27.3.2014

Sometimes you can't see the pain someone else feels.

Mun on välillä yhä vaikea käsittää, miten yhden illan tapahtumat pystyivät tuhoamaan koko perheeni. Isä kuoli ja myöhemmin isäni kuolema tappoi äidinkin. Isän kuoleman jälkeen musta ei päällepäin olisi kukaan ulkopuolinen mitenkään voinut nähdä, että jotain pahaa on tapahtunut. Monet mulle läheisetkin ihmiset ehtivät varmasti jo ajatella, etten mä ollut ollenkaan edes surullinen. Kuten mä olen täälläkin aiemmin kertonut, mulla ei ollut aluksi edes mahdollisuutta surra isän poismenoa, saati sitten käsitellä sitä millään tavalla. Mun piti huolehtia pikkuveljeni ja äitini hyvinvoinnista, pitää koti kasassa ja opiskellakin siinä sivussa. Kielsin kaikki isääni liittyvät tunteet itseltäni pitkän aikaa, halusin koko ajan jotain tekemistä ja useimpina päivinä väsytin itseni niin täysin, että illan tultua vain kaaduin sänkyyn ja nukahdin. Pyrin kaikin keinoin välttämään yksinäisiä hetkiä, jolloin mulla olisi aikaa ajatella. Ajatella ja tuntea se kipu mun sisällä. Se oli siellä koko ajan, mä en vaan suostunut antamaan sille valtaa ja pyrin pääsemään pakoon sitä.

Enhän mä tollasta kovin pitkään jaksanut, mun voimat alkoivat loppua ja asuminen lapsuudenkodissamme alkoi myös ahdistaa. Niinpä mä päätin muuttaa pois ja onneksi löysin itselleni kivan vuokra-asunnon todella nopeasti. Siellä mä olin yksin ja siellä se todellisuus kunnolla vasta iski. Mä olin oikeasti menettänyt isäni. Mun käytökseni muuttui oikeastaan vain hetkeksi. Sen pienen hetken ajan, jonka mä annoin itselleni luvan tuntea ja olla surullinen, mä olin kuin toinen ihminen, mutta aika nopeasti kaikki palasi taas entiselleen. Mä käyttäydyin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä juhlin, vietin mahdollisimman paljon aikaa kavereideni kanssa, tein älyttömän tyhmiä ja vastuuttomiakin asioita, en välittänyt oikeastaan mistään. Joku olisi voinut ajatella, että mun elämässä on kaikki hyvin, mähän vaikutin niin onnelliselta. Tosiasiassa kaikki ne teot olivat vain mun tapani yrittää peittää sitä tuskaa, jonka tunsin. Jota en halunnut tuntea ja jota vastaan kamppailin.

Mulla oli ollut alusta alkaen joku ihmeellinen käsitys siitä, että mun pitää olla vahva. Että se olen nimenomaan minä, jonka pitää jaksaa ja huolehtia kaikista ja kaikesta. Ajattelin todella pitkään, että olisin ollut todella itsekäs, mikäli en olisi isäni kuoleman jälkeen hoitanut asioita niin kuin hoidin. Ettei mulla edes olisi ollut lupaa surra samalla tavalla kuin mun muu perheeni suri. Mun piti olla heidän tukenaan ja apunaan, ei mun suru kuitenkaan ollut yhtä suuri kuin heidän. Mutta miten niin ei ollut? Ihan samalla tavalla mä menetin isäni kuin Amanda ja Jessekin. Äitini menetti aviomiehensä, mikä totta kai on eri asia kuin isän menettäminen, mutta samaa ihmistä me surimme. Me olimme kaikki menettäneet elämästämme ihmisen, jota rakastimme ja joka oli meille korvaamattoman tärkeä. Miksi mä siis ajattelin, ettei mulla ole edes oikeutta surra vaan mun pitää olla muiden tukena heidän surunsa kanssa? Mä en tiedä, en todellakaan tiedä. Itse asiassa mähän ajattelen vieläkin niin, ettei mulla ollut mahdollisuutta olla surullinen, mutta eihän se niin mennyt. Mulla oli se mahdollisuus ihan samalla tavalla kuin kaikilla muillakin, mä en vain käyttänyt sitä. Onneksi terapeuttini sai mut silloin tajuamaan, että myös mun pitää jossain vaíheessa aloittaa surutyön tekeminen enkä mä pysty pakoilemaan sitä ikuisesti. Mä olisin luultavasti vieläkin aivan hukassa ilman terapeuttini neuvoja ja sanoja.

Suru ei aina näy päällepäin, mutta se ei silti tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti