Mä olen monet kerrat miettinyt minkä takia juuri mä menetin molemmat vanhempani näin nuorina. Mun mielestä se ei ole millään tavalla normaalia, että 19-vuotiaalla ei ole enää äitiä eikä isää. Tai normaali on ehkä vähän huono sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitin, mutta jotenkin sitä nuorempana aina ajatteli, että vanhemmat ovat elossa vielä vuosikymmeniä. Vanhemman kuolema on varmasti aina rankka asia, oli sitten 9, 19 tai 69-vuotias. Ja tietenkään mä en enää ole lapsi, mutta olin aivan liian nuori menettäessäni isäni eikä tilanne juurikaan ollut parempi äitini kuollessa juuri ennen kuin täytin 20. Jotenkin sitä aina ajatteli, että totta kai munkin vanhemmat ovat joskus vanhuksia. Sitä pitää niin itsestään selvänä, että omat vanhemmat ovat täällä aina. Tai jos ei aina, niin kuitenkin todella pitkään. Yhdessä hetkessä kaikki muuttuu ja koko maailma romuttuu.
Olen monet kerrat sanonut, että mun mielestä on aivan käsittämättömän epäreilua, että mä olen menettänyt molemmat vanhempani. Niinhän se onkin, mutta elämä ei todellakaan aina ole reilua. Eikä se asia siitä tietenkään enää muuksi muutu, vaikka mä kuinka voivottelisin ja surkuttelisin kyseisen asian epäreiluutta. Ja eiköhän toikin asia ole sellainen, mitä lähes jokainen läheisensä menettänyt ajattelee. Mä en vaan käsitä miksi niin tapahtui...
Muistan hyvin sen, kuinka isäni kuoleman jälkeen kyselin ihmisiltä samoja asioita oikeasti kymmeniä kertoja: Miten isän onnettomuus oli tapahtunut? Mitä ensihoitajat tekivät? Miksi mitään ei voitu enää tehdä? Mitä nyt tapahtuu, kun isä on kuollut? Äidin kuoleman jälkeen mä en ole ehkä samalla tavalla kysellyt, mutta muistan yhä kuinka tärkeää mulle oli se, että niihin mun kysymyksiin todella vastattiin, vaikka olisin samalta ihmiseltä kysynyt täysin samaa asiaa juuri kolme minuuttia aiemmin. Se, että kaikki olivat niin kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä, oli mulle todella tärkeää. Onhan se nyt sanomattakin selvää, että jos sulta on kahden päivän aikana tentattu täysin samoja asioita kymmeniä kertoja, se alkaa ärsyttää. Eikä mun kysymysten pointti ollutkaan ehkä se, etten tietäisi vastausta. Kyllä mä tiesin ja yleensä muistin täydellisen hyvin sen, mitä mulle oli vastattu jo sillä ensimmäisellä kerralla. Mun vaan piti jostain syystä saada varmistus niistä asioista yhä uudestaan ja uudestaan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta ehkä se oli jotenkin sitten mun tapani varmistua siitä mitä on tapahtunut ja miksi ne asiat ovat tapahtuneet.
Totta kai se on luonnollista, että tuollaisen onnettomuudenkin jälkeen omaiset haluavat täydellisen ja tarkan selonteon tapahtumien kulusta. Niitä kysymyksiä tupsahteli mieleen jatkuvasti ja niin nopealla tahdilla, ettei kaikkia ehtinyt sillä samalla hetkellä edes kysyä. Poikaystäväni sanoi joskus, että kaikkein vaikein oli vastata, kun kysyin äitini itsemurhan jälkeen, että mitä mä nyt teen, kun mulla ei enää ole äitiä. Enpä mä itsekään tietäisi mitä tuollaiseen voisi vastata eikä niihin kaikkiin kysymyksiin välttämättä ole edes olemassa vastausta, ainakaan oikeaa sellaista. Niitä kysymyksiä heräsi ties minkälaisista asioista ja yhä edelleen niitä tulee mieleen vähän väliä. Onneksi mulla on aina ollut mahdollisuus kysyä ja saada niitä vastauksia kysymyksiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti