Mun terapeutti sanoi, että on hyvä kun mua ärsyttää tällaiset ns. arkipäiväiset asiat kuten nyt esimerkiksi se, että mun käsi on kipsissä. Äidin itsemurhan jälkeenhän mitkään tällaiset asiat eivät tosiaan olisi mua liikuttaneet suuntaan tai toiseen. Nyrjäytinhän mä nilkkanikin loppukesällä viime vuonna enkä valittanut kertaakaan, että sattuu. Ei se mua kiinnostanut. Mitä väliä yhdellä turvonneella ja kipeällä nilkalla on, kun muhun sattuu muutenkin? Ja musta on itsestänikin ollut ihan hyvä huomata, että mietin äidin kuolemaa yhä vähemmän ja vähemmän.
Se on kuitenkin niin pitkään ollut se kaikkein keskeisin asia mun elämässä. Mun koko muu elämä pyöri sen faktan ympärillä, että mulla ei ole enää äitiä. Välillä hetkittäin mä olen näin jälkikäteen ajatellut, että miten se saattoi edes olla sellaista? Kun ei mulla ollut mitään muuta kuin tieto siitä, että äiti tappoi itsensä. Aika nopeasti sitä kuitenkin muistuu mieleen se tuska, mitä tunsin silloin enkä ihmettele tuota enää yhtään. Se oli jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. Ikinä.
Vaikka mua tosiaankin ärsyttää tämä kipsi ja kipsin lisäksi (ja myös sen takia) nämä helteet ja pari muutakin asiaa, koitan mä kuitenkin ajatella mahdollisimman positiivisesti myös noistakin asioista. Ei niille kuitenkaan mitään mahda ja eläminen ja oleminen on paljon hauskempaa, kun ei ole koko ajan kiukkuinen tai naama väärinpäin. Olin sitä ihan liian kauan eikä mun kannata enää minkään pikkuasioiden takia olla allapäin. Vaikka se tosiaan ehkä onkin vain hyvä asia, että jaksan murehtia nykyään tällaisistakin asioista kaiken kokemani jälkeen.
Postauksen otsikko (sen lisäksi, että se on lause erittäin hyvästä biisistä) kuvaa mun mielestä hyvin tätä tilannetta. Vaikka mua kuinka ärsyttäisi tai harmittaisi tämä hieman hankalahko tilanne kotona tän kipsin takia, on se kuitenkin periaatteessa vain hyvä asia. Se on edistystä ja mä koen olevani jo voiton puolella :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti