30.11.2013

I wanna be like everyone else.

Vihaan sitä, että niin monet tuntevat minut ihmisenä, jonka äiti tappoi itsensä ja jolla ei enää ole vanhempia. Haluaisin olla muiden silmissä täysin tavallinen 20-vuotias nuori nainen, en millään tavalla erityinen. Tai ainakaan en haluaisi olla tällä tavalla muiden silmissä erityinen. Mulla on paljon kavereita ja ihan älyttömän paljon sellaisia tuttuja, joiden kanssa en välttämättä vietä aikaani, mutta joita kyllä moikkaan tavatessani ja saatan vaihtaa pari sanaa. Varsinkin näistä "tutuista" huomaa sen, että he ajattelevat musta nykyään eri tavalla. En ole heille enää se sama Alisa, joka ennen olin. Nykyään olen vain joku tyttö, jonka äiti meni ja teki itsemurhan.

Mun on vieläkin vaikee käsittää kuinka nopeasti tieto mun äitini kuolemasta levisi. Parin päivän jälkeen siitä tuntui tietävän jo suurin osa mun kavereista ja sain suruvalitteluja vähän joka suunnasta. Eihän se mikään salaisuus tietenkään ollut tai ole, mutta kieltämättä olisi saattanut olla mukavampaa, mikäli kaikki eivät siitä tietäisi. Tai ei siinä mitään, että ihmiset tietävät äitini kuolleen, ei se minua haittaa. Ongelma on siinä, että he tietävät miten äitini kuoli. Se olisi saanut pysyä salassa, mutta ei pysynyt. Valitettavasti.
 
P.S. Pääsin tänään kotiin sairaalasta :)

29.11.2013

Sairaalassa.

Terveisiä sairaalasta. Tänne mut vietiin tiistai-keskiviikko välisenä yönä ja täällä ollaan edelleen. Mä en itse muista yhtään mitään kyseisestä yöstä, mutta Anton on jälkeenpäin kertonut mitä oikein tapahtui. Ensinnäkin siis mulla on ollut jo jonkin aikaa aika kova yskä muutama viikko sitten sairastetun flunssan jälkeen, mutta vasta tiistaina tuli ensimmäisen kerran sellanen olo, että mulla on myös kuumetta. Mittasin lämmön ja se oli illalla jotain vähän alle 38. Nukkumisesta ei oikeen tullut mitään, tärisin kylmästä kolmen peiton alla, koska kuume nousi ja muhun sattu vähän joka puolelle. Se onkin oikeestaan ainut mitä muistan.
 
Antonin mukaan mä aloin jossain vaiheessa yötä käyttäytyä todella sekavasti. Valitin, että mulla on todella huono olo ja multa lähti jalat alta, kun nousin sängystä. Muhun ei saanut mitään kontaktia ja sopersin vaan, että mulla on kylmä ja muhun sattuu. Anton soitti ambulanssin ja ensihoitajat vei mut kiireen vilkkaan sairaalaan, missä otettiin kuulemma ties mitä kokeita. Mulla ei oo mitään muistikuvaa siitä, että mua olis yksikään hoitaja pistänyt tai että yksikään lääkäri olis käynyt mua tutkimassa, mutta suurimman osan ajasta mä olin kuulemma ihan hereillä.
 
Lopullinen diagnoosi oli keuhkokuume. Noi oireet vaan oli sen verran rajut ja tulehdusarvot huiteli taivaissa, että ne ehtivät siellä jo epäillä, että mulla on myös sepsis, mutta ei sentään. Nyt oon saanu suonensisäisiä antibiootteja ja mä olen taas ihan elävien kirjoissa :) Mun on vieläkin vaikee uskoa, että keuhkokuume voi aiheuttaa tollasia oireita, koska mä olen tän taudin sairastanut joskus aiemminkin, mutta hyvin paljon lievempänä. Oli mulla sillonkin tosi korkea kuume, kylkeen ja rintaan sattui ja olin heikossa kunnossa, mutta tä on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa.
 
Pitäkää peukkuja, että ne päästäis mut kotiin huomenna!

26.11.2013

You can't break a broken heart.

Äitini itsemurhan jälkeen monet ihmiset ovat kohdelleet minua eri tavalla kuin ennen. Olen heillä kuin jokin hauras lasiesine, joka voi särkyä pienestäkin kolhaisusta. Minulle ei enää uskalleta sanoa samalla tavalla asioita päin naamaa eikä vaikeista asioista haluta puhua. Turhista asioista ei mielestäni kannata nipottaa oli tilanne millainen tahansa, mutta jos oikeasti on jotain sanottavaa, pitäisi se uskaltaa sanoa - myös minulle.

Kesti varmaan pari kuukautta ennen kuin poikaystäväni suostui ymmärtämään sen, että hän voi sanoa minulle mikäli toimin hänen mielestään väärin, olen loukannut häntä jollain tavalla tai sanonut ikävästi. Totta kai sen usein tiedostaa itsekin, jos tulee tehtyä tai sanottua jotain typerää, mutta ei se aina mene niin ja mielestäni jokaisella pitää olla oikeus sanoa, jos loukkaantuu tai harmistuu jostain, mitä joku toinen on tehnyt. Antonkin varmasti oli ymmärtäväisempi kaikkien sanomieni asioiden suhteen, sillä olin juuri menettänyt äitini ja täysin surun murtama, mutta ei se kuitenkaan oikeuta sanomaan tai tekemään ihan mitä tahansa.

Tästä saattaa nyt saada sellaisen kuvan, että olen oikein enemmänkin satuttanut ja loukannut läheisiäni omilla teoillani, mutta siis ei, en ole. Pointti oli vaan siinä, että silloin kun joskus näin sattuu käymään, eräät ihmiset ovat yhä edelleen hiljaa eivätkä uskalla sanoa mitään. Tiedostan kyllä itse tehneeni/sanoneeni jotain sopimatonta ja pyydän totta kai anteeksi. Ihmettelen vain sitä, etteivät he vieläkään itse sano asiasta mitään, vaikka ennen tilanne oli siis aivan toinen. Olen myös monet kerrat sanonut, että mulle saa kyllä sanoa ihan mitä tahansa eikä se pahenna yhtään mitään.
 
Tavallaan ymmärrän miksi nuo ihmiset toimivat kuten toimivat, mutta toivoisin heidän muuttavan käytöstään. En minä mene rikki, vaikka minulle joskus jotain negatiivista tai ikävää sanoisikin.

25.11.2013

Entä jos...

