Kesällä vähän äidin kuoleman jälkeen oli hetki, jolloin mä ihan tosissani uskoin sen vielä tulevan takaisin. Olin täysin surun murtama ja valvonut lähemmäs kolme vuorokautta, kun aloin selittää Antonille kuinka äiti tulee pian takaisin. Mä jopa suutuin Antonille, kun se koitti sanoa, ettei mun äitini enää voi tulla takaisin. En ymmärtänyt minkä takia se sanoi niin, miksei muka tulisi? Mä olin täysin vakuuttunut siitä, että pian äiti taas olisi täällä mun kanssa. Ei ollut kyse siitä, että mä halusin äitini palaavan takaisin vaan mä ihan oikeasti olin varma siitä, että pian se tulee. En oikein muista tiedostinko silloin kuitenkin sen, että äiti on kuollut vai enkö tajunnut enää sitäkään.
Joka tapauksessa toi on varmasti pelottavin asia, mitä mulle on elämäni aikana tapahtunut. Mietin pitkään kirjoitanko tästä lainkaan, mutta nyt se tuntui hyvältä idealta. Toi ei siis ole ihan normaalia ja tohon liittyi paljon kaikkea muutakin, mutta toivottavasti kukaan ei nyt pidä mua hulluna tai jotain. Sain kyllä apua tohon kaikkeen ja tilanne meni todella nopeasti ohi. Ei siitä jäänyt mitään pysyvää ja olen nyt ihan täysin terve mieleltäni.
Jostain syystä mua on hävettänyt toi koko juttu aika paljon. Lääkärit sanoivat mulle, etten olisi voinut tehdä mitään toisin eikä toi johtunut musta itsestäni mitenkään. Mulla oli vaan ihan tajuttoman tyhmä olo sen jälkeen, kun toi kaikki loppui ja mä tajusin taas missä mennään. Anton on ainut, joka tästä tietää eikä kenenkään muun mun läheisen tarviikaan saada tietää tästä yhtään mitään. En jaksa selittää ja pelkään ihmisten reaktioita. Vaikka kaikki on jo ohi ja se kesti vain sen pienen hetken, mä en silti usko kaikkien ymmärtävän. Ettehän tekään kaikki välttämättä ymmärrä...
Eikö se oo yks mielen itsesuojelukeinoista ja mahdollisista shokkioireista, että mieli väittää ettei peruuttamatonta oo tapahtunut, vaan kaikki palaa ennalleen?
VastaaPoistaNo mutta kuitenkin, mun mielestä ainakaan tuossa ei ole hävettävää, eikä se tee susta kummallista että alkujärkytyksen aikana, paljon valvottuas oot aatell että kyllä äiti voikin tulla takas...
Tosi paljon jaksamista tilanteeseen ja toivlttavasti asiat järjestyy antonin kanssa!
Juu on varmasti, toi vaan meni siitä vähän vielä pitemmälle ja vaati tosiaan sairaalahoitoakin :/ Toisaalta mun mielestä on jopa ihan hyvä, että mieli suojelee itseään erilaisilla keinoilla, jos/kun ei ole vielä täysin valmis niitä asioita käsittelemään!
PoistaKiitos paljon sulle <3
Sä oot ihan uskomattoman vahva ihminen! En voi ymmärtää miten jaksat kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut. Mulla olis semmonen olo et toi Anton sotkun takia mä en vaan jaksais ja että jos tulis ero niin mulla ei olis enää mitään.. Vaikka eihän se niin ole. Ihan kauheesti jaksamisia sulle <3 Oon kateellinen et miten joku voi olla noin vahva, mäkin haluis olla!
VastaaPoistaMonet kerrat oon itsekin miettinyt, että jos tähän päälle vielä eroaisin poikaystäväni kanssa niin en kyllä tiedä kestäisinkö. Vaikeaa se ainakin olisi, mutta tässä on tullut viime aikoina huomattua, että sitä jaksaa ja selviää sellaisistakin asioista, joista ei koskaan olisi uskonut selviävänsä.
PoistaIhan varmasti säkin olet vahva ihminen, kiitos paljon ihana <3
Varmasti ollut pelottava kokemus, mutta tuskin todellakaan oot ainoa jolle on käynyt noin :) Toi ihmisen korvien väli on niin jännä paikka.. Ja molempien vanhempien menetys nuorena on varmasti käsittämättömän rankka kokemus. Melkein olen ihmetellyt sitä, miten vaikutat niin järkevältä kaiken kokemasi jälkeen :) Jaksamisia!
VastaaPoistaOnneksi en ole, se sentään hieman lohduttaa. Joo pitää kyllä olla kiitollinen siitä, että toi tässä postauksessa kuvailemani "kohtaus" on ainut oikeasti vakavampi asia, mikä on seurannut kaikkien näiden menetysten jälkeen. Muuten on luojan kiitos järki pysynyt tallella. Kiitoksia! <3
Poista