13.11.2013

Tell them what I hoped would be impossible.

Miten voikin olla välillä niin vaikeaa muistaa, että äiti on kuollut? Siitä on kuitenkin jo viisi kuukautta, mutta taas tänään aamulla otin jo puhelimen käteeni aikeinani soittaa äidille. Olisin halunnut kysyä häneltä neuvoa. Luulin, että tämä kaikki olisi jo takanapäin ja olisin kunnolla sisäistänyt sen, etten enää koskaan voi puhua äidilleni. Alussahan noita tilanteita tuli melkein päivittäin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti jokin asia, mikä täytyy muistaa sanoa äidille tai mitä haluan häneltä kysyä. Se kipu, minkä tunsin joka kerta muistettuani, että äiti on kuollut, oli jotain aivan käsittämättömän hirveää. Eikä se tänäänkään ollut yhtään sen vähäisempää.

Monille ihmisille äiti on se ihminen, kenen puoleen käännytään ja keneltä kysytään neuvoa ihan kaikissa arkisissakin asioissa - niin myös minulle. Olen aina pystynyt puhumaan äidilleni mistä vain ja meillä oli todella hyvät välit. Viimeiset kaksi vuotta menivät ehkä hieman heikommin, sillä isäni kuolema muutti meitä molempia ja samalla meidän suhdettamme, mutta puhuin äitini kanssa yhä päivittäin. Kuinka tyhjältä tuntuikaan tajuta äitini kuoleman jälkeen, etten enää voikaan mennä käymään hänen luonaan tai edes soittaa. Äiti kuunteli ja ymmärsi, hänelle oli turvallista puhua.

En tiedä kenen puoleen voisin tällä hetkellä kääntyä, kuka neuvoisi minua ja auttaisi tekemään oikein? Olen aivan hukassa en ymmärrä mitä ympärilläni tapahtuu.
 
(Anteeksi etten ole muutamaan päivään vastannut sähköposteihin. Koitan jossain vaiheessa saada vastattua niihin, nyt en ole vain pystynyt ja pahalta ololtani jaksanut.)

10 kommenttia:

  1. Voimia Alisa! Keskity nyt vaan ittees ja perheesees. Me maltetaan odotella spostia!

    Kyllä nyt on taas ihan liikaa yks tyttö saanu taakakseen.. Oon älyttömän ylpeä susta ja toivon, että pääset taas nousemaan ylös!

    Haleja!
    -H

    VastaaPoista
  2. Mun piti vuosikaudet papan kuoleman jälkeen "suunnitella" puhelut etukäteen, etten vahingossa kysy mummolta: "Mitä pappa tekee?" Nyt on sun aika olla itsekäs ja ajatella omaa selviytymistä- kukaan ei voi loukkaantua, jos et vastaile meileihin asap. *rutistuksia sinulle*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli ei tässä ilmeisesti ole mitään outoa, että "vieläkin" meinaan välillä soittaa äidilleni. Uskon ja toivon kaikkien ymmärtävän, etten juuri nyt jaksa niihin vastailla. Kiitos <3

      Poista
  3. Paljon voimahaleja ja tzemppiä myös täältä! Itse vielä kahden vuoden jälkeenkin huomaan välillä, että olen aikeissa soittaa äidille. Mutta se ero ekaan vuoteen on ettei se satu niin lujaa. Yritä jaksaa rämpiä tätä vaikeaa matkaa. Olisiko poikaystävän äiti sinulle sellainen tuki johon nyt turvautua? Entä äitisi sisko? Ihmiset ymmärtää kyllä vaikket sähköpostia kirjoita.

    M

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritys on kovaa, enkä aio luovuttaa :) En oikein tiedä noista, olen loppujen lopuksi niin huono puhumaan ja uskoutumaan ihmisille... :/ Kiitos kommentista <3

      Poista
  4. Kuulostaa niin tutulta. Äitini kuolemasta on kohta kolme vuotta, mutta silti välillä tulee mieleen, että "pitääpä kertoa tästä äidille". Vaikka suru ei katoa koskaan, se muuttaa ajan mittaan muotoa. Siitä tulee ohuempaa, eikä se enää tukahduta kaikkia muita tunteita.

    Puhu ihmisille. Ihan kenelle tahansa, johon voit luottaa. Minä olen elänyt liian pitkään hiljaisuudessa, eikä se ainakaan helpota kaiken surun keskellä. Joskus ihmiset voivat yllättää myös positiivisella tavalla ymmärryksellään ja myötätunnollaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotan niin kovasti sitä hetkeä, kun vihdoin pystyn elämään elämääni ilman, että suru vie kaikki voimat. Taustalla se varmasti onkin aina ja tulee esille jossain muodossa erilaisissa tilanteissa, mutta tämä on vieläkin aivan hirveää...

      Täytyy koittaa löytää joku, jolle voisin puhua. Kiitos sinulle <3

      Poista
  5. Ja tämä blogihan on myös sinun puhekanava. Täällä voit sanoa sellaisiakin ajatuksia, jotka tuntuvat ehkä ääneen sanottuna kauheilta, rajuilta, oudoilta, pelottavilta jne. Toki tämä ei korvaa kasvotusten jonkun kanssa ajatustenvaihtoa, mutta kyllä tällä on varmasti merkitystä sinulle ja jaksamisellesi. Jos joku toivottelee voimia, niin kyllä se vähän tuntuu siltä, kuin ystävä olisi taputtanut olalle :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut, blogista on ollut ihan mieletön apu minulle ja tuntuu hyvältä saada purkaa omia ajatuksia tänne :) Kommentit ovat myös ihan parhaita ja olen kiitollinen jokaisesta, jonka olen saanut!

      Poista