21.2.2014

Sorrow.

Olisi voinut ajatella, että suruni olisi suunnilleen samanlaista äitini itsemurhan jälkeen kuin mitä se oli isäni kuoleman jälkeen, mutta ei se ollut. Isän kuoltua yksinäisyys oli pahin asia maailmassa, mä en kestänyt olla yksin. Alussa mulla ei oikein ollut edes mahdollisuutta siihen, kun asuin vielä kotona äitini ja veljeni kanssa, mutta muutin jokin aika isäni kuoleman jälkeen omaan kotiini. Silloin vasta sain kunnolla surra ja aluksi se olikin pelkkää suremista ja siinä sivussa kirjoituksiin lukemista. Aika pian se kuitenkin muuttui enkä mä olisi halunnut olla enää hetkeäkään yksin. Mun ystävänikin varmasti muistavat sen, että tarrauduin kuin takiainen heihin kiinni. Olin koko ajan jonkun kanssa, mua ahdisti joutua viettämään aikaa yksin. Halusin koko ajan jotain tekemistä ja ennen kaikkea seuraa. En kestänyt yksinäisyyttä, sillä silloin mieleni valtasi väkisinkin isäni kuolema. En osannut käsitellä niitä tunteita lainkaan, ikävä oli ihan liian kova. Juhliminen oli paras asia maailmassa ja tyhmänä ihmisenä kuvittelin sen oikeasti helpottavan oloani. Päinvastoin, sehän vain pahensi sitä, mutta en mä tajunnut lopettaa. Itse asiassa mä lopetin sen kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun mun äitini kuoli.

Äitini kuoleman jälkeen olen käyttäytynyt aivan eri tavalla. Aikaisemmin yksinäisyys oli hirveää, nyt mun oli aluksi ihan mahdoton nähdä yhtään ketään. Pelkäsin olla ihmisten seurassa enkä halunnut näyttää kenellekään kuinka pahalta musta tuntui. Mua inhotti saada parhaimmat ystäväni itkemään. Siten nimittäin kävi alussa joka kerta, kun he näkivät mut. Suru ja tuska kuulemma näkyi musta niin selvästi, mä olin kuin haamu entiseen verrattuna ja ystävistäni tuntui totta kai pahalta nähdä mut sellaisena. Olin mahdollisimman paljon yksin omissa oloissani kotona. Antonia mä toki näin, koska me asuttiin yhdessä jo silloin, mutta mun äidin kuolema oli todella raskas isku myös meidän parisuhteelle. 

Vähän äidin kuoleman jälkeen mä aloin pelätä menettäväni Antonin. Pelkäsin sitä niin paljon, että luulin välillä menettäväni järkeni sen pelon kanssa. Pelkäsin rakastaa, sillä en halunnut sydämeni taas särkyvän. Multa oltiin viety jo molemmat vanhemmat, joita mä rakastin yli kaiken. En mä uskonut hetkeäkään, ettei joku kohta veisi myös mun rakasta poikaystävääni pois multa. Mä koitin etääntyä ja harkitsin jopa eroa, ihan vain sen vuoksi, että mä pelkäsin niin hirveästi. Muistan vieläkin sen kuinka itkin Antonille, etten enää uskalla rakastaa sitä. Että kohta sillekin tapahtuu jotain pahaa vaan sen takia, että se on mun kanssa ja mä rakastan sitä. Vainoharhaisuuttahan toi oli, mutta se oli mulle todellista silloin. Onneksi Anton sai vakuutettua mut ja me jatkettiin yhdessä. Nykyään musta tuntuu niin pahalta miettiä, että oon joskus oikeesti harkinnut eroavani Antonista. Miten oon voinut miettiä sellaista? Mähän rakastan sitä ihmistä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. 

Syksyn tullessa myös mun käyttäytyminen muuttui ja aloin taas nähdä ystäviäni. Ei musta missään vaiheessa tullut samanlaista juhlijaa kuin mitä olin isäni kuoleman jälkeen, mutta vietin muuten aikaa kaverieni kanssa. Se on lisääntynyt tässä ajan kuluessa koko ajan, mutta mä viihdyn edelleen ihan hyvin yksin. Mä myös tunnen tarvitsevani sitä omaa aikaa enemmän kuin joskus ennen ja onneksi mä sitä myös saan aina halutessani :)

2 kommenttia:

  1. Teijän parisuhde vaikuttaa täydelliseltä =) Pidä kii miehestäs!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidän kyllä, mutta täytyy muistaa ettei mikään parisuhde ole täydellinen ;) Kyllä meilläkin niitä ongelmia ja vaikeuksia on ollut, vaikkei se ehkä ulospäin siltä aina vaikuta... :)

      Poista