29.3.2014

I miss you.

Kyselyn mukaan monia teistä kiinnostaisi lukea ajasta ennen vanhempieni kuolemaa. En tosiaan ole mitenkään turhan paljon kirjoittanut siitä, ehkä pääasiassa sen vuoksi, että niiden aikojen muisteleminen tekee kipeää. Ei ole millään muotoa helppoa tai hauskaa muistella sitä, millaista meillä oli, kun sekä isä että äiti olivat vielä elossa. Mä olin silloin myös ihan erilainen, siskoni oli erilainen ja nyt me molemmat olemme kuin eri ihmisiä. Ehkä meistäkin vielä jonain päivänä taas tulee niitä elämäniloisia ja nauravia tyttöjä/naisia, jota olimme silloin kun kaikki oli vielä hyvin.

Mä muistan kuinka joskus pienempänä katselin vanhempiani ja toivoin löytäväni joskus itsekin miehen, jonka kanssa olisin yhtä onnellinen. Vanhemmistani näki kilometrien päähän, että he todella rakastivat toisiaan ja ovat onnellisia yhdessä. Tietenkään lapsille ei kaikista mahdollisista ongelmista edes kerrota, mutta mä en kovinkaan montaa riitaa muista kuulleeni. Nekin vähäiset riidat liittyivät pääasiassa isäni muuttuneeseen työnkuvaan - hän joutui matkustelemaan yhdessä vaiheessa todella paljon. Meistä kaikista tuntui pahalta olla isästä erossa vähän väliä, mutta en usko, että kukaan meistä olisi voinut kuvitella, että yhtenä päivänä isä ei enää tulekaan kotiin. Työmatkoilta hän aina palasi, ennemmin tai myöhemmin, mutta sinä iltana hän lähti vain viettämään pikkujouluja työtovereidensa kanssa. Hänen piti tulla takaisin, meidän oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä käymään isovanhempieni luona. Emme lähteneet, isä ei palannut enää kotiin enkä minä koskaan enää nähnyt häntä.

Olin aina isän tyttö siinä missä Amanda oli äidin tyttö. Lapsena en tiennyt mitään parempaa kuin yhteiset hetket isäni ja Aman kanssa. Isä hassutteli kanssamme, opetti meille monia asioita ja ennen kaikkea rakasti meitä. En olisi voinut toivoa parempaa perhettä. Lapsuuteni ja nuoruuteni olivat onnellisia ja tasapainoisia, ja muistan vieläkin sen hetken, kun vanhempamme kertoivat minulle ja siskolleni, että äiti odottaa lasta. Mä olin aina toivonut pienempää sisarusta ja isäni sanoi joskus myöhemmin, että se kirkas hymy mun kasvoilla, kun mä kuulin vauvauutisista, olisi voinut valaista koko huoneen. Jesse onkin aina ollut mulle todella rakas ja mä muistan kuinka ylpeä isosisko olin ja esittelin pientä vastasyntynyttä veljeäni kaikille kavereilleni. Mä olin isosisko ja mulla oli maailman suloisin ja ihanin pieni veli.

Me ollaan oltu Jessen ja Amandan kanssa aina siitä onnellisessa asemassa, että me ei olla koskaan jouduttu elämään keskellä vanhempien parisuhderiitoja, kärsimään vanhemman/vanhempien alkoholiongelmista tai muusta. Vanhempamme eivät eronneet, emme joutuneet miettimään kumman vanhemman luona asumme ja kuinka usein pystymme näkemään sitä vanhempaa, jonka luona emme vakituisesti asuisi. Perheessämme ei ollut rahavaikeuksia, kaikki oli aivan hyvin. Olimme tavallinen perhe, elämämme ei ollut millään tavalla erikoista, mutta se oli pääsääntöisesti onnellista. Elämä voi kuitenkin käänyä päälaelleen ihan minä hetkenä hyvänsä ja valitettavasti meidän perheellemme se tapahtui sinä iltana, kun isäni kuoli. Kaikki tapahtui täysin odottamatta, ei kukaan osannut aavistaa mitään pahaa. Ei sellaista ajattele etukäteen, enkä mä itse ennen isäni kuolemaa edes tajunnut, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Onnellinen elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä mitä vain voi tapahtua kenelle tahansa eikä kaikkea pysty ennakoimaan. Kaikkeen ei voi varautua, valitettavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti