Äitini kuolema ei ole tietääkseni nostanut yhtä vahvasti esille ilmiötä, minkä huomasin isäni kuoleman jälkeen - ulkopuolisten ihmisten jatkuva arvostelu. Harva on tullut sanomaan minulle suoraan päin naamaa, että tekemisissäni on heidän mielestään jotain väärää, mutta pikkulinnut laulavat ja olen saanut monilta eri tahoilta kuulla, että tietyt ihmiset ovat arvostelleet tapaani surra.
Ei ole mikään salaisuus, että muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen aloin juhlia. Kävin baareissa yleensä ainakin kaksi kertaa viikossa ja seuraava kesä meni festareilla ravatessa, jokilaivoissa istuessa ja illat yökerhoissa tanssiessa. Miksi tein näin? Uskoin pystyväni hukuttamaan kaikki surut ja murheet alkoholilla. Luulin, että olemalla humalassa, minulla olisi parempi olo eikä minun tarvitsisi tehdä surutyötä lainkaan. Olin kyllästynyt itkemään ja olemaan kotona.
Kerroin aiemmin, että sain tilaisuuden surra isääni kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut pois kotoa ja isäni kuolemasta oli jo kulunut jonkin aikaa. Romahdin silloin aivan täysin, mutta melko pian sen jälkeen aloin juoda. Luulin sen olevan minun tapani surra, ja tavallaan se olikin. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että se oli minulle täysin väärä tapa ja oloni oli vain kaksi kertaa pahempi, kun olin ensin vetänyt viinaa hyvässä lykyssä neljä päivää putkeen ja sen jälkeen lopetin. Vaikka ei muuten olisikaan ollut darraa, mutta se henkinen paha olo on jotain aivan sietämätöntä.
Tuosta minulle on sanottu siis ihan suoraankin, mutta monet kaverini ovat tyytyneet kommentoimaan ja kauhistelemaan tuota muille yhteisille kavereillemme, joilta olen sitten saanut kuulla näitä asioita. Sukulaisilta on myös tullut vähän väliä kommenttia siitä mitä teen väärin ja miten minun pitäisi tehdä. Milloin en käynyt hautausmaalla tarpeeksi usein tai milloin en muuten vain muka kunnioittanut isääni hänen poismenonsa jälkeen. Äitini hautajaisista olen vasta hiljattain saanut kuulla palautetta. Ainakin yhden sukulaiseni mielestä oli kuulemma täysin sopimatonta jättää muistotilaisuus väliin. No, eipä minulla kyseisen ihmisen kanssa muutenkaan ole koskaan ollut turhan lämpimät välit, eli ei minua kiinnosta pätkääkään mitä hän asiasta ajattelee. Tiesin itse, etten olisi pystynyt sekuntiakaan kauemmin enää olemaan niiden ihmisten ympäröimänä siinä tilanteessa, eikä minun tarvitse selitellä tekemisiäni yhtään kenellekään.
Ihmiset ovat syyllistäneet minua ja arvostelleet käytöstäni mitä ihmeellisimmissä asioissa, tuossa ylempänä vain murto-osa niistä. Olisi mukavaa kuulla teidänkin kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista, vaikka niitä edellisen postauksen kommenteissa jo tulikin esiin! Koko postaus on itse asiassa jatkoa eiliselle ja idea lähti saamastani kommentista :)
Vietin itse äitini muistotilaisuuden pitkälti istuen olohuoneen nurkassa mutustaen kakkua ja jutellen koirista pikkuserkkuni kanssa.
VastaaPoistaVarmasti suvusta löytyi niitäkin, jotka paheksuvat sitä, ettemme suostuneet hautaukseen, vaan tuhkat vain siroteltiin, mutta se ei ole heidän asiansa. Ei ollut myöskään meidän.
Oma äitini ei kuollut äkillisesti vaan osasimme jo odottaa sen päivän tulevan, vaikka se tullessaan olikin shokki. Tiesimme mitä hän halusi, että teemme hautajaisten jne suhteen ja teimmekin juuri niin.
Kenellekään ei ole oikeutta arvostella toisen ihmisen surutyötä, arvostelu ei ole mitään apua. Auttaa saa aina, mutta sormen heristäminen ja alaspäin mulkkaaminen ei ole auttamista, se aiheuttaa vain pahempaa oloa, syyllisyyttä, tilanteessa, jossa tärkeintä olisi päästä taas olemaan sinut itsensä kanssa, jotta voi elää taas ilman yhtä tärkeää henkilöä.
Olen todella pahoillani, että olet saanut lähipiiristä niin huonoa tukea tilanteessasi, se on hirvittävää, mutta kaikesta mitä olet tänne kirjoittanut uskon, että olet todella vahva nuori nainen ja pääset taas elämässä niskan päälle! Tsemppiä hirmuisesti täältä!
Tuollainen on vielä älyttömämpää, jos jotkut paheksuvat tms. sitä, että olette toimineet äitinne tahdon mukaan. Mun mielestä on todella outoa, että niitä toisten surutyötä arvostelevia ihmisiä löytyy niinkin paljon. Ja useimmat ainakin tässä minun tapauksessani ovat itsekin kokeneet menetyksiä, eli luulisi heidän tietävän täsmälleen, ettei siinä kohtaa syyllistämisestä ole mitään hyötyä. Päinvastoin.
PoistaPakko yrittää pysyä vahvana, onneksi suvussani on myös niitä ihania ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua eivätkä vain arvostelleet :) Kiitos <3
On ihana tietää että läheisistäsi löytyy niitä ihaniakin, jotka pitävät myös sinut vahvana ja saavat sinut tästä vielä selviämään. Vaikka välillä murtuisit, niin älä luovuta <3
PoistaLöytyy kyllä onneksi! Kiitos vielä kerran <3
PoistaArvostelu ja syyllistäminen on suoraan sanottuna aivan perseestä. Ei kellään oo oikeutta arvostella muiden suremistapaa oli se millanen vaan. Niin kauan kun ei satuta itseään eikä muita, muilla ei pitäis olla mitään sanomista. Näin mä ajattelen. Tsemppihalit! ♥
VastaaPoistaOlen täsmälleen samaa mieltä kanssasi! Kiitoksia <3
PoistaSe, miten ihminen näyttää surunsa tai kuinka usein käy haudalla, ei millään lailla ole verannollinen siihen, miten paljon menetys sattuu. Se ei kenestäkään tee parempaa/huonompaa ihmistä, jos siellä haudalla ramppaa usein tai ei ikinä..
VastaaPoistaHelmi
Ei ole ei, outoa kun kaikki eivät tätä ymmärrä. Kai monilla on vain sellaisia pinttyneitä ajatuksia siitä, kuinka tulisi toimia, etteivät he osaa/halua niistä luopua eivätkä sen vuoksi ymmärrä miksi kaikki eivät toimi niiden "toimintamallien" mukaan. En tiedä, mutta ehkä toi voisi olla yksi syy. Kiitti kommentista Helmi! <3
Poista