27.2.2014

Walking through life unnoticed knowing that no one cares.

Multa kysyttiin suhtaudunko nyt äitini tekoni jälkeen eri tavalla, jos vaikka luen tai kuulen jonkun tehneen itsemurhan. Itse asiassa mä taidan suhtautua ylipäänsä kaikkiin uutisiin ihmisten kuolemasta nykyään vähän eri tavalla. Toki se ei ole koskaan tuntunut millään tavalla mukavalta vaikka lukea jostain, että ihmisiä on kuollut jossain onnettomuudessa tms. mutta isäni kuoleman jälkeen ne uutiset alkoivat koskettaa enemmän. Varsinkin, jos kyseessä oli nuoria tai lapsia, joilla olisi vielä ollut koko elämä edessä.

En mä ollut ennen isäni kuolemaa menettänyt ketään todella läheistä ihmistä enkä mä sen vuoksi tiennyt kunnolla miltä tuntuu surra jotakuta, jota todella rakasti. Nykyään tuntuu pahalta miettiä, että uutisoitaessa onnettomuuksista tai ylipäänsä kuolemista, niitä menehtyneitä ihmisiä on jäänyt kaipaamaan todennäköisesti hyvin moni ihminen. Mä olen aina ollut melko empatiakykyinen ihminen ja varmaan osittain siitä johtuen alan taatusti itkeä, jos jään vähänkin pidemmäksi aikaa tollasia uutisia miettimään. Otan ne asiat vähän turhan henkilökohtaisesti ja raskaasti... 

Loppuvuodesta sain tietää, että eräs tuttuni oli tehnyt itsemurhan. Emme olleet läheisiä, mutta meillä oli monia yhteisiä kavereita, joten olimme pakostakin viettäneet jonkin verran aikaa samassa porukassa. Kyllä se pysäytti ja ennen kaikkea toi mieleen kaikki omat muistoni äitini kuolemaan liittyen. Itkin, mutten niinkään siksi, että olisin tuntenut surua menetettyäni kyseisen ihmisen, sillä kuten sanoin, me emme olleet läheisiä. Itkin, koska musta tuntui pahalta ajatella, että kyseisen ihmisen perhe ja muut läheiset ovat taatusti surun murtamia ja melko varmasti aika ymmällään siitä, mitä on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi niin tapahtui. Lisäksi tuli totta kai paha mieli, kun muistelin äitiäni ja hänen tekoaan, mutta toisaalta sen asian takia mulla on paha mieli joka päivä.

Saattaa toki olla, että ajattelu- ja reagointitapani tuollaisiin surullisiin uutisiin on muuttunut vain väliaikaisesti, kun omista menetyksistä on vielä niin vähän aikaa. Ehkä joskus vuosien päästä suhtaudun niihin taas kuten ennen, mutta ei sitä voi koskaan tietää. Ehkä muutos onkin pysyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti