16.11.2013

But the only anesthetic that makes me feel anything kills inside.

Tunneköyhä. Sellainen mä olen ollut pari viime päivää. Mä en tunne yhtään mitään, en edes surua tai ikävää, vaikka joku mainitsisi jotain äidistä tai isästä. Anton on ollut poissa, mä olen ollut yksin kotona ja hyvä että olen päässyt edes sängystä ylös. Ei mua ole kiinnostanut yhtään mikään.

Kaveri kertoi olevansa raskaana. Mä sanoin, että voi kuinka ihanaa, onneksi olkoon ja heitin pari hymiötä perään. Todellisuudessa toi uutinen ei saanut mussa aikaan minkäänlaista reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen. Anton sanoi torstaina lähtevänsä porukoidensa luo heti seuraavana aamuna. Taisin vastata, että jaa. Ei mua ihan oikeesti kiinnostanut mitä se tekee tai missä se on. Mua ei kiinnosta yhtään mikään. Haluaisin vain nukkua ja olla rauhassa.

En voi käsittää mikä mulla on. Miten voin olla tällainen? Totta kai mun pitäisi olla iloinen siitä, että mun kaveri odottaa lasta ja kyllä senkin pitäisi jotain ajatuksia herättää, että mun mieheni sanoi lähtevänsä pois, mutta mä en edes kysynyt koska se aikoo tulla takaisin. Mutta toisaalta eipä oo tullut myöskään liiemmin surtua. Äidin itsemurha on pyörinyt mielessä, mutta ainuttakaan kyyneltä mä en ole sen takia vuodattanut.
 
Tä on vaan jotain ihan uutta, ei mulla aiemmin ole tällaisia jaksoja ollut. Totta kai välillä on niitä hetkiä, kun mikään ei kiinnosta enkä jaksa välittää mistään, mutta mä en oikeesti tunne yhtään mitään. Voin sanoa, että tä alkaa olla aika pelottavaa. Mikä mussa on vikana?

4 kommenttia:

  1. Kuullostaa tosi ikävältä :( Käytkö sä juttelemassa kenellekkään tai onko sulla todettu masennusta? Ei tietenkään oo pakko vastata näin henkilökohtaisiin kysymyksiin jos et halua. Harmittaa kovasti sun puolesta ja tahtoisin vain voida auttaa :/ Jaksamisia sulle ja koita saada jotain mukavaa tekemistä, jos se piristäis <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käyn terapiassa ihan säännöllisesti. Mitään masennuksia mulle ei ole diagnosoitu enkä tiedä kuinka helppoa sellaisen toteaminen tällä hetkellä edes olisi. Meinaan siis sitä, kun äitini kuolema oli niin traumaattinen tapahtuma, että on kai ihan "normaalia" vieläkin surra näin paljon sitä ym, eli se ero masennuksen ja normaalin suremisen välillä saattaa olla vähän vaikea vetää... :/ Noin olen siis itse päätellyt enkä todellakaan voi sanoa tietäväni noista asioista yhtikäs mitään, eli saatan olla täysin hakoteillä :D

      Kiitos sinulle <3

      Poista
    2. Toi on kyllä totta ja tietenkin saa surra. Itselläni oli joskus masennus ja muistan kuinka tuntui välillä siltä just ku postauksessa selitit: ei tunne mitään, ei surua eikä iloa :/

      Poista
    3. Mä todella toivon, ettei mulle kehity tästä mitään masennusta :/ Mieluummin suren ja itken kuin vietän enää yhtäkään päivää tuntematta mitään, se oli ihan hirveää!

      Poista