Tuntuu hassulta hehkuttaa tällaista asiaa, mutta voi vitsit miten hyvältä tuntuu taas, kun jaksaa nousta ja siirtyä sängyltä olohuoneeseen sohvalle lepäämään. Mähän en edelleenkään saa mitään raskasta tai rasittavaa tehdä, joten niin kauan kun aurinko ei paista enkä pääse ulos ottamaan aurinkoa, makoilen lähinnä sisällä joko sängyllä tai sohvalla. Reilun viikon kestäneen sairastelun ja sängyssä makoilun jälkeen tuntui aika luksukselta päästä sieltä makuuhuoneesta pois ja olohuoneeseen :D Olen mä pieniä kävelylenkkejäkin tehnyt nyt parina päivänä, mutta lähinnä sitä on tullut pysyttyä sisätiloissa.
Valitin joskus aiemmin sitä, kuinka mulla on liikaa aikaa miettiä ja ajatella kaikkia ikäviä asioita, kun mä joudun olemaan kaikki päivät kotona ja yleensä yksin Antonin ollessa töissä. Enää mulla ei oikeestaan ole tota ongelmaa, sillä mä teen kaikkeni, jotta en ajattelisi niitä ikäviä asioita. Pikkuveljeni tilanne ahdistaa jo ihan riittävästi, en mä jaksa enää surra tai ahdistua lisäksi jonkin muunkin asian takia. En, kun mun ei ole pakko. Musta on tullut aika etevä sulkemaan mielestäni kaikki epämiellyttävät ajatukset pois. Jossain siellä taustalla ne kummittelee, mutta antaa kummitella.
Olen monet kerrat miettinyt, että kuinka kauan se murehtiminen, sureminen ja kärsiminen voisi edes jatkua? Ei se ole normaalia, tervettä tai oikein, että koko ajan on paha mieli ja itkettää. Tiedän oikein hyvin sen, ettei pahaa oloa tule pitää sisällä, sillä jossain vaiheessa se purkautuu ulos, mutta pakkohan sitä joskus on saada hengähtää. Tai mun mielestä ainakin... :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti