1.11.2013

Tukipilari, minäkö?

Lähdin myöhään eilen illalla ajamaan mökillemme. Halusin pois kotoa, halusin olla yksin ja saada itkeä rauhassa ilman, että kukaan on olan takana kyttäämässä tai arvostelemassa tekemisiäni. En halua nähdä ketään eikä minua huvita tehdä mitään. Haluan vain olla yksin. Vaikka kuinka yritän, en jaksa aina vaan olla vahva. Ihmiset sanovat, ettei kukaan oleta minun olevan vahva eikä minun tarvitse olla sitä. Miksi minusta sitten tuntuu, että minun pitäisi jälleen kerran pystyä huolehtimaan aivan kaikesta?
 
Eikö se riitä, että isäni kuoleman jälkeen se olin minä, joka piti koko perheemme kasassa ja kotimme pystyssä. Äitini ei kyennyt nousemaan edes sängystä ylös, siskoni asui muualla eikä häntä pahemmin näkynyt. Minun oli pakko huolehtia veljestäni. Minä olin se ihminen, joka huolehti siitä, että Jesse pääsi kouluun ja koulusta kotiin, sai ruokaa, puhtaita vaatteita ja apua suruunsa. Pakotin äitini syömään ja juomaan, vaikka hän ei surultaan olisi halunnut niin tehdä. En ole koskaan odottanut minkäänlaista kiitosta siitä, mitä tein. Mielestäni on vain aivan kohtuutonta, että minun pitäisi jälleen kerran olla se tukipilari, joka pitää kaiken koossa. Viimeinen niitti oli, kun sain eilen kuulla, etten ole ollut parhaimmalla mahdollisella tavalla Amandan tukena.
 
Miksi minun pitäisi pystyä olemaan isosiskoni tukena, kun helvetti sentään käymme läpi aivan samaa surua? Ihmiset sanovat, että Amandalla on niin vaikeaa ja Amanda on niin maassa ja romuna. Entä minä? Luulevatko ihmiset ihan oikeasti, että minä olen jo selviytynyt ja päässyt yli äitini itsemurhasta? Ilmeisesti se, etten näytä pahaa oloani muille ihmisille yhtä helposti kuin Amanda, saa ihmiset ajattelemaan noin. Yhdenkään ihmisen tässä maailmassa on turha alkaa syyllistää minua siitä, että minä en ole ollut jonkun ihmisen tukena.
 
Muutin isäni kuoleman jälkeen melko pian pois kotoa ihan vain sen takia, etten enää jaksanut. En jaksanut pitää huolta kaikesta. Romahdin täysin muuttoni jälkeen ja isän kuolemasta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäisen kerran sain mahdollisuuden oikeasti surra. Tällä kertaa tilanne on onneksi ollut erilainen. Eilen minulle vain tuli mitta täyteen ja lähdin pois. Ehkä pari päivää täällä helpottaa oloani, ainakin minulla on nyt mahdollisuus miettiä asioita aivan rauhassa.

4 kommenttia:

  1. Voi ei :/ Sinun ei kyllä todellakaan kuulu tuntea syyllisyyttä, siittä ettet ole muka ollut tukena. Tuollaisen tapahtuman jälkeen, ei kuulukaan pystyä olemaan vahva ja tukemaan muita pitkään aikaan. Toivottavasti saat mökillä olosta helpotusta. Paljon paljon voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietin itsekin... :/ Ainakin täällä saa olla rauhassa, kiitos sinulle <3

      Poista
  2. Isäni kuoli kymmenen vuotta sitten auto-onnettomuudessa, jota olin todistamassa. Olen perheen nuorin ja silloin olin 15-vuotias. Nyt vuosikymmen myöhemmin kärsin edelleen siitä, että autoin muita, eniten äitiäni, oman jaksamisen ja mielenterveyden kustaunnuksella. Vahvan roolin ylläpitäminen muuttuu koko ajan vaan vaikeammaksi ja kadunkin, miksi suostuin ottamaan sen roolin, miksen voinut tunnustaa jo silloin, etten jaksa, kun nyt se tuntuu oudolta, kun hirveästä tapahtumasta on kulunut jo niin pitkä aika.

    Paljon jaksamisia sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös joskus katunut sitä, että suostuin ottamaan lähes kaiken vastuun isäni kuoleman jälkeen :/ Mutta toisaalta se myös kasvatti mua aika paljon, vaikka toikin kasvaminen tapahtui aivan väärällä tavalla ja väärällä hetkellä... Enää mä en kyllä suostu samanlaiseen, en ikinä. Kiitos paljon <3

      Poista