Roolit kääntyivät.

Viimeiset kaksi vuotta poikaystäväni on saanut lohduttaa minua vanhempieni kuoleman jälkeen, mutta nyt roolit ovat kääntyneet toisinpäin ja minä olen se, joka tukee, auttaa, lohduttaa ja koittaa saada toiselle paremman olon. Anton mainitsikin jossain kohtaa, että eipä ole koskaan vielä ollut näin päin tämä tilanne. Totta, ei olekaan. Tietysti joskus on jotain pienempiä murheita ollut, mutta vanhemman menetys on sen verran iso asia, ettei sitä ihan voi verrata vaikka siihen, ettei Anton olisi millään jaksanut olla intissä.

 

Luojan kiitos äitini kuolemasta on sentään jo se viisi kuukautta aikaa, sillä ei minusta todellakaan olisi vielä pari kuukautta sitten ollut lohduttamaan yhtään ketään. Ymmärrän vasta nyt kunnolla miltä Antonistakin on täytynyt tuntua silloin kun minulla on ollut kaikkein vaikeinta. Olo on niin avuton, kun ei voi tehdä oikeastaan yhtään mitään, millä saisi toiselle paremman olon. Voin kuunnella, voin lohduttaa, voin koittaa auttaa, mutta en pysty tuomaan takaisin sitä ihmistä, jonka rakkaani menetti.

 

Totta kai myös mulla itselläni on ihan äärettömän paha olla. Ei ehkä niinkään sen takia, että Antonin isä olisi ollut minulle kovinkaan läheinen ihminen, mutta sen takia, että hän oli Antonille niin tärkeä ihminen ja Anton on niin surullinen. Enkä kiellä, etteikö tämä olisi raskasta, mutta kuten jo aiemminkin olen sanonut, aion tehdä parhaani ja auttaa poikaystävääni niin hyvin kuin vain voin. Onneksi hän on nyt suostunut puhumaan minulle ja uskon, että se on myös helpottanut hänen oloaan.