25.4.2014

Engagement.

Mä en edes muista koska olisin viimeksi ollut näin onnellinen. En varmasti vuosiin, ehkä joskus ennen isäni kuolemaa, mutta en viime aikoina. Lähinnä tätä tunnetta taisin päästä viimeksi silloin, kun sain tietää olevani raskaana, mutta siihenkin hetkeen liittyi niin paljon epäluuloa, epävarmuutta, pelkoa ja hämmennystä, ettei sitä voi kuvailla pelkillä positiivisilla sanoilla. Eilistä hetkeä voi, ja siitä seurannutta onnen tunnetta ei ole varjostanut yksikään negatiivinen ajatus tänäänkään koko päivänä.

Mä aavistelin, että jokin on pielessä. Anton on aina ollut todella huono salaamaan asioita ja mä huomasin, että joku vaivaa sitä. Se ei suostunut kertomaan mikä on ja mä mietin mielessäni ties mitä mahdollisia ja mahdottomiakin vaihtoehtoja sen omituiselle käytökselle. En mä oikein osaa edes selittää millainen se oli, mutta erilainen kuin yleensä. Eilen se sitten lopulta selvisi, kun mä tulin kotiin ja Anton odotti mua täällä. Anton kosi mua ja mä vastasin totta kai myöntävästi! :)

Oon leijaillut pilvissä eilisen ja koko tänkin päivän. Mun oli lähes mahdoton keskittyä tänään koulussa opetukseen ja katse harhaili hyvin usein vasemmassa nimettömässäni olevaan sormukseen. Se on ihana. Mutta vielä ihanampi on mun mieheni, jota mä rakastan enemmän kuin mitään tässä maailmassa ♥ 

Mä en osannut odottaa mitään tällaista, vaikka me ollaan toki puhuttu lukemattomat kerrat meidän tulevaisuudesta ja siinä samalla kihloihin menemisestä ja lopulta avioliitosta. Kun mä joulun aikoihin sain tietää odottavani lasta, noista asioista alettiin puhua yhä enemmän ja enemmän. Me ollaan molemmat oltu aina sitä mieltä, ettei me aiota mennä kihloihin ennen kuin ollaan oikeesti valmiita suunnittelemaan häitä. Mä tiedän, ettei Anton kosinut mua sen takia, että me saadaan lapsi, mutta kyllä se taisi tätä koko asiaa ainakin vauhdittaa. Meidän elämähän muuttuu joka tapauksessa ensi elokuussa, kun pikkuinen syntyy ja ne ajat, kun juostaan baarissa pari kertaa viikossa ja kierretään kesällä kaikki maan festarit läpi, ovat takana. Ei meistä kumpikaan sellaista enää kaipaakaan tai tarvitse samalla tavalla kuin joskus ennen. Onneksi.

Ei me suoraan tältä istumalta mitään kirkkoa olla varaamassa, mutta en mä näe mitään syytä sille, ettei me voitaisi alkaa pikkuhiljaa miettiä sitäkin asiaa. Ei se ole ajankohtainen vielä tänään eikä huomenna, mutta kyllä mä toivoisin, että parin vuoden kuluttua mä olisin jo saanut tuon ihanan ihmisen aviomiehekseni :) 

Mä olen vieläkin niin täpinöissäni tästä kaikesta, etten tiedä sainko kirjoitettua mitään kovin järkevää, mutta ei kai sillä niin väliä ole :D Ihanaa perjantaita kaikille! ♥

11 kommenttia:

  1. Oih, onneksi olkoon teille! <3

    VastaaPoista
  2. Oi vitsit, onnea!! Tuli niin hyvä fiilis sun puolesta :') <3

    VastaaPoista
  3. JEEE!!!!!! Isot rutistukset!!!!!!

    M

    VastaaPoista
  4. ootkos koskaan miettiny jos sun äiti ei tehnykkää itsemurhaa? jos joku tappoikin sen ja se lavastettiin itsemurhaks? pakotettiin kirjottaa itsemurhakirje ja näinpoispäin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmh.. Tää on kuitenki oikeeta elämää eikä mitään elokuvaa

      Poista
    2. No rehellisesti sanottuna ei ole kyllä koskaan käynyt edes mielessä mikään tuollainen. Hui, hirvittää ajatellakin. Ja mulle tulee myös lähinnä jotkut elokuvat mieleen tollaisesta :S

      Poista