Mä olen maannut viimeiset puoli vuotta kotona suremassa äitiäni ja kamalaa elämääni, mutta joulun jälkeen siihenkin pitäisi tulla muutos - mun olisi tarkoitus palata takaisin kouluun. Muut intoilee siitä, että pian tulee joulu ja on loma, mutta mä olen lähinnä kauhuissani siitä. Se tarkoittaa sitä, että mun on oikeasti ihan kohta pakko ryhdistäytyä ja päästä kunnolla jaloilleni. Ei mulla ole enää mahdollisuutta viettää halutessani koko päivää sängyssä peiton alla itkien, kun mä jatkan opiskelujani.
 
Onhan mun siis jo korkea aikakin jatkaa "normaalia" elämää, mutta se pelottaa joka tapauksessa. Todennäköisesti on vaan hyvä juttu, että mä menen takaisin kouluun ja pääsen kiinni siihen normaaliin arkeen, mutta entä jos mä en osaakaan enää elää sellaista elämää? Tai entä jos mä en jostain syystä olekaan vielä valmis? Mä olen miettinyt ties mitä kauhuskenaarioita päässäni ja jossitellut ihan älyttömästi. Oon varmasti käynyt mielessäni läpi kaikki mahdolliset keinot ja vaihtoehdot miten joku asia voi mennä pieleen. Kannattaako tollanen? No ei varmaan, mutta mulla on muutenkin aina ollut tapana miettiä kaikki asiat vaikeimman kautta ja jossittelu on mulle nykyään ihan arkipäivää. Turhaahan se aika monissa tilanteissa on, mutta toisaalta mä tunnen myös tarvitsevani sitä, että saan miettiä "mitä olisi voinut tapahtua tai mitä voisi tapahtua, jos..."
 
Onko teillä tapana jossitella tai miettiä etukäteen erityisesti niitä asioita, jotka voivat mahdollisesti mennä pieleen?

24.11.2013

Nuku rauhassa.

Mieleeni palautui eilen poikaystäväni isän hautajaisissa erilaisia hetkiä ja tapahtumia äitini hautajaisista kesällä. Olen tainnut sanoakin, etten kovin paljon siitä päivästä (tai oikeastaan koko kesästä) edes muista, mutta eilen tuli yhtäkkiä mieleen joitain pieniä yksityiskohtia niistä hautajaisista. Sellaisia, joita en ole ennen muistanut lainkaan. Tuntui oudolta yhtäkkiä muistaa niitä, mutta eipä tämä ole ensimmäinen kerta kun jotain vastaavaa tapahtuu.

Toisaalta mietin, että olisi ehkä parempi vain olla muistamatta niitä asioita. Mieluiten unohtaisin täysin kaikki kesän tapahtumat, mutta valitettavasti unohtaminen ei ole millään tavalla yksinkertaista. Olisikin... Kipeiden ja vaikeiden asioiden miettiminen sattuu ihan älyttömästi ja tekisin ihan mitä tahansa, jos saisin elää edes yhden päivän ilman niitä muistoja. En enää edes muista miltä tuntuu, kun ei satu. Kipu ei tietenkään ole koko ajan samanlaista, mutta silti se on ja pysyy. Pelkään, että tämä on tätä koko loppuelämäni...

21.11.2013

Itkettää ja väsyttää.

Ehdin jo toivoa, että ne hetket, kun huudan, itken ja rukoilen äitiäni tulemaan takaisin, olisivat jo kokonaan takanapäin. Mutta ei, eilen se meni taas siihen. Eilinen oli muutenkin melko raskas päivä ja illalla puhuessani isosiskoni kanssa puhelimessa keskustelu kääntyi äitiin ja hetken päästä molemmat jo itkimme. Kuinka monet kerrat olenkaan kysynyt miksei äiti voi tulla takaisin. Miksei hän tule, vaikka muhun sattuu ja mä pyydän häntä palaamaan?
 
Ehkä se on sitten vaan sitä, että äiti on aina ollut se ihminen, joka on välittänyt, huolehtinut ja rakastanut mua. Nyt äiti ei enää ole täällä mun kanssa ja se tuntuu oudolta ja ennen kaikkea väärältä. Miksei se ole ja mikä oikeus sillä oli lähteä pois ja jättää mut tänne yksin? Ärsyttää kun mä en yhtään muista miten kauan itkin tällä tavalla isäni kuoleman jälkeen... Tai siis kyllä mä senkin takia vielä välillä itken, mutta ei se enää ole samanlaista kuin silloin aluksi.
 
Väsyttää ihan älyttömästi ja ajattelin mennä pian nukkumaan. Joo, kello on vähän yli neljä, mutta oikeesti ei tästä tuu taas mitään. En voi käsittää miten olen taas näin väsynyt ja loppu. Ei huvita mikään, haluaisin vain nukkua.

20.11.2013

The sooner you realize it's never gonna go back to the way it was, the sooner you can move on.

Monet ovat ihmetelleet kuinka olen selvinnyt tästä kaikesta: ensin isäni kuoli ja lopulta äitini tappoi itsensä. Sain eilen kommentin, joka toi mieleeni muutamiakin tilanteita, joissa ihmiset ovat ihmetelleet sitä kuinka jaksan. Monet ovat sanoneet, että heidän päänsä olisi taatusti hajonnut vastaavassa tilanteessa täysin. En oikein edes tiedä mitä minun pitäisi vastata, kun ihmiset hämmästelevät sitä, että olen näinkin hyvin selviytynyt noista tapauksista. Ensinnäkään en koe, että olisin mitenkään erityisen hyvin selviytynyt tai pärjännyt. Toiseksi uskon vakaasti siihen, että kaikkeen tottuu. Niin kovalta ja pahalta kuin toi kuulostaakin, mutta se on totta. Vaikka aluksi olisi kuinka vaikeaa, lopulta siihen muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuu ainakin jollain tavalla.

Olen tähän asti varonut puhumasta liikaa viime kesän tapahtumista. Pääni ei todellakaan ole kestänyt kaikkea enkä ole täysin selväjärkinen ollut koko tätä aikaa, mutta se siitä. Se tilanne meni suhteellisen nopeasti ohi eikä ole uusiutunut. Kaikki on jo pitkään ollut siltä osin täysin hyvin :) Yritän vain sanoa, ettei kaikki ole minunkaan kohdallani täysin yksiselitteistä enkä ole todellakaan mikään "superihminen", joka kestää aivan kaiken. Olen monet kerrat vain joutunut huomaamaan, että ihmiset, jotka eivät tiedä aivan kaikkea, kuvittelevat minusta tavallaan liikoja.
 
Otsikossa oleva lause on mielestäni aivan täyttä totta ja pätee hyvin monissa tilanteissa, oli sitten kyse läheisen kuolemasta tai vaikkapa erosta. Mitä nopeammin suostuu ymmärtämään ja hyväksymään sen, etteivät asiat enää koskaan ole kuten ennen, sitä nopeammin pääsee eteenpäin ja voi jatkaa normaalia elämää. Onnistuuko se sitten käytännössä niin helposti? Tuskin. Ei ainakaan minun kohdallani ole onnistunut, sillä olen ollut tavattoman vastahakoinen todella sisäistämään ja varsinkaan hyväksymään sitä, ettei minulla enää ole vanhempia. Ennen pitkää asiat kuitenkin täytyy hyväksyä ja omalla asenteella voi aika pitkälti mielestäni vaikuttaa siihen kuinka nopeasti se tapahtuu :)

19.11.2013

Roolit kääntyivät.

Viimeiset kaksi vuotta poikaystäväni on saanut lohduttaa minua vanhempieni kuoleman jälkeen, mutta nyt roolit ovat kääntyneet toisinpäin ja minä olen se, joka tukee, auttaa, lohduttaa ja koittaa saada toiselle paremman olon. Anton mainitsikin jossain kohtaa, että eipä ole koskaan vielä ollut näin päin tämä tilanne. Totta, ei olekaan. Tietysti joskus on jotain pienempiä murheita ollut, mutta vanhemman menetys on sen verran iso asia, ettei sitä ihan voi verrata vaikka siihen, ettei Anton olisi millään jaksanut olla intissä.
 
Luojan kiitos äitini kuolemasta on sentään jo se viisi kuukautta aikaa, sillä ei minusta todellakaan olisi vielä pari kuukautta sitten ollut lohduttamaan yhtään ketään. Ymmärrän vasta nyt kunnolla miltä Antonistakin on täytynyt tuntua silloin kun minulla on ollut kaikkein vaikeinta. Olo on niin avuton, kun ei voi tehdä oikeastaan yhtään mitään, millä saisi toiselle paremman olon. Voin kuunnella, voin lohduttaa, voin koittaa auttaa, mutta en pysty tuomaan takaisin sitä ihmistä, jonka rakkaani menetti.
 
Totta kai myös mulla itselläni on ihan äärettömän paha olla. Ei ehkä niinkään sen takia, että Antonin isä olisi ollut minulle kovinkaan läheinen ihminen, mutta sen takia, että hän oli Antonille niin tärkeä ihminen ja Anton on niin surullinen. Enkä kiellä, etteikö tämä olisi raskasta, mutta kuten jo aiemminkin olen sanonut, aion tehdä parhaani ja auttaa poikaystävääni niin hyvin kuin vain voin. Onneksi hän on nyt suostunut puhumaan minulle ja uskon, että se on myös helpottanut hänen oloaan.

18.11.2013

Osaan surra ilman sinun mielipiteitäsi, joten miksi arvostelet minua?

Äitini kuolema ei ole tietääkseni nostanut yhtä vahvasti esille ilmiötä, minkä huomasin isäni kuoleman jälkeen - ulkopuolisten ihmisten jatkuva arvostelu. Harva on tullut sanomaan minulle suoraan päin naamaa, että tekemisissäni on heidän mielestään jotain väärää, mutta pikkulinnut laulavat ja olen saanut monilta eri tahoilta kuulla, että tietyt ihmiset ovat arvostelleet tapaani surra.

Ei ole mikään salaisuus, että muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen aloin juhlia. Kävin baareissa yleensä ainakin kaksi kertaa viikossa ja seuraava kesä meni festareilla ravatessa, jokilaivoissa istuessa ja illat yökerhoissa tanssiessa. Miksi tein näin? Uskoin pystyväni hukuttamaan kaikki surut ja murheet alkoholilla. Luulin, että olemalla humalassa, minulla olisi parempi olo eikä minun tarvitsisi tehdä surutyötä lainkaan. Olin kyllästynyt itkemään ja olemaan kotona.

Kerroin aiemmin, että sain tilaisuuden surra isääni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut pois kotoa ja isäni kuolemasta oli jo kulunut jonkin aikaa. Romahdin silloin aivan täysin, mutta melko pian sen jälkeen aloin juoda. Luulin sen olevan minun tapani surra, ja tavallaan se olikin. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että se oli minulle täysin väärä tapa ja oloni oli vain kaksi kertaa pahempi, kun olin ensin vetänyt viinaa hyvässä lykyssä neljä päivää putkeen ja sen jälkeen lopetin. Vaikka ei muuten olisikaan ollut darraa, mutta se henkinen paha olo on jotain aivan sietämätöntä.

Tuosta minulle on sanottu siis ihan suoraankin, mutta monet kaverini ovat tyytyneet kommentoimaan ja kauhistelemaan tuota muille yhteisille kavereillemme, joilta olen sitten saanut kuulla näitä asioita. Sukulaisilta on myös tullut vähän väliä kommenttia siitä mitä teen väärin ja miten minun pitäisi tehdä. Milloin en käynyt hautausmaalla tarpeeksi usein tai milloin en muuten vain muka kunnioittanut isääni hänen poismenonsa jälkeen. Äitini hautajaisista olen vasta hiljattain saanut kuulla palautetta. Ainakin yhden sukulaiseni mielestä oli kuulemma täysin sopimatonta jättää muistotilaisuus väliin. No, eipä minulla kyseisen ihmisen kanssa muutenkaan ole koskaan ollut turhan lämpimät välit, eli ei minua kiinnosta pätkääkään mitä hän asiasta ajattelee. Tiesin itse, etten olisi pystynyt sekuntiakaan kauemmin enää olemaan niiden ihmisten ympäröimänä siinä tilanteessa, eikä minun tarvitse selitellä tekemisiäni yhtään kenellekään.
 
Ihmiset ovat syyllistäneet minua ja arvostelleet käytöstäni mitä ihmeellisimmissä asioissa, tuossa ylempänä vain murto-osa niistä. Olisi mukavaa kuulla teidänkin kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista, vaikka niitä edellisen postauksen kommenteissa jo tulikin esiin! Koko postaus on itse asiassa jatkoa eiliselle ja idea lähti saamastani kommentista :)

17.11.2013

Money.

