21.5.2014

Isn't something missing?

Uusia mahdollisuuksia, uusi alku. Muutto, raskaus... Niin monet ovat sanoneet, että nyt olisi ihan täydellinen hetki jättää edes osa äidin itsemurhan aiheuttamasta surusta ja siitä elämästä taakse. Voisin aloittaa käytännössä puhtaalta pöydältä ja mitä mä olen ihmisten kanssa tästä puhunut, mun pitäisi kai oikeasti olla tosi kiitollinen siitä, että mulle tarjoitui tällainen tilaisuus. Toi kuulostaa sillä tavalla vähän hassulta, kun itsehän me Antonin kanssa päätettiin muuttaa. Tietysti kävi hyvä tuuri, kun me saatiin se asunto, mutta ihan itse me tähän ryhdyttiin. Tiedä siis sitten siitä tilaisuuden tarjoutumisesta... Mutta onhan noissa sanoissa perääkin ja totta kai tämä olisi tilaisuus kääntää uusi lehti elämässä.

Sanoin vaan Antonillekin, että mitä jos mä en halua uutta alkua. Jos mä haluan, että kaikki pysyy edes suhtkoht ennallaan. Niin samanlaisena kuin on mahdollista. Se kysyi, että miksi ihmeessä mä en haluisi uutta alkua. Sanoi, että se helpottaisi varmasti huomattavasti meidän molempien elämää. Joo, se on varmaan oikeassa, nyt olisi oivallinen tilaisuus lähteä rakentamaan kunnolla sitä uutta ja parempaa tulevaisuutta, mutta mua pelottaa. Vaikka samalla mua kiehtoo ja houkuttelee ajatus siitä, että ehkä mä tästä pikkuhiljaa voisin päästää irti menneistä ja jatkaa elämääni, se myös pelottaa. Mitä jos mä unohdankin ihan kaiken? Kaiken sellaisen, mikä oli mulle joskus tärkeää ja arvokasta. Jos ne kaikki muistot jäävät elämässäni taka-alalle niin pitkäksi aikaa, etten lopulta enää muista niitä? Mun täytyy muistaa ne. Mun ei tarvitse ajatella niitä asioita ja sehän olisikin ihan ideaalinen tilanne, jos ne ajatukset ja mielikuvat pysyttelisivät poissa mun mielestäni, mutta mun täytyy muistaa ne. Mun vaan täytyy.

Eihän se tietysti edes mene niin, että muuttamalla kaikki muuttuisi yhtäkkiä täysin. Että mun suru poistuu kokonaan ja murheet kaikkoavat. Ei tietenkään, mutta ainakin jollain tasolla sitä voisi pitää uutena alkuna, parempana sellaisena, vaikka en pystykään pakottamaan surua ja ikävää pois. Voisin ainakin yrittää jättää taakseni nämä viime vuodet, erityisesti tämän viimeisen vuoden. Ja kieltämättä myös tämä meidän nykyinen kotimme muistuttaa mua sekä äidistä että niistä lukemattomista itkuista, jotka näiden seinien sisällä olen itkenyt. Tämä asunto oli käytännössä mun vankilani suunnilleen puolen vuoden ajan. Mä tein tästä itselleni sellaisen, ja tuntuu hyvältä päästä pois täältä. Sitä edes mä en pysty kieltämään.

Nyt mun pitäisi lähteä auttamaan lievästi häästressistä kärsivää siskoani ja sen jälkeen koittaa lukea viimeisiin tentteihin. Jotenkin ihanan normaalia tehdä tuollaisia asioita. Toi on juuri sitä, mitä mä kaipaan :)

2 kommenttia:

  1. Ethän kuitenkaan luo itelles mitään turhia paineita siitä, et sun olis jollain tavalla pakko muuttua tai sun elämän jotenkin yhtäkkii parantua muuton tai lapsen syntymän jälkeen? :) Tietty se oma positiivinen ajattelutapa vie tosi pitkälle ja siitä on apua, mut valitettavasti noihin sunkin kokemuksiin auttaa loppujen lopuks vaan aika. Sun pitää antaa sitä itelles ihan niin paljon ku vaan tarviit :) Tsemppihalit, oot vahva nainen!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy koittaa olla luomatta, vaikka mulla toisaalta onkin paha tapa odottaa itseltäni hieman liikoja... :) Kiitos paljon ihanasta kommentista ♥

      Poista