8.2.2014

There's light at the end of every tunnel.

Sain vihdoin eilen otettua yhteyttä yhteen niistä ihmisistä, jotka menetin syksyllä äitini kuoleman vuoksi. Eipä sillä, en mä aiemmin tällä viikolla olisi edes kyennyt mihinkään järkevään keskusteluun, mutta onneksi eilen oli jo parempi fiilis kaikin puolin ja päätin laittaa viestiä tälle ihmiselle. Kannatti laittaa :) Juteltiin eilen aika pitkään ja tänään käytiin syömässä ja juteltiin vielä vähän lisää. Saatiin asiat selvitettyä ja tuntui ihan mielettömän hyvältä viettää aikaa tän kyseisen neitosen kanssa, viime kerrasta onkin jo aikaa! Siinä jossain vaiheessa tuli jo sellainen olo, ettei mitään taukoa meidän ystävyydessä olisi edes ollut, mutta kyllähän se tauko valitettavasti silti mielessä vielä kummittelee. En mä anna sen kuitenkaan häiritä, ei tehtyä enää saa tekemättömäksi ja parempi keskittyä tulevaisuuteen kuin murehtia menneitä, eikös? :)

Tulevaisuuteen keskittyminen voisi muutenkin olla ihan paikallaan tän surussa vellomisen jälkeen, mutta toisaalta joka kerta, kun mä päätän keskittyä siihen tulevaan ja jättää ne menneet taakse, vedän sen täysin yli ja seurauksena on se, että kiellän itseäni suremasta ja itkemästä. Eli ei hyvä. Pitäisi varmaan koittaa löytää jostain se kultainen keskitie ja hakusessa se tällä hetkellä onkin. Eiköhän se sieltä vielä löydykin. Ei tästä meinaan tule yhtään mitään, jos vielä vain jatkan tän vuoristoradan kanssa - yhtenä viikkona itken ja seuraavana olen kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitten kierros alkaakin taas alusta ja toi jos mikä vie voimia.

Mun pitäisi varmaan kirjoittaa asunto täyteen muistilappuja, joissa toisissa lukee, että saan olla surullinen ja toisissa, että mun pitää muistaa kaikki ne hyvät asiat mun elämässä :D Ei tämä elämä kuitenkaan pelkkää surua ja ikävää ole, onneksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti