Isäni ja äitini kuoleman jälkeen olen usein miettinyt kestäisinkö enää uutta menetystä. Olisiko minulla enää mitään syytä elää, jos menettäisin vaikka Antonin? Periaatteessa uskon olevani vanhempieni kuoleman jälkeen niin vahva, että selviäisin mistä tahansa, mutta menisikö se loppujen lopuksi niin? Varsinkin nuo vaikeudet poikaystäväni kanssa saivat minut miettimään, että mitä jos yhtenä päivänä joudunkin heräämään tietäen, ettei minulla enää koskaan ole rakastamaani ihmistä vierelläni.
On täysin mahdotonta sanoa etukäteen millä tavalla reagoisin tai mitä tuntisin ja ajattelisin, mikäli Antonille tai suhteellemme tapahtuisi jotain. Tiedän varsin hyvin sen, ettei kenestäkään ihmisestä saa olla riippuvainen, enkä mä olekaan. Tällä hetkellä elämä ilman Antonia tuntuu vaan täysin mahdottomalta, en mä tiedä osaisinko edes elää ilman sitä. Ja kaiken lisäksi äitini kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, suren vielä sitäkin. En mä tiedä kestäisinkö enää yhtään enempää.
Kaikkeen tottuu, niin mä olen sanonut ennenkin. Varmasti mäkin aikanani tottuisin siihen, ettei Antonia enää ole tai ettei hän ainakaan ole osa mun elämääni, mutta haluaisinko mä tottua? Olisiko mulla enää mitään syytä käydä läpi tätä helvettiä, jonka läpi olen jo kaksi kertaa joutunut tarpomaan? Onneksi nämä asiat eivät ole millään lailla ajankohtaisia. Meidän välillä on kaikki hyvin ja rakastan miestäni enemmän kuin mitään tässä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti