Varmaan jokainen läheisensä menettänyt tietää sen tunteen, kun yhtäkkiä mieleen tulee jokin hetki, jonka vietti sen kyseisen ihmisen kanssa. Mulla on nyt yli vuoden ajan palannut monta kertaa päivässä mieleen muistoja äidistäni. Tilanteita ja hetkiä, jotka koimme yhdessä. Ne vilistävät silmieni edessä kuin filminauha ja niiden ilmaantumista on ollut alusta lähtien aika mahdoton kontrolloida. Ne tulevat silloin kun tulevat, aikaa ja paikkaa katsomatta. Aluksi ne saivat mut itkemään ihan joka kerta riippumatta siitä, oliko kyseinen muisto hyvä vai huono. Nykyään niistä tulee useimmiten haikea olo.
Mun mielestä se oli suuri etappi, kun pystyin ensimmäisen kerran katsomaan kuvia vanhemmistani ilman, että aloin itkeä tai olin itku kurkussa. Kun mä ihan oikeasti hymyilin niitä hetkiä miettiessäni ja nähdessäni kuinka äiti ja isä nauravat ja ovat iloisia. Toinen aika samanlainen tilanne oli se, kun ensimmäisen kerran naurahdin muistellessani äitini ja minun yhteistä hetkeä. Tuntui hyvältä välillä kokea jotain positiivisiakin tunteita, vaikka äitini menetys yhä sattuukin. Se tuntui myös jollain tavalla ehkä hieman oudoltakin, mutta ennen kaikkea hyvältä ja helpottavalta.
Nauraminen on ollut aika harvinainen asia mulle tämän viime vuoden aikana. Aika pitkään se oli sitä, että mä saatoin kyllä nauraa, mutta se ei tullut niin sanotusti sydämestä asti. Se oli pinnallista ja kuoli nopeasti. Muistan hyvin sen, kun ensimmäisen kerran nauroin oikein kunnolla monen minuutin ajan niin, että vesi valui silmistäni. Pelasimme syksyllä ystävieni kanssa aliasta ja siinä sanoja selittäessäni joku sanoi jotain hauskaa, mitä aloimme kaikki nauraa. Tavallaan on aika järkyttävääkin miettiä, että äitini kuoli kesäkuun alussa ja vasta syksyllä mä nauroin ensimmäisen kerran kunnolla sen jälkeen. Mutta voi vitsit miten se helpotti ja tuntui hyvältä. Ihan kuin mun harteilta olisi lähtenyt jokin hyvin painava taakka pois. Sitä on vaikea selittää, mutta jotenkin se tuntui niin vapauttavalta.
Mun hymyni tai nauruni ei aina vieläkään ole niin täysin aitoa kuin ehkä haluaisin. Mä olen aina ollut hyvä niin sanotusti esittämään iloista vaikken ole. Teen sen mielestäni vielä jopa aika uskottavastikin, sillä saan halutessani jopa Antonin uskomaan, että kaikki on hyvin vaikka näin ei todellakaan olisi. Eikä Anton todellakaan ole tyhmä tai sokea ja hän tuntee mut paremmin kuin kukaan muu. Mä kuitenkin itse totta kai tiedostan sen, ettei se hymy ole aitoa vaan väkisin väännettyä ja pelkkää teeskentelyä. Mua on monet kerrat harmittanut ihan hirveästi se, etten osaa vieläkään kunnolla nauttia niistä iloisista hetkistä. Mä hymyilen, koska mun oletetaan tekevän niin. Se kuuluu kyseiseen hetkeen ja tilanteeseen, mutta ei se välttämättä merkkaa mulle yhtään mitään. Nyt viime aikoina mulla tosin on ollut monesti hymy korvissa asti ja mä olen ollut onneni kukkuloilla, joten eiköhän toikin ala pikkuhiljaa väistyä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti