Se, että mä suostun kasvattamaan Antonin lapsen omanani ja ottamaan pojan osaksi meidän perhettä, on herättänyt aikamoisen kirjon mielipiteitä ja tunteita läheisteni keskuudessa. Mua nyt ei sinänsä muiden mielipiteet kiinnosta, sillä oltaisiin tässä päädytty sitten mihin tahansa ratkaisuun, olisi se ratkaisu ollut vain ja ainoastaan mun ja Antonin välinen asia. Totta kai ihmiset kuitenkin kertovat oman mielipiteensä kuullessaan tällaisesta asiasta ja ajattelin nyt jakaa joitain niistä tännekin.
Isosiskolleni kerroin keväällä, että Anton on saanut jonkun toisen naisen raskaaksi, joten lapsi itsessään ei tullut hänelle mitenkään yllätyksenä. Sen sijaan mulle tuli täytenä yllätyksenä se, että Aman fiilikset tämän kaiken suhteen olivat niinkin positiiviset, kun tästä lopullisesta päätöksestä hänelle kerroin. Siskoni mielipiteet ovat aina olleet kovin jyrkkiä ja pelkäsin todella, ettei hän ymmärrä lainkaan haluani ryhtyä vieraan naisen lapsen äidiksi. Amanda on kuitenkin ollut todella kannustava ja sanonut, että mun pitää tehdä niin kuin musta itsestäni tuntuu parhaalta. Aman sanojen mukaan mä olen aina muutenkin kuulemma ollut sellainen kanaemo, joka adoptoisi mielellään vaikka puolet maailman lapsista itselleen, jos niiden hyvinvointi sitä edellyttäisi :D Vaikka mä juuri sanoin, ettei muiden mielipiteillä ole väliä, on mulle kuitenkin todella tärkeä tietää, että Amanda hyväksyy päätökseni ja tukee mua tässä.
Antonin äiti oli vähän toista maata. Ei hänellä siis ole mitään sitä vastaan, että poika tulee asumaan meille ja me kasvatetaan se yhdessä, mutta olisittepa kuulleet minkälaisen saarnan äiti piti pojalleen kuultuaan tämän pettäneen mua. Mulle hän sanoi häpeävänsä poikansa käytöstä, mutta uudesta pikkuisesta mummi on aivan haltioissaan :) Kukapa pystyisikään vastustamaan sellaista pientä suloista vauvaa!
Yleisesti ottaen ihmiset ovat olleet aika kummissaan. Monet ystäväni ovat sanoneet, etteivät itse pystyisi tähän ja ihmetelleet kuinka mä pystyn. Huolenaihetta on myös aiheuttanut totta kai se, miten me pärjätään kahden pienen vauvan kanssa, mutta en mä jotenkin osaa itse olla siitä huolissani. Toki se muuttaa tilannetta aika paljon, kun vauvoja onkin täällä yhtäkkiä yhden sijasta kaksi, mutta me myös tiedetään, että apua saa pyytämällä. Antonin äiti on enemmän kuin halukas auttamaan, samoin siskoni ja tätini sekä toki ystäviltäkin tarvittaessa saamme varmasti apua.
Eräs kaverini sanoi ihan suoraan, että mä olen hullu, kun ryhdyn tällaiseen. Ei hän siis mitenkään pahalla tarkoittanut, mutta hän ei itse kuulemma kykenisi mihinkään vastaavaan ja kuulemma jopa pelkää mun puolestani. Hän oli kovasti huolissaan siitä, että tiedänkö mä ihan varmasti mihin olen ryhtymässä ja myös siitä, että Anton saattaa pettää mua uudelleenkin. Mä en itse jotenkin jaksa uskoa siihen "jos pettää kerran, pettää toisenkin kerran" -sanontaan. Toiset pettävät uudemmankin kerran, toiset eivät. Aika näyttää enkä mä halua miettiä mitään tuollaisia asioita etukäteen, kun en niihin pysty vaikuttamaan. Luottamus on palautunut jo täysin, vaikka se aluksi totta kai menikin.
Saa nähdä ehdinkö ja jaksanko tulla vielä lauantai-iltana kirjoittelemaan Helmin ristiäisistä jotain, mutta mikäli en, palataan blogin pariin vasta viikon kuluttua :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti