Olisipa tämä kaikki pelkkää pahaa unta.

Ehkei äitini tehnytkään itsemurhaa tai isäni kuollut tapaturmaisesti? Ehkä tämä kaikki onkin vain painajaista, josta pian herään. Herään ja olemme siinä tilanteessa kaksi vuotta sitten, kun asuin vielä kotona ja minulla oli maailman onnellisin perhe ja poikaystävä. Meidän molempien perheet olisivat koossa, poikaystäväni ja minun. Jossain vaiheessa perustaisimme oman perheen, saisimme lapsia, menisimme naimisiin ja eläisimme onnellisina koko loppuelämämme. Lapsemme saisivat nauttia kaikkien neljän isovanhemman seurasta ja rakkaudesta. Mutta ei. Ei tämä ole unta.

 

Olen leikitellyt tuollaisella ajatuksella jo pidemmän aikaa, mutta poikaystäväni kokema menetys sunnuntaina sai minut viimeistään ajattelemaan, ettei tämä enää voi olla totta. Ei todellisuus voi olla tällaista eikä kenenkään elämä näin pahaa. Kateellisuus on usein täysin tarpeetonta, mutta voi luoja miten olenkaan kateellinen niille ihmisille, joiden suurin murhe tällä hetkellä on esimerkiksi tämä pimeä ja synkkä marraskuu. Antaisin lähes mitä tahansa, jos saisin edes viikon ajan viettää täysin huoletonta elämää ilman minkäänlaisia murheita, ongelmia, surua, ikävää tai vastoinkäymisiä. Ehken vain ole ansainnut sellaista, ehkä minun kuuluukin kärsi. En tiedä.