Itkettää ja väsyttää.

Ehdin jo toivoa, että ne hetket, kun huudan, itken ja rukoilen äitiäni tulemaan takaisin, olisivat jo kokonaan takanapäin. Mutta ei, eilen se meni taas siihen. Eilinen oli muutenkin melko raskas päivä ja illalla puhuessani isosiskoni kanssa puhelimessa keskustelu kääntyi äitiin ja hetken päästä molemmat jo itkimme. Kuinka monet kerrat olenkaan kysynyt miksei äiti voi tulla takaisin. Miksei hän tule, vaikka muhun sattuu ja mä pyydän häntä palaamaan?

 

Ehkä se on sitten vaan sitä, että äiti on aina ollut se ihminen, joka on välittänyt, huolehtinut ja rakastanut mua. Nyt äiti ei enää ole täällä mun kanssa ja se tuntuu oudolta ja ennen kaikkea väärältä. Miksei se ole ja mikä oikeus sillä oli lähteä pois ja jättää mut tänne yksin? Ärsyttää kun mä en yhtään muista miten kauan itkin tällä tavalla isäni kuoleman jälkeen... Tai siis kyllä mä senkin takia vielä välillä itken, mutta ei se enää ole samanlaista kuin silloin aluksi.

 

Väsyttää ihan älyttömästi ja ajattelin mennä pian nukkumaan. Joo, kello on vähän yli neljä, mutta oikeesti ei tästä tuu taas mitään. En voi käsittää miten olen taas näin väsynyt ja loppu. Ei huvita mikään, haluaisin vain nukkua.