11.2.2014

Maybe one day you'll understand.

Puhuin poikaystäväni kanssa siitä, miten monella meidän ystävistä on se käsitys, että kaikki suru ja murhe olisi molemmilla jo takana nyt kun mä odotan lasta. Siis onhan meistä molemmista ihan selkeesti nähnyt, että ollaan innoissamme tästä raskaudesta, mutta ei se silti tarkoita sitä, että kaikki olisi yhtäkkiä täydellisen hyvin. Se on jotenkin vähän outoa, kun ihmiset sanovat "mut tehän saatte pian lapsen" tilanteissa, joissa jompikumpi meistä sanoo, että nyt on tällä kertaa vähän huonot fiilikset eikä tee mieli lähteä minnekään. Ilmeisesti aika monet olettavat, että se suru vanhemman kuoleman jälkeen kaikkoaa täysin, kun elämään tulee jokin uusi iloinen asia. Miten me voisimme olla vielä surullisia, kun kerran saamme pian lapsen? Tai ehkä nämä kyseiset ihmiset eivät vain osaa ajatella ihan loppuun asti, koska heillä ei ole omakohtaisia kokemuksia. En tiedä...

Varsinkin Antonin isän kuolemasta on vasta niin vähän aikaa, etten itse pysty käsittämään miten kukaan voisi kuvitella hänen päässeen siitä jo täysin yli. En, vaikka välillä tuntuu, että poikaystävälleni pitäisi myöntää mitali siitä hyvästä, että hän peittää todelliset tunteensa niin hyvin. Se on oikeastaan välillä jopa vähän pelottavaakin, mutta ei kai sitä mahdollista pahaa oloa kaikille tarvitsekaan näyttää. 

Mä olen miettinyt sitäkin, että pidänköhän mä vähän turhaan itsestään selvänä sitä, että muiden ihmisten pitäisi tajuta esimerkiksi toi mitä tossa ylempänä kirjoitin? Kun mulle ne asiat on itsestäänselvyyksiä varmaan jo senkin takia, että mulla on omakohtaista kokemusta ja tunnen myös oman mieheni aika hyvin, mutta eihän se kaikilla ole ihan näin. Jos ei ole ikinä menettänyt ketään todella tärkeää ihmistä eikä joutunut seuraamaan sivusta jonkun läheisen ihmisen pitkään kestänyttä surutyötä, voiko sitä lopulta todella ymmärtää? Tai totta kai voi, mutta en mäkään saisi olettaa, että kaikki ymmärtävät.

Voisiko sekavampaa postausta ollakaan... No, lähinnä tän tarkoituksena oli kai koota mun omia ajatuksia, vaikka en sitäkään tosin osannut kovin hyvin tehdä :D Mielessä liikkuu tuhat ja yksi asiaa, mutta en mä saa niitä oikein kirjoitetuksi, joten olkoon.

2 kommenttia:

  1. Niin se taitaa olla, että kun itse kokee ne asiat niin silloin vasta ne tajuaa. Kuolema on niin iso juttu et sitä on vaikee ymmärtää jos ei oo sattunu omalle kohdalle. Tavallaan pitäs kai ymmärtää se et ihmiset ei vaan tajua sitä mitä tekin joudutte käymään läpi. Kai sitä vois vaikka vähän avautuakin et vanhempien kuolemista on niin vähän aikaa et surutyö on kesken ja kattoo mitä ihmiset siihen sanoo. Onhan totta et surette sit myös sitä ettei lapsenne nää isovanhempiaan ja senkin voisitte sanoa kavereillenne. Jospa ihan konkreettiset jutut herättäs.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli itse asiassa juuri puhuttua muutaman meidän ystävän kanssa tästä asiasta ja vähän selvitettyä tilannetta heille. Ihan tarpeeseen toi keskustelu tulikin, sillä kaikki sanoivat ymmärtävänsä meitä nyt paljon paremmin :) Keskustelemallahan ne asiat yleensä parhaiten selviääkin ja mahdolliset väärinkäsitykset ja -ymmärrykset poistuu!

      Poista