6.2.2014

Alone.

Vanha terapeuttini muistutti mua kerran siitä, että mä olen etuoikeutettu, kun mulla on ihmisiä, joille puhua vanhempieni kuolemasta. Kaikilla ei ole samalla tavalla läheisiä ihmisiä, joille uskoutua eikä kaikilla ole valitettavasti mahdollisuutta samalla tavalla saada ammattiapua. Entäs sitten, kun jäljelle jää vain se ammattiapu? Riittääkö se? Korvaako se myös sen tuen, jota läheiset ihmiset antoivat? Kerran tai kahdesti viikossa pääsen tunnin ajan todella purkamaan mieltäni ja keskustelemaan ihmisen kanssa, joka kuuntelee ja koittaa parhaansa mukaan auttaa ja keksiä tapoja, joilla voisin päästä eteenpäin. 

Pidin pitkään itsekin itseäni onnekkaana, sillä mulla oli ympärillä ihmisiä, joille saatoin halutessani puhua. He kuuntelivat, ymmärsivät, lohduttivat ja tukivat. Kaikki on nyt muuttunut. Mä olen muuttunut. Mun on yhä vaikeampi avautua ihmisille, mua hävettää pyytää apua ja itkeä omia ongelmiani muille. En mä ole ainut tässä maailmassa, jolla on ongelmia ja vaikeaa juuri nyt. Mikä oikeus mulla muka olisi jatkuvasti olla se, joka valittaa? 

Lisäksi tilanne on muuttunut myös siltä osin, että parhaimmat ystäväni lähtivät vähän aikaa sitten Aasiaan matkustamaan ja viipyvät siellä todennäköisesti huhtikuuhun saakka. Poikaystävälleni en viitsi valittaa, sillä hänellä on riittävän vaikeaa muutenkin, samoin siskollani. Totta kai mä varmasti löytäisin jostain jonkun ihmisen, kenelle puhua, mutta ei se ole niin helppoa. Mä olen kai pitänyt liian itsestään selvänä sitä, että mulla on aina joku, jolle puhua. Nyt mä olen ihan hukassa, kun yhtäkkiä mulla ei enää olekaan sellaista ihmistä. Toisaalta mun pitäisi ehkä muistuttaa itseäni siitä, että olen monet kerrat sanonut pärjääväni ilman kenenkään apua. Miten monta kertaa olenkaan sanonut, etten tarvitse yhtään ketään. Parempi siis opetella pärjäämään, ainakin nyt toistaiseksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti