Kiitos äiti ja isä ♥

Sairaalassa ollessani aloin taas ikävöidä vanhempiani ihan älyttömästi. Samassa huoneessa kanssani oli minun ikäiseni tyttö, jonka vanhemmat kävivät häntä katsomassa, ja jollain tavalla hänen vanhempansa muistuttivat kovasti omiani. Eivät niinkään ulkonäöllisesti, mutta olisin hyvin voinut kuvitella omien vanhempieni toimivan juuri samalla tavalla. Isäni kuolemasta on aikaa kaksi vuotta enkä oikein tiedä miten minun pitäisi suhtautua siihen. Olisinko iloinen siitä, että olen pärjännyt näinkin hyvin ja pystyn muistelemaan isääni hymyillen, vai pitäisikö minun itkeä tiedostaessani, että isäni on jo kaksi vuotta ollut poissa elämästäni?

 

Olen monet kerrat sanonut, ettei minulla enää ole vanhempia. Ei äitiä eikä isää, mutta eihän se oikeastaan pidä paikkaansa. He tulevat aina olemaan minun vanhempani, vaikka he eivät tässä maailmassa enää olekaan. Tulen aina muistamaan heidät ja rakastamaan heitä, ei mikään mahti tässä maailmassa voi muuttaa sitä. Isäni kuului elämääni 18 vuoden ja äitini 20 vuoden ajan ja olen kiitollinen jokaisesta vuodesta, kuukaudesta, viikosta ja päivästä, jonka sain heidän kanssaan viettää. Toisille näitä vuosia siunataan enemmän, mutta minulla ne vuodet ovat jo takanapäin.

 

Haluaisin pystyä jollain tavalla kiittämään vanhempiani siitä, että he olivat olemassa. He rakastivat minua, huolehtivat minusta, kasvattivat minut ja välittivät. En olisi se ihminen, joka nyt olen, ilman heitä. Kiitos äiti ja isä ♥