My sunshine.

Joku ehkä muistaakin kuinka siskoni sanoi, etten ole vielä valmis äidiksi, sillä meidän äitimme itsemurhasta on vasta vielä niin vähän aikaa. Tästähän on siis jo kuukausia aikaa ja siskoni on muuttanut mielensä asian suhteen, mutta jossain vaiheessa mä aloin itsekin epäillä onko musta vielä äidiksi. Periaatteessahan mä olen koko ajan ajatellut, että lapsen syntyminen tässä elämäntilanteessa olisi pelkästään positiivinen asia ja saisi mut tajuamaan, että onhan sitä vieläkin onnea elämässä. Mun olisi pakko jatkaa elämää eteenpäin ja oikeasti elää. Välillä sitä tuli kuitenkin synkempinä hetkinä pohdittua, että mitä jos Amanda oli oikeassa - mitä jos musta ei vielä ole äidiksi. Jos mä olen itse vielä niin hajalla, etten kykene ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä?

Viikon perusteella ei voi sanoa vielä mitään varmaa tai lopullista, mutta tällä hetkellä mä ainakin olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen saaminen oli parasta mitä mulle ja Antonille on ikinä tapahtunut eikä tässä ajankohdassakaan ole mitään vikaa. Totta kai mulla varmasti tulee olemaan jatkossakin niitä huonoja päiviä, kun ikävä painaa päälle niin voimakkaasti, etten haluaisi edes nousta sängystä ylös ja tuntuu, että maailma potkii päähän, mutta niille ei voi mitään. Niistä täytyy vaan selvitä enkä mä onneksi ole yksin - mulla on maailmankaikkeuden ihanin ja rakastavin avomies tukenani.

Mä olen muutenkin aina ollut sellainen ihminen, että asetan hyvin herkästi muiden hyvinvoinnin omani edelle ja jos kyseessä on vielä mun oma lapseni, ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö niinä vaikeinakin päivinä raahautuisi vaikka väkisin ylös sängystä. Ja mikäli nyt kävisi niin, etten siihen jonain päivänä yksinkertaisesti kykenisi, on lapsella tosiaan onneksi myös isä. Eräät sukulaisenikin ilmaisivat huolensa kyseiseen asiaan liittyen tuossa jokin aika sitten, mutta he myös onneksi sitten tajusivat, että Anton on olemassa. Tietenkään mä en toivo tai odottamalla odota, että mun mieliala lähtee nousukiidossa taas alaspäin, mutta kenenkään ei ainakaan tarvitse pelätä, että Helmin hoitaminen millään tavalla laiminlyötäisiin, jos niin sattuisi käymään.

Tällä hetkellä mun mieltäni ei varjosta yhtikäs mikään. Ei äidin tai isän kuolema, ei tieto siitä, ettei paras ystäväni ole tulossa Suomeen vielä viikkoihin, ei mikään. Toi pieni tyttö tekee mut onnellisemmaksi kuin mitä mä olen ollut pitkään aikaan. Itse asiassa moneen vuoteen. Ehkä mun kuuluisi olla surullinen ja ikävöidä. Ehkä se olisi jopa mun velvollisuuteni ottaen huomioon esimerkiksi sen, että sain vähän aikaa sitten tietää pikkuveljeni kiusaamisen jatkuneen, mutta mä en ole surullinen. Eivät nuo edellä mainitut asiat kivoilta tunnu, mutta tällä hetkellä se riemu ja ilo, minkä Helmi on syntymällään tuonut, on niin suuri, ettei sitä peitä mikään.

Ja tämähän on vain mun mielipiteeni, mutta mielestäni mä olen kaiken kokemani jälkeen onneni myös ansainnut :)