Vihasin itse (ja vihaan edelleen) sitä kun ihmiset koittavat väkisin tuputtaa apua. Äitini kuolema varsinkin sai todella monet ihmiset tarjoamaan apua ja neuvoja, joita en olisi todellakaan jaksanut kuunnella. Nyt olen huomannut, että olen itse sortunut pariin otteeseen samaan - ladellut täysin turhia neuvoja Antonille. Ehkä tämän kaiken jälkeen ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle vastaavaa. Tuntuu siltä, että on pakko saada sanoa edes jotain. Toki kaikki ihmiset ovat erilaisia ja toiset haluavat kuulla niitä kliseisiä lausahduksia ja voivotteluja, mutta minä en ole sellainen enkä halua niitä enää myöskään itse lausua. Varsinkin kun huomaan, että ne todella ovat turhia.
Olen myös huomannut, että minun on ollut välillä vaikeaa ymmärtää rakkaani tapaa surra. Se on erilainen kuin omani ja minulle siksi vieras. Totta kai tajuan sen, että jokainen käsittelee surua omalla tavallaan, mutta kuvittelin pystyväni ymmärtämään paremmin minkä takia Anton tekee niin kuin tekee. En missään nimessä ole arvostellut enkä aio arvostella hänen tekojaan, mutta ne vaativat kieltämättä sopeutumista myös minulta. Sopeutumista ja ymmärrystä, mutta onneksi molempia riittää ihan niin paljon kuin on tarpeen.
Minulla on lisäksi huono omatunto, sillä Anton sanoi ettei haluaisi puhua minulle. Siis puhua siitä, että hän menetti läheisensä muutama päivä sitten. Ja miksei hän halua? Koska minulla kuulemma on liian vaikeaa muutenkin. Ehkä minulla onkin vaikeaa ja ehkä minulla on omakin suruni, mutta olisipa Anton edes tämän kerran kylmästi vain itsekäs ja puhuisi minulle välittämättä mistään mitä minulle on tapahtunut. Olen sitä pyytänyt ja tiedän, että mikäli tilanne olisi eri enkä minä olisi kokenut näitä menetyksiä, hän puhuisi minulle. Ymmärrän sen, ettei poikaystäväni haluaisi minua rasittaa, mutta ainakin hän tietää minun olevan valmis kuuntelemaan, jos hän vain niin haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti