En muista olenko koskaan kirjoittanut täällä siitä, kuinka olen monesti tuntenut kateutta ja jopa katkeruutta vanhempieni kuoleman jälkeen, kun suurimmalla osalla muista ihmisistä kuitenkin on vielä ne vanhemmat olemassa. Eihän se kateus tai varsinkaan katkeruus ole mitenkään hyvä asia, mutta sellaisiakin tunteita on tullut vastaan useampaankin otteeseen - valitettavasti. Kateus ei sinänsä välttämättä ole aina paha asia ja lähinnä sitä onkin ilmennyt tilanteissa, joissa näen tai kuulen, että joku ystävistäni on vaikkapa tehnyt jotain ihanaa perheensä kanssa. Hetkellinen "mäkin haluaisin kokea vielä saman" -tunne täyttää mielen ja saattoi toisinaan myös saada mut itkemään. Osaan mä kuitenkin yhtä lailla myös iloita tuollaisissa tilanteissa siitä, että joku on saanut tehdä jotain kivaa vanhempiensa kanssa. Välillä sitä vaan alkaa miettiä liikaa koko asiaa ja aika herkästi siitä tulee myös sitten paha mieli. Ei kai siinä mitään epänormaalia olekaan, vaikka välillä tunnenkin pientä kateutta siitä, että toisilla on vielä vanhemmat elossa. Olisipa minullakin.
Katkeruus sen sijaan ei ole varmaan milloinkaan hyvä tai positiivinen asia, mutta valehtelisin jos väittäisin, etten ole missään vaiheessa ollut katkera. Olen ollut katkera siitä, että äiti tappoi itsensä, siitä että isosiskoni tiesi äidin pahasta olosta eikä tehnyt asialle mitään sekä siitä, että multa on viety sekä isä että äiti. Täysin turhaahan se on ollut eikä taatusti ole auttanut mua suruni työstämisessä, oikeastaan päinvastoin. Silti noiltakaan tunteilta en ole välttynyt, vaikken niitä pitkään aikaan olekaan enää tuntenut.
Tilanteet, joissa joku läheiseni valittaa mulle vanhemmistaan ovat yhä edelleen välillä aika haastavia. Olen saanut lukuisat kerrat kuulla kuinka perseestä jonkun äiti on tai miten jonkun toisen isä on täysi idiootti, kun ei voinut lainata autoaan viikonloppureissua varten. Ei tunnu kivalta, ei. Noi on ihan normaaleja reaktioita ihmisiltä, joita ärsyttää ja harmittaa ja mä olen taatusti laukonut vastaavia itsekin usempaankin otteeseen. Nykyään noita kuullessa tuntuu vaan lähes joka kerta pisto rinnassa, sillä näillä kyseisillä ihmisillä kuitenkin on vielä vanhemmat ja mä tekisin itse ihan mitä tahansa, jotta saisin edes toisen vanhemmistani takaisin. Kyllähän sitä pariin kertaan on tullut mietittyä noissa tilanteissa, että eikö toikin vaan voisi olla kiitollinen siitä mitä sillä on sen sijaan, että se valittaa jostain täysin turhasta. Nykyään mä osaan suhtautua vähän eri tavalla ja kyllä mä kuuntelen, jos joku haluaa mulle avautua oli asia sitten mikä tahansa :) Ymmärrän hyvin sen, että jokainen kokee ne omat murheet ja ärsytykset isoina asioina eikä ole mun tehtäväni arvostella tai arvioida niitä muiden puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti