Let the rain come down and wash away my tears.

Haluaisin palata ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin vanhempani elivät ja kaikki oli hyvin. Tiedän ettei se ole mahdollista, mutta mun on välillä vieläkin vaikea uskoa, että se kaikki todella tapahtui. Että mun elämä on muuttunut parin vuoden aikana niin radikaalisti. En mä olisi 18-vuotissyntymäpäiviäni juhliessa voinut uskoa, että mun elämä jatkuu samanlaisena tasaisena ja onnellisena enää puolen vuoden ajan. Mä olin niin onnellinen.

Ehkä se johtuikin juuri siitä, että olin liian onnellinen. Mulla oli kaikki niin täydellisen hyvin elämässä, enkä mä voinut kuvitellakaan, että se kaikki vietäisiin multa pois. Sitten se vietiin, ihan tosta noin vain, täysin yllättäen. Se oli niin väärin, niin epäreilua. Mitä niin pahaa mä olin tehnyt, että ensin multa vietiin isä ja sen jälkeen vielä äiti? Eihän tollaiset asiat toimi siten, että joku tekee jotain pahaa ja sen jälkeen joku kuolee, tiedän kyllä. Mun on vaan ihan mahdoton käsittää miksi noin tapahtui. Miksi noin kävisi yhtään kenellekään? Elin 18 vuotta tasapainoista ja onnellista elämää, en mä tiennyt mistään muusta. Totta kai mullakin oli välillä huolia ja murheita, mutta ei koskaan mitään todella isoja ongelmia tai suruja. Ehkä mun oli aikakin jo laskeutua alas sieltä pumpulimaailmasta ja tajuta millaista elämä oikeesti on. Mä vaan toivon, että se todellisuuden tajuaminen olisi tapahtunut jollain muulla tavalla. Ei siten, että menetän molemmat vanhempani.

Näin jälkikäteen asiaa ajatellessani mä todella vasta tajuan, kuinka helppoa ja ihanaa mun elämä oli. Mulla oli ihan kaikki mitä mä tarvitsin ja mä tosiaan pidin sitä kaikkea itsestään selvänä. Vanhempien menetys pakotti mut kasvamaan ja näkemään millaisessa maailmassa me elämme. Ei kaikki olekaan niin ihanaa ja ihmeellistä, helppoa ja hauskaa. Oli ihan hyvä, että aloin nähdä asioita eri tavalla ja kasvaa aikuiseksi. Aloin vihdoin ottaa kunnolla vastuuta itsestäni ja koko elämästäni. Jouduin huolehtimaan veljestäni, olemaan äitini tukena ja pitämään kotia pystyssä. Se oli raskasta, mutta tavallaan mä olen myös kiitollinen siitä, että jouduin tekemään niin. Mun oli pakko olla vahva.

Olen monesti sanonut, että haluaisin yhä olla se ihminen, joka olin vanhempieni vielä eläessä. Kyllä mä kaipaankin sitä tyttöä, joka oli täynnä elämäniloa, haaveita ja unelmia. Mä olen kuitenkin näiden kahden viime vuoden aikana oppinut itsestäni enemmän kuin kaikkien niiden aiempien 18 vuoden aikana yhteensä. Totta kai mä haluaisin vanhempani takaisin, mutta enää en ole ollenkaan varma siitä, että haluaisin olla se sama melko naiivi ja pinnallinen ihminen, joka olin silloin. Olen oppinut arvostamaan elämääni ja kaikkea siihen liittyvää aivan uudella tavalla, eivätkä asiat enää todellakaan ole minulle itsestäänselvyyksiä. Mitään elämässä ei voi pitää sellaisena, ei yhtään mitään.