4.2.2014

I don't know how to let go.

Olen itkenyt suurimman osan päivästä. Luin aamulla puhelimestani viestejä, jotka äitini on lähettänyt. Itkeminen alkoi itse asiassa vasta lopetettuani niiden lukemisen. Aluksi se tuntui hyvältä ajatukselta, vaikka suurin osa viesteistä olikin täysin arkipäiväisiä ja yksittäisiä. Eivät ne ole mitään kunnon keskusteluja, sillä sellaiset totta kai tuli hoidettua joko kasvotusten tai puhelimessa puhumalla. Tuntui kuitenkin hyvältä lukea edes jotain, mitä äiti on minulle sanonut. Ei se sitten loppujen lopuksi ollutkaan kovin hyvä idea, sillä olen itkenyt siitä lähtien lähes taukoamatta. Mulla on ikävä. Mulla on niin helvetin kova ikävä ja se sattuu. Se sattuu enkä mä tiedä kuinka kauan enää kestän tätä kipua.

Mikä mussa on vikana, kun en osaa päästää irti? Esimerkiksi noi viestit mun olisi pitänyt poistaa jo kuukausia sitten, mutta mä en osaa. Tai totta kai osaan, kyllä mä tiedän miten se keskustelu tyhjennetään ja äidin numero poistetaan puhelimesta. Kysymys on siitä, että pohjimmiltani mä en halua tehdä sitä. Olen tainnut aiemminkin sanoa tämän saman asian, mutta mun täytyy tietää, että ne viestit on siellä. Vaikka mä en enää koskaan edes vilkaisisi niitä, mun täytyy silti tietää niiden olevan siellä, jos mä haluan lukea niitä. Niiden lukeminen saa aikaan pelkkää pahaa mieltä ja surua, mutta silti mä olin jälleen kerran tänään niin idiootti, että menin lukemaan niitä. Miten kukaan voi olla näin tyhmä? Tiesin, että mulle tulee siitä vaan paha mieli, mutta silti tein sen. Ansaitsenkin kaiken tämän ahdistuksen, ehkä mä vielä joku kaunis päivä opin pysyttelemään erossa asioista, joista ei ole mulle kuin harmia.

Tekee mieli luovuttaa. Jäädä ihan oikeasti vaan sinne sänkyyn makaamaan ja olla enää välittämättä mistään. En oikeasti tiedä kuinka kauan jaksan tätä enää. Huomenna on todennäköisesti taas eri ääni kellossa ja olen "oma itseni", mutta sekin on suurimmaksi osaksi vain esittämistä. Ei mulla ole hyvä olla, ei se ole vain joku tunne, joka tulee esiin tällaisina tavallista huonompina päivänä. Mä saatan olla iloinen, tehdä kivoja asioita ja vaikuttaa siltä, että kaikki on ihan hyvin. Ei se kuitenkaan oikeasti ole niin. Mulla on kaikkea muuta kuin hyvä olla, toisina päivinä pystyn vaan peittämään sen paremmin kuin toisina. 

Mä en vaan koskaan ole ollut sellainen ihminen, että antaisin kovin helposti muiden nähdä pahan oloni. Totta kai vanhempieni kuoleman jälkeen olin molemmilla kerroilla selkeästi aivan maassa ja muutkin sen näkivät ja tiesivät. Mutta heti kun vain kykenin, koitin peittää suruni mahdollisimman hyvin. Mä ajattelin jossain vaiheessa, että tänne blogiin mä sentään pystyn kirjoittamaan juuri niistä asioista, jotka mun mielessä liikkuu ja puhumaan niistä tunteista, joita oikeasti tunnen. Viime aikoina mä en kuitenkaan ole pystynyt tekemään niin. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että mä olen halunnut uskotella itsellenikin kaiken olevan jo paremmin. En mä halua olla näin surullinen, mutta mä en jaksa enää esittää olevani paremmassa kunnossa kuin olenkaan tai iloisempi kuin mitä oikeasti olen. En itselleni, en täällä blogissa enkä läheisilleni.

6 kommenttia:

  1. Kaikki kääntyy varmasti vielä hyväksi ♥ Koitahan vain muistaa ettei surun peittämisestä ole mitään hyötyä. Jos oot surullinen, anna itelles lupa olla sitä äläkä yritä peitellä sitä. Et sä muuten pääse siitä koskaan eroon :-(

    -Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot varmaan ihan oikeassa, kiitos Tiia <3 Koitan vastailla sun(kin) sähköpostiin mahdollisimman pian :)

      Poista
  2. Häntä pystyyn! Aikaa on kulunut vähän mutta eteenpäin silti menet koko ajan. Ei sun tarttee olla rohkee ja jaksaa. Kun uskallat itkee ja antaa tunteiden tulla niin se auttaa sua eteenpäin. Piilottelu ei tee hyvää. Itke ja raivoa, huomenna voi kuitenkin olla jo helpompaa! Jaksuhaleja!!

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vaan vihaan näitä tällasia takapakkeja, joita välillä ilmenee, vaikka kai ne kuuluvat asiaan... Haluaisin vain jo päästä yli tästä kaikesta ja jatkaa elämääni ilman jatkuvaa surua :/ Kiitos paljon ihana <3

      Poista
    2. Muistathat että aikaa on kulunut vasta niin vähän. Et mitenkään pysty selviämään näin lyhyessä ajassa noin isosta surusta. Muista vaan olla kärsivällinen, oo itelles armollinen ja yritä ajatella niin et sun on vaan surtava tää ensimmäinen vuosi ja se kuuluu kaikilla asiaan. Älä hätäile ja toivo liikaa. Jotenkin tuntuu et yrität liikaa ajatella sitä et miksi vieläkin on pahoja ja surullisia päiviä, aikaa on kulunut vaan niin vähän! Anna itelles lupa surra ja yritä saada asiaan se näkövinkkeli et surussa se vuosi on ainakin sellanen mikä täytyy jaksaa elää sen surun kanssa ennenkuin alkaa helpottaa.mutta lupaan sulle et se päivä vielä tulee. Mulla kaksi ja puoli vuotta takana. Uudet asiat mullakin edessä jotka tuo muistot lujasti pintaan mutta enää ei oo sellanen suru mikä tuntui musertavalta sen ekan vuoden. Tzemppiä, taas yksi päivä selvitty!

      Poista
    3. Joo, kyllähän mä sen tiedän, että aikaa on kulunut vasta niin vähän, että on turha edes haaveilla mistään "surun loppumisesta tähän paikkaan". Silti teen niin, en vain tiedä miksi :(

      Niin mä taidan ajatella vähän turhan paljon sitä, että mun pitäisi olla jo paremmassa kunnossa enkä saisi olla surullinen, vaikka tiedän sen olevan turhaa :/ Eikä se suinkaan helpota tätä pahaa oloa, kun olen jatkuvasti miettimässä miten mun pitäisi jo lakata itkemästä yms... Kiitos <3

      Poista