vieläkään sitä synnytystä pelkää ja koitin eilenkin sitten ajatella niin, että jos siitä ovat naiset ennenkin selvinneet niin tuskin mä olen mitenkään poikkeus.

Mä en ole viime päivinä juurikaan tehnyt mitään ihmeellistä. Oon miettinyt tosi paljon kaikkia asioita, katsonut frendejä ja syönyt litrakaupalla jäätelöä. Ei mua oikein huvita edes tehdä mitään ja lähinnä vain toivon, että aika kuluisi nopeammin. Tänään olisi kuitenkin tarkoitus mennä erään ystäväni synttäreille. Sielläkään mä en varmaan kovin kauaa jaksa olla, mutta on silti ihan kiva nähdä kavereita :) 

Hyvää viikonloppua!

12.6.2014

Her voice.

Pelästyin yhtenä iltana, kun itkin ja yhtäkkiä mun päässä alkoi kuulua äidin ääni. Äiti huusi mun nimeä. Kuulin aivan selvästi pääni sisällä, miten äiti kutsui mua ja lausui mun nimeni ensin vihaisesti, sitten yllättyneesti, odottavasti, hämmentyneesti, iloisesti jne. Mulle on ennenkin tullut tollaisia vähän vastaavanlaisia hetkiä, kun aivan yllättäen mieleeni tupsahtaa vaikkapa jokin lause, minkä äiti on lausunut joskus vuosia sitten. Ei se ole välttämättä ollut edes mikään merkityksellinen asia, mutta jokin mikä on jostain syystä jäänyt mieleeni. Kuulen sen kuitenkin pääni sisällä aivan juuri sellaisena kun äiti sen aikoinaan lausui. Eikä tossa mitään muuta, mutta mä tunnen aina tietynlaista selittämätöntä pistävää kipua, kun muistan miltä äidin ääni kuulosti. Toikin tilanne tuli niin täysin puun takaa, että tosiaan pelästyin sitä.

Pitäisi ehkä olla tyytyväinen, että tollasia tulee välillä, koska mä pelkään unohtavani miltä äidin ääni kuulosti. Mun on nykyäänkin jo tosi vaikea saada siitä tavallaan kiinni, ellen juuri muistele jotain tiettyä hetkeä, kun me ollaan keskusteltu jostain asiasta. Silloin muistan äidin äänen. Samoin muistan kyllä äidin naurun aivan täsmälleen juuri niin kuin se olikin. Sitä onkin kaikkein helpoin muistella.

Tä on taas näitä niin omituisia juttuja, kun tavallaan mä pelkään unohtavani, mutta muistaminen sattuu. Tuli taas tässä päivänä yhtenä todettua miten paljon kaikkea aivan älytöntä sitä onkaan tullut mietittyä ja tunnettua äidin kuoleman jälkeen. Suurimman osan ajasta ajatukset toki ovat ihan selkeitä ja järkeviä, mutta aina toisinaan mielen valtaa jotkin ihan älyttömät jutut ja tunteet. Välillä olen pelännyt, että mä olen tullut hulluksi, mutta ehkä ne kaikki omituiset ajatukset yms. kuuluvat asiaan. Eikä mulla onneksi ole sen yhden kerran jälkeen ollut sellaisia pitempiä hetkiä/ajanjaksoja, kun en enää oikeasti tiedä mikä on totta ja mikä ei. Siitäkin on pian jo vuosi aikaa.

Nykyään mä olen vaan aina ihan tajuttoman väsynyt, mutta se johtuu varmastikin pelkästään tästä raskaudesta. Nytkin mä olen taas nukkunut suurimman osan päivästä. Sinänsä ihan hyvä juttu, kun mä en saisi rasittaa itseäni käytännössä lainkaan, eli eipä ainakaan ehdi tulla tylsää, kun niin iso osa ajasta menee nukkuessa :D

10.6.2014

Unfairness.

Mä olen monet kerrat miettinyt minkä takia juuri mä menetin molemmat vanhempani näin nuorina. Mun mielestä se ei ole millään tavalla normaalia, että 19-vuotiaalla ei ole enää äitiä eikä isää. Tai normaali on ehkä vähän huono sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin, mutta jotenkin sitä nuorempana aina ajatteli, että vanhemmat ovat elossa vielä vuosikymmeniä. Vanhemman kuolema on varmasti aina rankka asia, oli sitten 9, 19 tai 69-vuotias. Ja tietenkään mä en enää ole lapsi, mutta olin aivan liian nuori menettäessäni isäni eikä tilanne juurikaan ollut parempi äitini kuollessa juuri ennen kuin täytin 20. Jotenkin sitä aina ajatteli, että totta kai munkin vanhemmat ovat joskus vanhuksia. Sitä pitää niin itsestään selvänä, että omat vanhemmat ovat täällä aina. Tai jos ei aina, niin kuitenkin todella pitkään. Yhdessä hetkessä kaikki muuttuu ja koko maailma romuttuu.

Olen monet kerrat sanonut, että mun mielestä on aivan käsittämättömän epäreilua, että mä olen menettänyt molemmat vanhempani. Niinhän se onkin, mutta elämä ei todellakaan aina ole reilua. Eikä se asia siitä tietenkään enää muuksi muutu, vaikka mä kuinka voivottelisin ja surkuttelisin kyseisen asian epäreiluutta. Ja eiköhän toikin asia ole sellainen, mitä lähes jokainen läheisensä menettänyt ajattelee. Mä en vaan käsitä miksi niin tapahtui...

Muistan hyvin sen, kuinka isäni kuoleman jälkeen kyselin ihmisiltä samoja asioita oikeasti kymmeniä kertoja: Miten isän onnettomuus oli tapahtunut? Mitä ensihoitajat tekivät? Miksi mitään ei voitu enää tehdä? Mitä nyt tapahtuu, kun isä on kuollut? Äidin kuoleman jälkeen mä en ole ehkä samalla tavalla kysellyt, mutta muistan yhä kuinka tärkeää mulle oli se, että niihin mun kysymyksiin todella vastattiin, vaikka olisin samalta ihmiseltä kysynyt täysin samaa asiaa juuri kolme minuuttia aiemmin. Se, että kaikki olivat niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä, oli mulle todella tärkeää. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että jos sulta on kahden päivän aikana tentattu täysin samoja asioita kymmeniä kertoja, se alkaa ärsyttää. Eikä mun kysymysten pointti ollutkaan ehkä se, etten tietäisi vastausta. Kyllä mä tiesin ja yleensä muistin täydellisen hyvin sen, mitä mulle oli vastattu jo sillä ensimmäisellä kerralla. Mun vaan piti jostain syystä saada varmistus niistä asioista yhä uudestaan ja uudestaan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta ehkä se oli jotenkin sitten mun tapani varmistua siitä mitä on tapahtunut ja miksi ne asiat ovat tapahtuneet.

Totta kai se on luonnollista, että tuollaisen onnettomuudenkin jälkeen omaiset haluavat täydellisen ja tarkan selonteon tapahtumien kulusta. Niitä kysymyksiä tupsahteli mieleen jatkuvasti ja niin nopealla tahdilla, ettei kaikkia ehtinyt sillä samalla hetkellä edes kysyä. Poikaystäväni sanoi joskus, että kaikkein vaikein oli vastata, kun kysyin äitini itsemurhan jälkeen, että mitä mä nyt teen, kun mulla ei enää ole äitiä. Enpä mä itsekään tietäisi mitä tuollaiseen voisi vastata eikä niihin kaikkiin kysymyksiin välttämättä ole edes olemassa vastausta, ainakaan oikeaa sellaista. Niitä kysymyksiä heräsi ties minkälaisista asioista ja yhä edelleen niitä tulee mieleen vähän väliä. Onneksi mulla on aina ollut mahdollisuus kysyä ja saada niitä vastauksia kysymyksiini.