17.3.2014

A thousand miles between us.

Multa kysyttiin mikä olisi mun paras neuvoni ihmiselle, joka on juuri menettänyt läheisen ihmisen. Tosiaan mulla on tosta aiheesta omakohtaista kokemusta vähän turhankin paljon ja aloin siinä sitten miettiä, mikä olisi se oikeasti kaikkein paras ja tärkein asia. Mä en pystynyt sanomaan vaan yhtä, koska mun mielestä puhuminen ja se, että antaa itselleen luvan olla surullinen, ovat molemmat yhtä tärkeitä. Totta kai on paljon muitakin asioita, jotka pitää muistaa ja se on ihan yksilökohtaista mikä toimii parhaiten kenellekin, mutta tämä on mun mielipide :)

Puhu, puhu, puhu ja puhu. Toi ei tietenkään päde sellaisiin ihmisiin, jotka haluavat käsitellä kaiken surunsa täysin yksin, mutta suurin osa ihmisistä tarvitsee ja haluaa ison menetyksen koettuaan keskustella siitä jonkun kanssa. Kerro miltä susta tuntuu, mitä ajatuksia päässäsi liikkuu ja kuinka paha olo sulla on. Jos sun vähänkin tekee mieli avautua ja puhua jollekin, tee niin. Vaikka puhuisit kuukauden ajan yhdestä ja samasta asiasta ja se ihminen, jolle puhut, olisi jo kuullut sen asian tuhat ja yksi kertaa, sano se silti. Läheiset ihmiset jotka todella välittävät ymmärtävät kyllä sen, että haluat puhua heille ja he taatusti kuuntelevat. Asioiden ääneen sanominen on ollut ainakin mulle niin paljon tehokkaampi tapa käsitellä surua kuin niiden pohtiminen pelkästään omassa mielessä. Totta kai sitäkin tulee tehtyä, mutta ei se ole sama asia. Jos tuntuu siltä, että siitä puhumisesta saattaisi olla vähänkään apua tai hyötyä, kannattaa puhua ja tosiaan ihan niin paljon kuin vaan itsestä tuntuu hyvältä.

Toinen yhtä tärkeä asia on se, että anna itsellesi lupa olla surullinen äläkä yritä peittää sitä. Mulla on sekä isäni että äitini kuoleman jälkeen ollut vaiheita, joissa mua ei ole kiinnostanut tippaakaan missä mä olen, kun se paha olo iskee. Jos mä satun olemaan kaupassa maitohyllyllä ja mulle tulee yhtäkkiä älyttömän paha mieli, mä oon purskahtanut itkuun ja antanut sen pahan olon tulla. Toki sitä toivoo, ettei noin kävisi ja monet ihmiset kyllä pystyvät pitämään sen itkun ja pahan olon aisoissa, kunnes pääsevät kotiin/pois julkiselta paikalta, mutta mä en ole siihen aina kyennyt. Eikä siinä ole mun mielestä mitään pahaa, ja jos joku näkee ja ihmettelee, antaa ihmetellä. Ylipäänsä se, ettei koita sysätä syrjään sitä pahaa mieltä ja pakene sitä todellisuutta, että joku on kuollut, on jo iso asia. Jossain vaiheessa se suru on kuitenkin käsiteltävä ja kokemuksesta voin sanoa, ettei se ole yhtään sen helpompaa sitten myöhemminkään.

Sitten päästään siihen, että mähän olen itse melko huono esimerkki noista molemmista. Kirjoitin, että pitää puhua aina kun siltä tuntuu ja läheiset ymmärtävät kyllä, mutta monesti oon itse miettinyt, ettei kukaan halua mua kuunnella. Se on kuitenkin vaan mun päänsisäinen asia, ja kun asiaa ajattelee vähänkin ulkopuolisen henkilön näkökulmasta, mäkin ymmärrän kuinka älytöntä toi on. Totta kai joukkoon mahtuu niitäkin ihmisiä, jotka eivät jaksa tai halua kuunnella ja osoittavat sen hyvinkin selkeästi, mutta sellaiselle ihmiselle ei sitten edes kannata puhua. Eikä se puhuminen aina ole helppoa, senkin tiedän varsin hyvin. Oon itse monesti sanonut, että helppohan se on muiden huudella, että puhu siitä surusta, olo helpottuu, mutta ei se todellisuudessa ole ihan noin yksinkertaista. Nyt mä sitten itse kehotan muita tekemään niin, mutta toisaalta mä kyllä hyvin ymmärrän, mikäli joku ei siihen pysty. Ei se ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Isäni kuoleman jälkeen myös pitkitin sitä surutyön tekemistä enkä todellakaan aluksi antanut itselleni lupaa olla surullinen tai jäädä vaan kotiin sängynpohjalle, jos tuntui siltä, ettei mulla ole voimia lähteä kouluun. Mä menin sinne kouluun vaikka väkisin ja koitin kieltää sen, että olin menettänyt isäni. Virheistä oppii ja nyt äitini kuoleman jälkeen mä olen ollut ton asian suhteen paljon fiksumpi. Tosin siihen saattaa vaikuttaa myös se, että äitini menetys oli mulle niin paljon isompi asia, etten mä olisi edes pystynyt jatkamaan elämääni täysin normaalisti, vaikka olisin halunnut.

Tällasia ajatuksia toi sähköpostilla saatu kysymys mussa siis herätti. Ja kuten mainitsin, toki on paljon muitakin tärkeitä asioita, mutta nämä mä halusin nyt nostaa esille :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti