20.3.2014

Mother, the pain ain't hurting me, but the love that I feel.

Yksi blogini kaikkein luetuimmista postauksesta käsittelee sitä syyllisyytä, jota olen tuntenut äitini itsemurhan jälkeen. Kyseisessä postauksessa mietin pääsenkö ikinä eroon siitä hirvestä syyllisyyden tunteesta ja onnekseni voin nyt muutama kuukausi postauksen kirjoittamisen jälkeen todeta, että syyllisyys on helpottanut todella paljon. Ei se ole kokonaan poistunut enkä tiedä tuleeko se koskaan poistumaankaan aivan täysin, mutta muistan vieläkin sen ahdistavan tunteen sisälläni - miksen mä osannut tehdä mitään? On mun syy, että äiti on nyt kuollut.

Mun käsittääkseni ihmiset yrittävät aika usein löytää syyllisen tai jonkun selittävän tekijän traumaattisille tapahtumille, niin ainakin mä olen tehnyt. Jotenkin se vain olisi helpompi ymmärtää ja käsitellä koko asiaa, mikäli tietäisi mistä se on johtunut ja kenen vika se on. Joskus aiemmin mainitsinkin ohimennen, että epätietoisena siitä miten ja mitä mun kuuluisi tuntea ja ajatella, syytin äitini kuolemasta oikeastaan aivan kaikkia. Se oli vain ohimenevä hetki ja todella nopeasti tajusin, etten voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Ajattelin todella pitkään, että vain minä olen vastuussa siitä, että äitini lähti pois ja jätti meidät kaikki tänne ihan yksin. Mä olin niin paha ihminen sekä huono tytär. Mua ei kiinnostanut tarpeeksi, olin sokea ja kuuro, kun en huomannut miten äitini kärsi.

Tällä hetkellä toi tuntuu todella älyttömältä ja epätodelliselta. Miten mä voisin mitenkään olla vastuussa siitä, jos joku toinen haluaa päättää elämänsä? Mä olen vastuussa omista teoistani, en kenenkään toisen. Totta kai mä pystyn omilla teoillani tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan myös joidenkin toisten ihmisten elämään, mutten ikinä niin syvästi, että joku päätyisi tappamaan itsensä mun takiani. Tai siis ehkä siinä tapauksessa, että mä jollain ihmeen tavalla saisin tehtyä jonkun ihmisen elämästä helvetin ja pilaisin kyseisen ihmisen elämän täysin, mutta enhän mä ole tehnyt mitään sellaista. En usko, että olisin kovinkaan paljon voinut tehdä asioita eri tavalla. Äitini olisi luultavasti joka tapauksessa päätynyt kyseiseen ratkaisuun, olisin mä toiminut sitten millä tavalla tahansa. 

Olen monta kertaa ollut äidilleni vihainen siitä, että hän teki itsemurhan ja lähti pois luotani. Olen syyttänyt häntä ja miettinyt mikä oikeus äidillä oli jättää lapsensa. Mä en kuitenkaan enää jotenkin osaa olla vihainen äidille enkä edes syyttää häntä siitä, mitä hän teki. Mun on turha syyttää itseäni tai ketään muuta läheistäni, sillä jos mun jostakusta pitäisi etsiä syyllistä, olisi se ihminen äitini. Hän teki sen päätöksen, ei kukaan muu. Mutta miten mä voisin syyttää ihmistä, jolla oli niin paha olla, ettei hän enää pystynyt jatkamaan elämäänsä? Mä rakastin mun äitiä ja tulen aina rakastamaan, en mä pysty olemaan vihainen tai syyttämään häntä. En enää. Rakkaus satuttaa ja sehän se tässä melkein onkin pahinta - muhun sattuu, koska mä rakastan mun äitiäni niin paljon. 

Ei kukaan, joka ei ole kokenut mitään vastaavaa, voi mitenkään ymmärtää kuinka pahalta tuntuu herätä joka ikinen aamu tietäen, että oma äiti teki itsemurhan eikä palaa enää koskaan.

2 kommenttia:

  1. Moi.uusimmassa kodin kuvalehdessä oli juttua ihmisistä, jotka ovat tehneet itsemurhan ja heidän läheisistään. Jos jaksat niin lue juttu, siellä on varmasti sinullekin tuttuja fiiliksiä. En siis tiedä mitä hyötyä on lukea juttu mutta ainahan saman kokeneet voi antaa lohtua omille tunteille. Vai mitä ajattelet? Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos paljon tiedosta, täytyy saada tuo lehti jostain käsiini, haluan ehdottomasti lukea tuon jutun! Itsemurhakin on sellainen asia, mistä ei mitenkään turhan paljon kirjoiteta ja mua ainakin kiinnostaa todella paljon saada tietää muiden ajatuksia asiaan liittyen. Kiitos, hyvää viikonloppua sinullekin :)

      Poista