Siskoni paheksuu sitä, että olen käyttänyt vanhemmiltani saatuja perintörahoja. Kävimme jokin aika sitten yhdessä shoppailemassa ja ostin uuden talvitakin, joka maksoi 100 euroa. Maksettuani ostokseni Amanda yhtäkkiä tokaisi: "Tonkin takin pääseminen sun vaatekaappiin vaati äidin kuoleman." Onneksi olimme muutenkin jo lähdössä pois, sillä en olisi tuon kommentin jälkeen enää edes halunnut jatkaa kauppojen kiertelyä siskoni kanssa. Aman sanat satuttivat ja pahinta tässä on se, että siskoni tasan tarkkaan tiesi loukkaavansa minua. Ilmeisesti minäkin loukkaan häntä niin paljon käyttämällä noita rahoja, että hän kokee olevansa oikeutettu loukkaamaan minua takaisin.

Minähän en tällä hetkellä käy missään töissä ja pidän taukoa opiskeluista, joten rahaa ei tule yhtään mistään. Ainut vaihtoehto tällä hetkellä on käyttää niitä rahoja, jotka olen vanhemmiltani perinyt, jos haluan pitää katon pääni päällä ja syödäkin välillä jotain. En suostu elämään poikaystäväni siivellä, eikä Amanda voi käsittää sitä. Mikä tahansa olisi ilmeisesti parempi vaihtoehto kuin se, että käytän perintörahojani. En minä itsekään niitä haluaisi käyttää enkä todellakaan ole saamiani rahoja törsännyt mihinkään turhaan, mutta tuo uusi takkikin oli vain pakko saada. Tilanne vain on tällä hetkellä mikä se on, mutta onneksi joulun jälkeen saan taas opintotukea, jolla kustannan elämiseni.
 
Aloin miettimään, että onko se ihan yleisestikin paheksuttua käyttää saamiaan perintörahoja? Itse en pidä sitä mitenkään suurimpana syntinä, vaikka välillä toki tuntuukin pahalta, kun mietin minkä takia olen nekin kyseiset rahat saanut. Mitä mieltä te olette?

16.11.2013

But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside.

Tunneköyhä. Sellainen mä olen ollut pari viime päivää. Mä en tunne yhtään mitään, en edes surua tai ikävää, vaikka joku mainitsisi jotain äidistä tai isästä. Anton on ollut poissa, mä olen ollut yksin kotona ja hyvä että olen päässyt edes sängystä ylös. Ei mua ole kiinnostanut yhtään mikään.

Kaveri kertoi olevansa raskaana. Mä sanoin, että voi kuinka ihanaa, onneksi olkoon ja heitin pari hymiötä perään. Todellisuudessa toi uutinen ei saanut mussa aikaan minkäänlaista reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen. Anton sanoi torstaina lähtevänsä porukoidensa luo heti seuraavana aamuna. Taisin vastata, että jaa. Ei mua ihan oikeesti kiinnostanut mitä se tekee tai missä se on. Mua ei kiinnosta yhtään mikään. Haluaisin vain nukkua ja olla rauhassa.

En voi käsittää mikä mulla on. Miten voin olla tällainen? Totta kai mun pitäisi olla iloinen siitä, että mun kaveri odottaa lasta ja kyllä senkin pitäisi jotain ajatuksia herättää, että mun mieheni sanoi lähtevänsä pois, mutta mä en edes kysynyt koska se aikoo tulla takaisin. Mutta toisaalta eipä oo tullut myöskään liiemmin surtua. Äidin itsemurha on pyörinyt mielessä, mutta ainuttakaan kyyneltä mä en ole sen takia vuodattanut.
 
Tä on vaan jotain ihan uutta, ei mulla aiemmin ole tällaisia jaksoja ollut. Totta kai välillä on niitä hetkiä, kun mikään ei kiinnosta enkä jaksa välittää mistään, mutta mä en oikeesti tunne yhtään mitään. Voin sanoa, että tä alkaa olla aika pelottavaa. Mikä mussa on vikana?

14.11.2013

No matter what happens to me, I'll always be with you. Forever.

Vihasin itse (ja vihaan edelleen) sitä kun ihmiset koittavat väkisin tuputtaa apua. Äitini kuolema varsinkin sai todella monet ihmiset tarjoamaan apua ja neuvoja, joita en olisi todellakaan jaksanut kuunnella. Nyt olen huomannut, että olen itse sortunut pariin otteeseen samaan - ladellut täysin turhia neuvoja Antonille. Ehkä tämän kaiken jälkeen ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle vastaavaa. Tuntuu siltä, että on pakko saada sanoa edes jotain. Toki kaikki ihmiset ovat erilaisia ja toiset haluavat kuulla niitä kliseisiä lausahduksia ja voivotteluja, mutta minä en ole sellainen enkä halua niitä enää myöskään itse lausua. Varsinkin kun huomaan, että ne todella ovat turhia.

Olen myös huomannut, että minun on ollut välillä vaikeaa ymmärtää rakkaani tapaa surra. Se on erilainen kuin omani ja minulle siksi vieras. Totta kai tajuan sen, että jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta kuvittelin pystyväni ymmärtämään paremmin minkä takia Anton tekee niin kuin tekee. En missään nimessä ole arvostellut enkä aio arvostella hänen tekojaan, mutta ne vaativat kieltämättä sopeutumista myös minulta. Sopeutumista ja ymmärrystä, mutta onneksi molempia riittää ihan niin paljon kuin on tarpeen.
 
Minulla on lisäksi huono omatunto, sillä Anton sanoi ettei haluaisi puhua minulle. Siis puhua siitä, että hän menetti läheisensä muutama päivä sitten. Ja miksei hän halua? Koska minulla kuulemma on liian vaikeaa muutenkin. Ehkä minulla onkin vaikeaa ja ehkä minulla on omakin suruni, mutta olisipa Anton edes tämän kerran kylmästi vain itsekäs ja puhuisi minulle välittämättä mistään mitä minulle on tapahtunut. Olen sitä pyytänyt ja tiedän, että mikäli tilanne olisi eri enkä minä olisi kokenut näitä menetyksiä, hän puhuisi minulle. Ymmärrän sen, ettei poikaystäväni haluaisi minua rasittaa, mutta ainakin hän tietää minun olevan valmis kuuntelemaan, jos hän vain niin haluaa.

13.11.2013

Tell them what I hoped would be impossible.

Miten voikin olla välillä niin vaikeaa muistaa, että äiti on kuollut? Siitä on kuitenkin jo viisi kuukautta, mutta taas tänään aamulla otin jo puhelimen käteeni aikeinani soittaa äidille. Olisin halunnut kysyä häneltä neuvoa. Luulin, että tämä kaikki olisi jo takanapäin ja olisin kunnolla sisäistänyt sen, etten enää koskaan voi puhua äidilleni. Alussahan noita tilanteita tuli melkein päivittäin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti jokin asia, mikä täytyy muistaa sanoa äidille tai mitä haluan häneltä kysyä. Se kipu, minkä tunsin joka kerta muistettuani, että äiti on kuollut, oli jotain aivan käsittämättömän hirveää. Eikä se tänäänkään ollut yhtään sen vähäisempää.

Monille ihmisille äiti on se ihminen, kenen puoleen käännytään ja keneltä kysytään neuvoa ihan kaikissa arkisissakin asioissa - niin myös minulle. Olen aina pystynyt puhumaan äidilleni mistä vain ja meillä oli todella hyvät välit. Viimeiset kaksi vuotta menivät ehkä hieman heikommin, sillä isäni kuolema muutti meitä molempia ja samalla meidän suhdettamme, mutta puhuin äitini kanssa yhä päivittäin. Kuinka tyhjältä tuntuikaan tajuta äitini kuoleman jälkeen, etten enää voikaan mennä käymään hänen luonaan tai edes soittaa. Äiti kuunteli ja ymmärsi, hänelle oli turvallista puhua.

En tiedä kenen puoleen voisin tällä hetkellä kääntyä, kuka neuvoisi minua ja auttaisi tekemään oikein? Olen aivan hukassa en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.
 
(Anteeksi etten ole muutamaan päivään vastannut sähköposteihin. Koitan jossain vaiheessa saada vastattua niihin, nyt en ole vain pystynyt ja pahalta ololtani jaksanut.)

12.11.2013

Olisipa tämä kaikki pelkkää pahaa unta.

Ehkei äitini tehnytkään itsemurhaa tai isäni kuollut tapaturmaisesti? Ehkä tämä kaikki onkin vain painajaista, josta pian herään. Herään ja olemme siinä tilanteessa kaksi vuotta sitten, kun asuin vielä kotona ja minulla oli maailman onnellisin perhe ja poikaystävä. Meidän molempien perheet olisivat koossa, poikaystäväni ja minun. Jossain vaiheessa perustaisimme oman perheen, saisimme lapsia, menisimme naimisiin ja eläisimme onnellisina koko loppuelämämme. Lapsemme saisivat nauttia kaikkien neljän isovanhemman seurasta ja rakkaudesta. Mutta ei. Ei tämä ole unta.
 
Olen leikitellyt tuollaisella ajatuksella jo pidemmän aikaa, mutta poikaystäväni kokema menetys sunnuntaina sai minut viimeistään ajattelemaan, ettei tämä enää voi olla totta. Ei todellisuus voi olla tällaista eikä kenenkään elämä näin pahaa. Kateellisuus on usein täysin tarpeetonta, mutta voi luoja miten olenkaan kateellinen niille ihmisille, joiden suurin murhe tällä hetkellä on esimerkiksi tämä pimeä ja synkkä marraskuu. Antaisin lähes mitä tahansa, jos saisin edes viikon ajan viettää täysin huoletonta elämää ilman minkäänlaisia murheita, ongelmia, surua, ikävää tai vastoinkäymisiä. Ehken vain ole ansainnut sellaista, ehkä minun kuuluukin kärsi. En tiedä.

11.11.2013

Minä suojelen sinua kaikelta.

Äitini itsemurhan jälkeen Anton on tukenut ja lohduttanut minua lähes joka päivä. Nyt olisi minun vuoroni olla hänen tukenaan, enkä tiedä yhtään mitä tästä tulee. Miten pystyn auttamaan ja tukemaan poikaystävääni, kun olen itsekin vielä ihan palasina? Pakko mun on yrittää tehdä parhaani ja niin aion tehdäkin. Ei tässä ole vaihtoehtoja. Anton on mulle tärkeintä tässä maailmassa ja haluan auttaa häntä niin hyvin kuin vain ikinä pystyn, vaikka se vaatisi viimeisetkin voimani.
 
Ei maailma voi olla näin paha paikka, ei vain voi. Mikään ei satu yhtä paljon kuin se, kun joutuu vierestä katsomaan miten itselle rakas ihminen kärsii. En tiedä miten selviämme tästä kaikesta...

10.11.2013

Isä ♥

Isämme on jo enkeli, mutta kävimme tänään aamulla pikkuveljeni kanssa hautausmaalla toivottamassa hänelle hyvää isänpäivää. Jesse oli tehnyt hienon kortin, jonka hän jätti haudan viereen. Maailman paras isi. Ne sanat kortissa saivat minut itkemään. Isämme todella oli paras koko maailmassa. En olisi ikinä voinut toivoa parempaa isää ja ajatuskin siitä, etten enää koskaan saa nähdä häntä, on aivan hirveä.

Minulla on ollut niin kova ikävä äitiäni, että olen monesti saattanut hetkeksi unohtaa täysin, että olen menettänyt myös isäni. Kaipaan kuitenkin aivan yhtä lailla myös isääni. Äitini kuolemasta on vain vielä niin vähän aikaa, että siihen liittyvät tunteet tulevat herkemmin pintaan ja isän miettiminen jää vähemmälle. Kunpa pystyisin edes jotenkin kertomaan isälleni, että hän on ajatuksissani ja muistelen häntä. Kiittämään kaikesta ja kertomaan kuinka paljon häntä rakastan. Vaikka kyllä hän sen tiesi.
 
Rakastan sinua isä <3

9.11.2013

Isä tule takaisin, ole kiltti.

Huominen isänpäivä pelottaa, ei yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta kuitenkin. Mulla ei ole enää isää, jolle leipoa isänpäiväkakku ja antaa lahjoja. Jota voin halata ja jolle voin kertoa, että hän on maailman paras isä. Nyt voin enää käydä sytyttämäsä kynttilän isäni haudalle ja muistella häntä.
 
Meidän olisi poikaystäväni kanssa tarkoitus mennä huomenna isovanhempieni luo syömään ja kahville. Mulla on vähän ristiriitaiset tunteet tosta, sillä periaatteessa mä haluan mennä sinne, mutta toisaalta taas en. Viime vuonnakin tuntui siltä, ettei kaikki ole kohdallaan ja oikein, kun sieltä pöydästä puuttui yksi henkilö - isäni. Onneksi Anton tulee mukaan, en tiedä pystyisinkö menemään sinne yksin, vaikka siellä onkin paikalla vain sukulaisiani.
 
Tänään me pidetään täällä meillä pienimuotoiset illanistujaiset ystävillemme ja itse asiassa toi koko idea lähti multa :) Tällä hetkellä odottelen tätä iltaa ihan hyvillä mielin. On ihan kiva päästä taas viettämään iltaa rakkaiden ihmisten kanssa, kun en tässä viime aikoina ole kovinkaan usein noita kaikkia ehtinyt tai pystynyt näkemään. Eikä toivottavasti tarvitse murehtia tänään enää tota huomista, kun on niin paljon muutakin tekemistä :)

8.11.2013

Jo viisi kuukautta.

Isän kuoleman jälkeen ajattelin usein, etten ikinä kestäisi menettää vielä äitiäni. Äidin itsemurhasta on nyt viisi kuukautta. Mä olen jaksanut viisi pitkää kuukautta ja mä olen oikeasti ylpeä itsestäni. Olin vielä kesällä täysin varma siitä, etten itsekään elä enää kovin pitkään. Että mun pää hajoaa ennen pitkää ihan täysin ja päädyn lopulta itse hyppäämään vaikka sillalta alas. Kuin ihmeen kaupalla mä kuitenkin olen vielä tässä ja kirjoitan tätä tekstiä. Viimeiset viisi kuukautta mä olen elänyt täydellisessä helvetissä. Mun koko maailmani romahti ja mä olin varma, etten milloinkaan saisi sitä koottua edes sen verran, että pystyisin rämpimään eteenpäin edes jotenkuten. Mä tein sen, mä selviydyin siitä pahimmasta.
 
Ei viisi kuukautta sinänsä ole kovin pitkä aika, mutta mulle viime kuukaudet on tuntuneet vuosilta. Mä olen tänä aikana pystynyt hylkäämään sen täydellisen epätoivon ja toivottomuuden tunteen ja korvaamaan sen ajatuksella, että mä selviän. Vielä joskus mä pääsen tästä kaikesta yli ja voin jatkaa elämääni normaalisti. Totta kai yhä välillä tulee se sama olo, etten enää jaksa eikä ole edes mitään syytä jatkaa elämää, mutta ei se ole enää jokapäiväistä. Olen tässä lähiaikoina alkanut yhä vaan enemmän ajatella, että mä ihan oikeasti olen vahva. Ennen ajattelin, että olen heikko kun vain itken ja suren, mutta ei. Mä olen oikeasti vahva ihminen, kun olen päässyt jo näin pitkälle noiden hirveiden tapahtumien jälkeen.

Mukavaa viikonloppua kaikille <3

7.11.2013

Kiusaaminen.

Veljeäni on alettu kiusata koulussa, koska meidän vanhemmat on kuolleet. Miten kukaan voi ilkkua ja syrjiä jotain vain sen takia, ettei hänellä ole enää äitiä ja isää? Ylipäänsä kaikenlainen kiusaaminen, johtui se mistä tahansa, on jotain mitä mä en ole koskaan voinut tajuta. Kiehuin kiukusta koko aamupäivän, kun sain kuulla tosta jutusta tädiltäni. Onneksi siihen kiusaamiseen on nyt puututtu koulussa ja Jessekin on kuulemma ollut olosuhteet huomioon ottaen todella reipas :) Toivon todella, että toi kiusaaminen loppuu ja ne kiusaajat antavat Jessen olla rauhassa. Ihan kuin vanhempien menettäminen ei olisi jo riittävän raskasta. Ei tähän tarvita enää mitään koulukiusaamista...
 
Tulipahan jälleen kerran todistettua, että lapset löytävät kyllä ihan mistä tahansa asiasta syyn kiusaamiselle. Jesse on erilainen kuin ilmeisesti kaikki muut luokkansa lapset - hänellä ei ole vanhempia. Eikä kiusaamisen kohteen itse asiassa tarvitse olla edes mitenkään erilainen kuin muut. Minua itseäni kiusattiin 7. luokalla muutaman 9. luokkalaisen tytön toimesta ja sain vasta vähän aikaa sitten tietää siihen syyn: minulla oli samanlainen syystakki kuin yhdellä noista minua vanhemmista tytöistä, eikä hän voinut pitää sitä päällään, koska jollain "seiskaluokkalaisella kakaralla" oli samanlainen. Sen takia jouduin yhden lukuvuoden ajan kuuntelemaan ivallista naurua ja huutelua aina mennessäni näiden neitien ohi. Vastaan tullessa he törmäsivät tahallaan minuun ja ruokalassa kerran "vahingossa" kamppasivat minut niin, että lensin naamalleni ja tarjotin sisältöineen levisi lattialle. Ja kaikki tuo vain yhden takin vuoksi.
 
Eihän toi kiusaaminen, mitä mä itse koin, ole yhtään mitään verrattuna siihen millaista se voisi olla, mutta yhtä väärin kuitenkin. Ja se on ainakin ihan fakta, että mun veljeäni ei yksikään ihminen tässä maailmassa kiusaa, mikäli se yhtään on musta kiinni.

6.11.2013

I will love you till the end of time.

Vanhempani kuolivat tietäen minun rakastavan heitä. Se on monesti ollut ainoa lohtu, mikä minulla on ollut päivinä, jolloin ikävä on ollut aivan liian suuri. Toisissa perheissä sanotaan päivittäin, että rakastetaan, toiset eivät sano sitä koskaan. Jokainen perhe on erilainen, samoin tietysti jokainen ihminen, eikä niiden sanojen sanominen ole kaikille helppoa. Olen kuitenkin itse äärimmäisen kiitollinen siitä, että meidän perheessä on pystytty ja haluttu sanoa ne sanat. Rakastan sinua.

En sano aina, sillä poikkeuksia toki löytyy, mutta lähes aina se rakkaus perheen sisällä on täysin itsestäänselvä asia. Ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ja kaikki tietävät sen silti. Itse kuitenkin uskon, että minua olisi jäänyt häiritsemään ja vaivaamaan, mikäli en olisi pitkiin aikoihin ennen vanhempieni kuolemaa sanonut rakastavani heitä. Nyt voin olla varma siitä, että varsinkin äitini, joka päätti itse elämänsä, tiesi kuollessaan minun rakastavan häntä. Ei se varmasti äidilläni ollut mielessä siinä kohtaa, kun hän itsensä tappoi, mutta silti.
 
Isäni kuolema opetti minulle sen, ettei pitäisi koskaan jättää sanomatta asioita, jotka haluaa jollekulle sanoa. Riidat tulee selvittää ja ne positiivisetkin asiat kannattaa todella sanoa ääneen. Milloin tahansa voi koittaa se päivä, kun ei enää olekaan mahdollista sanoa niitä asioita. Kun on jo liian myöhäistä. Ei voikaan enää pyytää anteeksi pahoja sanojaan tai antaa jollekin toiselle anteeksi hänen tekojaan. Läheisen kuolemaan liittyy niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia, etten itse ainakaan haluaisi joutua murehtimaan vielä kaiken lisäksi niitä asioita, jotka jäivät sanomatta.

5.11.2013

Bitterness.

Minulta kysyttiin olenko katkera isosiskolleni ja ensimmäisenä ajattelin, etten tietenkään ole. Hetken asiaa mietittyäni tajusin, että kyllä mä taidankin olla. Me ollaan Amandan kanssa aina oltu läheisiä ja tultu hyvin toimeen keskenämme. Lapsina olimme lähes erottamattomat, mutta aikuistuminen ja varsinkin vanhempiemme kuolema on muuttanut tuota. Mistä sitten olen katkera? Varmaan lähinnä siitä, ettei Amandan ole kertaakaan näiden vaikeiden aikojen aikana tarvinnut ottaa vastuuta mistään tai olla isosisko. Se olen ollut minä, joka on pitänyt huolen kaikesta ja kaikista, myös Amandasta. Välillä minusta on tuntunut, että Ama on se pikkusisko ja minä isosisko. Eihän meillä ole ikäeroa kuin kaksi vuotta, mutta joka tapauksessa.
 
Totta kai haluan, että siskoni pääsee surunsa yli mahdollisimman nopeasti ja helposti, eikä hänen tarvitsisi huolehtia yhtään kenestäkään. Olisin kuitenkin kaivannut siskoltani edes jonkinlaista apua perheen pystyssä pitämisessä ja asioiden hoitamisessa isämme kuoleman jälkeen. Ama oli jo muuttanut pois kotoa, eli hän ei samalla tavalla ajautunut siihen vastuun ottamiseen kuin minä.
 
Muut ihmiset, esimerkiksi sukulaisemme, ovat näiden kahden vuoden aikana aina olleet hyysäämässä Amandan ympärillä ja voivottelemassa sitä, kuinka vaikeaa Amandalla on. Olen minäkin saanut tuota osakseni, mutta en ehkä ole koskaan samalla tavalla osannut sellaista edes vaatia kuin Ama. Välillä on tehnyt mieli huutaa, että hei, minäkin olen olemassa ja myös muhun sattuu. Olen jo pitkään tiedostanut sen, että olen ollut monet kerrat kateellinen siskolleni. Siitä kaikesta huomiosta, minkä hän saa ja myös siitä, ettei hänen ole tosiaan tarvinnut huolehtia missään vaiheessa yhtään mistään tai kenestäkään.

Minulla oli eilen näitä asioita miettiessäni ihan kamala olo. Tunsin itseni maailman surkeimmaksi siskoksi ja huomionhakuiseksi kakaraksi. Mikä oikeus minulla muka on olla kateellinen tai varsinkaan katkera siskolleni, joka ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään, varsinkaan minulle? Amanda on aina rakastanut minua, näinkö minä kiitän häntä siitä?

4.11.2013

Nuoruus.

Menetin isäni 18-vuotiaana ja äitini paria päivää vaille 20-vuotiaana, ja eilen multa kysyttiin kommentissa tuntuuko musta, että olen menettänyt nuoruuteni noiden tapausten vuoksi. Tavallaan tuntuu, mutta onneksi mä sain viettää ihan tavallisen teini-iän, vaikka se normaali nuoruus katkesikin sitten siinä vaiheessa, kun mun isä kuoli. Ei mun elämä ole ollut ikinä oikeestaan täysin samanlaista kuin monen mun ystävän. Mä olen seurustellut jo monta vuotta saman ihmisen kanssa, eli mulla ei ole ollut mitään tarvetta juosta baareissa miehiä etsimässä ja hyppiä sängystä sänkyyn. Vähän kärjistetty esimerkki ehkä, mutta pointti varmaan tulee selväksi.

Tän ikäisenä monen elämä on juuri sitä, että juhlitaan, sekoillaan, kierretään maailmaa ja opiskellaan satunnaisesti siinä välissä. Kuten mä olen maininnut, mä en ole kertaakaan ollut baarissa mun äidin kuoleman jälkeen enkä muutenkaan humalassa. Suurin syy tuohon on taatusti se, että olen ollut niin surun murtama, mutta ei minua muutenkaan enää samalla tavalla kiinnosta ajatus baarireissusta kuin ennen. Ehkä sain tarpeekseni siitä, kun vielä keväällä juhlin vähintään pari kertaa viikossa. Senkin tein vain siksi, että kuvittelin voivani hukuttaa murheeni alkoholilla.

Harva on vielä tässä iässä menettänyt molemmat vanhempansa ja nuo menetykset vaikuttavat elämääni todella paljon. En halua enkä tällä hetkellä edes kykene elämään sellaista "tavallisen nuoren ihmisen onnellista elämää." En nyt mene sen tarkemmin mihinkään yksityiskohtiin, jokainen voi miettiä mitä sellainen elämä voisi pitää sisällään. Läheisen ihmisen menetyksestä toipuminen kestää aina kauan ja valitettavasti koen sen niin, että nuorena menetyksen kokeminen saa aikaan myös sen, että osa siitä nuoruudesta menetetään.
 
Toisaalta taas pikkuhiljaa olen jälleen siirtymässä siihen normaaliin arkeen. Jatkan opiskeluja, näen ystäviä, teen asioita joista pidän. Eli käytännössähän tuo on juuri sitä normaalia elämää. Ainut poikkeus minulla on vain se, että tuota kaikkea varjostavat ne menetykset, jotka olen joutunut kokemaan.
 
En oikein saanut kirjoitettua kovinkaan ymmärrettävästi mitä oikeasti tarkoitan, mutta ehkä tästä jotain ymmärtää... :)

3.11.2013

Anna anteeksi äiti.

Olinko mä huono tytär sille? Tappoiko se itsensä, koska olin niin huono? Olen koittanut miettiä minkä takia äiti ei jaksanut, miksei se halunnut jatkaa enää elämäänsä. Pari viime päivää mielessä on pyörinyt aika voimakkaasti tunne siitä, etten mä ollut riittävän hyvä. Kunpa voisin vielä kertoa äidille, että mä kyllä yritin. Mä ihan tosissani yritin, mutta ilmeisesti mä epäonnistuin siinä. Mun pitäisi pyytää siltä anteeksi, mutten enää voi tehdä sitäkään. Mä en kestä tätä kipua mun sisällä.
 
Tuska, epätoivo, kipu, ikävä... Se lohduton ikävän tunne, mikä on läsnä joka ikinen hetki. Mä en enää edes muista miltä tuntuu, kun ei satu. Millaista on olla iloinen. Siis oikeasti iloinen ja onnellinen. Niitä pieniä ilonhetkiä mahtuu tietysti tälläkin hetkellä mun elämään aina välillä, mutta en mä ole enää se sama elämäniloinen ja naurava tyttö, joka joskus vielä olin. Haluan sen ihmisen takaisin. En vain usko, että pystyn koskaan enää olemaan se ihminen.
 
Kipu helpottaa, ikävä helpottaa ja niiden tilalle tulee jossain vaiheessa taas niitä iloisia ajatuksia ja positiivisia tunteita, mutta mä elän koko loppuelämäni tietäen, ettei mulla ole enää vanhempia. Uskon, että jollain tavalla se tulee aina vaikuttamaan elämääni. Tekisin mitä tahansa, että saisin pyyhittyä kaikki pahat tapahtumat pois elämästäni.

2.11.2013

Itkeminen helpottaa.

Äitini kuoleman jälkeen olen itkenyt joka ikinen päivä. Toisinaan itken vähemmän ja toisinaan koko päivä menee itkiessä. Olen monet kerrat sanonut poikaystävällenikin, että olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan itkemiseen. Olen kyllästynyt siihen, että mikä tahansa asia saattaa saada minut purskahtamaan lohduttomaan itkuun, eikä siinä vaiheessa ole mitään väliä missä olen. Vielä jokin aika sitten minua olisi taatusti hävettänyt, mikäli olisin alkanut itkeä vaikkapa täydessä bussissa. Nykyään noin on tapahtunut niin monta kertaa, etten jaksa enää välittää siitä. Ei minua kiinnosta mitä muut ihmiset siitä ajattelevat. Tuskin kovin moni edes huomaa sitä, että kyyneleet valuvat kasvojani pitkin ja mitä sitten vaikka huomaisi?
 
Vaikka välillä olenkin täydellisen kyllästynyt itkemiseen, olen kuitenkin kiitollinen siitä, että pystyn itkemään. Jossain vaiheessa koitin kieltää sen itseltäni täysin ja perustelin sen itselleni siten, ettei minun pidä antaa itseni olla jatkuvasti allapäin. Etten sillä tavoin pääse koskaan eteenpäin, vaan kieriskelen samassa surussa päivästä toiseen. Onneksi melko pian tajusin, että oloni vain pahenee, mikäli en anna itselleni mahdollisuutta itkeä. Itkeminen helpottaa ja paha olo pääsee sen itkun kautta purkautumaan edes vähän.
 
Välillä itkeminen tuntuu tosin aivan turhalta. Olen monet kerrat sanonut, että mitä järkeä minun on itkeä, kun en kuitenkaan saa takaisin niitä ihmisiä, jotka olen menettänyt. En, vaikka itkisin heidän takiaan silmät päästäni. Sitä on niin vaikeaa tajuta, että vanhempani eivät tule takaisin, vaikka kuinka itken ja rukoilen heitä palaamaan. Se on väärin.

1.11.2013

Tukipilari, minäkö?

Lähdin myöhään eilen illalla ajamaan mökillemme. Halusin pois kotoa, halusin olla yksin ja saada itkeä rauhassa ilman, että kukaan on olan takana kyttäämässä tai arvostelemassa tekemisiäni. En halua nähdä ketään eikä minua huvita tehdä mitään. Haluan vain olla yksin. Vaikka kuinka yritän, en jaksa aina vaan olla vahva. Ihmiset sanovat, ettei kukaan oleta minun olevan vahva eikä minun tarvitse olla sitä. Miksi minusta sitten tuntuu, että minun pitäisi jälleen kerran pystyä huolehtimaan aivan kaikesta?
 
Eikö se riitä, että isäni kuoleman jälkeen se olin minä, joka piti koko perheemme kasassa ja kotimme pystyssä. Äitini ei kyennyt nousemaan edes sängystä ylös, siskoni asui muualla eikä häntä pahemmin näkynyt. Minun oli pakko huolehtia veljestäni. Minä olin se ihminen, joka huolehti siitä, että Jesse pääsi kouluun ja koulusta kotiin, sai ruokaa, puhtaita vaatteita ja apua suruunsa. Pakotin äitini syömään ja juomaan, vaikka hän ei surultaan olisi halunnut niin tehdä. En ole koskaan odottanut minkäänlaista kiitosta siitä, mitä tein. Mielestäni on vain aivan kohtuutonta, että minun pitäisi jälleen kerran olla se tukipilari, joka pitää kaiken koossa. Viimeinen niitti oli, kun sain eilen kuulla, etten ole ollut parhaimmalla mahdollisella tavalla Amandan tukena.
 
Miksi minun pitäisi pystyä olemaan isosiskoni tukena, kun helvetti sentään käymme läpi aivan samaa surua? Ihmiset sanovat, että Amandalla on niin vaikeaa ja Amanda on niin maassa ja romuna. Entä minä? Luulevatko ihmiset ihan oikeasti, että minä olen jo selviytynyt ja päässyt yli äitini itsemurhasta? Ilmeisesti se, etten näytä pahaa oloani muille ihmisille yhtä helposti kuin Amanda, saa ihmiset ajattelemaan noin. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa on turha alkaa syyllistää minua siitä, että minä en ole ollut jonkun ihmisen tukena.
 
Muutin isäni kuoleman jälkeen melko pian pois kotoa ihan vain sen takia, etten enää jaksanut. En jaksanut pitää huolta kaikesta. Romahdin täysin muuttoni jälkeen ja isän kuolemasta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäisen kerran sain mahdollisuuden oikeasti surra. Tällä kertaa tilanne on onneksi ollut erilainen. Eilen minulle vain tuli mitta täyteen ja lähdin pois. Ehkä pari päivää täällä helpottaa oloani, ainakin minulla on nyt mahdollisuus miettiä asioita aivan rauhassa.