26.2.2014

If today was your last day.

Mä haluaisin muistaa arvostaa jokaista päivää, jonka saan viettää täällä. Varsinkin isäni äkillinen kuolema sai mut havahtumaan siihen todellisuuteen, etten mäkään ole tässä maailmassa enää jonain päivänä, eikä kukaan voi etukäteen tietää milloin se päivä koittaa. Liian harva muistaa olla kiitollisia niistä asioista, jotka elämässä on hyvin ja arvostaa sitä, että todella vielä saa elää, nähdä ja kokea asioita. Musta tuntuu itse asiassa hassulta, että samaan aikaan olen kiitollinen tästä elämästä, vaikka viime vuosien aikana olen kokenut kaksi erittäin suurta menetystä, jotka ovat molemmat horjuttaneet uskoani elämään ja ennen kaikkea siihen, että voisin koskaan elää onnellista elämää.

Valitettavasti mä en aina kuitenkaan muista, osaa, jaksa tai halua arvostaa niitä asioita, joita mun pitäisi. Olen monet kerrat toivonut kuolevani, sanonut ettei millään ole enää mitään väliä eikä mua enää kiinnosta mitä mulle tapahtuu vai tapahtuuko yhtään mitään. Vaikka tuollaisia päiviä ja hetkiä tulee yhä aina välillä, suurimman osan ajasta pystyn kuitenkin ajattelemaan elämästä positiivisesti. Kyllä tämä kaikki on elämisen arvoista, vaikka vähän väliä tuleekin itkettyä silmät päästä ja toivottua, ettei koskaan enää tarvitsisi nousta sängystä ylös uuteen päivään. Vaikka munkin elämä on tällä hetkellä aika pitkälti surua ja tuskaa, haluan mä kuitenkin nähdä mitä elämä tuo tullessaan. Ei tä voi olla lopullisesti tällaista, ei vaan voi.

Tiedän myös ihmisiä, jotka miettivät aivan liikaa sitä, että mitä tahansa voi tapahtua koska vaan. Ei sekään ole hyvä, ettei pysty tekemään haluamiaan asioita, koska pelkää, että siitä saattaa seurata jotain pahaa. Se rajoittaa elämää ja mulla on itselläkin valitettavasti omakohtaista kokemusta tuollaisesta. Esimerkiksi se, kun kerroin vähän aikaa sitten, etten ollut uskaltaa enää rakastaa tai päästää ketään ihmistä lähelleni, sillä pelkäsin heille tapahtuvan jotain. En niinkään ole pelännyt itseni puolesta, mutta muiden puolesta kyllä. Toi on toki pientä verrattuna siihen millaista joillain toisilla ihmisillä on.

Pikkuhiljaa, kun munkin suruni alkaa väistyä ja elämään tulee enemmän tilaa kaikille muille asioille, mäkin pystyn taas elämään kunnolla ja täysillä. En vielä, mutta jonain päivänä kyllä :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti