Nothing is as bad as it seems.

Oon ollut todella huonolla tuulella viime päivät. Yhtenä hetkenä olen kiukkuinen kuin ampiainen ja seuraavana hetkenä itken ja vollotan. Mä en oikeastaan edes tiedä mistä tää nyt on tullut, kun jotenkin en osaa laittaa näitä mielialanvaihteluita, yleistä ärsytystä kaikkia ja kaikkea kohtaan sekä jaksamattomuutta ja hälläväliä -asennetta pelkästään raskauden piikkiin. Tai sen, että raskauden takia olen joutunut istumaan neljän seinän sisällä nyt jo ikuisuudelta tuntuneen ajan tekemättä oikeastaan mitään fiksua. Mutta ei tä myöskään ole sitä samanlaista surua ja pahaa mieltä, mikä voisi johtua äidin kuolemasta tai muista ikävistä asioista. Ei kai sillä sinänsä ole mitään väliä mistä tämä kaikki pohjimmiltaan johtuu, mutta tavallaan mua ärsyttää vielä enemmän se, kun en tiedä...

Mua hävettää mun oma käytös, Anton on saanut kestää mun kiukunpuuskia ja ties mitä. Se tosin sanoo, ettei sitä haittaa ja että se on ihan ymmärrettävää, mutta en mä tiedä. Mua vituttaa se, että mua vituttaa ja olen sen takia ikävä ihminen. Tosi loogista, eikö? :D

Äitienpäiväkin sitten tuli ja meni. Mä olin kotona koko päivän, ei musta ollut lähtemään Antonin tai omien sukulaisteni luo, vaikka alunperin olikin tarkoitus kiertää puoli kaupunkia läpi. Koitin olla miettimättä koko asiaa, mutta viimeistään siinä kohtaa, kun eksyin facebookiin ja näin siellä ne kymmenet "hyvää äitienpäivää maailman parhaalle äidille" -tilapäivitykset ja kuvat kavereistani äitiensä kanssa, mulle tuli paha mieli. Ei sillä tavalla, kun olisi voinut tulla, että olisin itkenyt jälleen kerran silmät päästäni, koska äitini on kuollut. Lähinnä mä olin kai kateellinen ja harmissani, kun en enää koskaan saa itse viettää äitienpäivää oman äitini kanssa. Ehkä se ensi vuonna sitten helpottaa, kun mä olen itse se äiti ja mulla on oma pieni vauva, jonka kanssa päivää voin viettää.

Huomenna olisi tarkoitus mennä pariksi tunniksi kouluun. Tällä hetkellä se vaikuttaa ihan mahdolliselta vaihtoehdolta, varsinkin kun tiedän saavani kyydin ovelta ovelle eikä siellä tarvitse muuta kuin istua ja kuunnella parin oppitunnin ajan. Ei varmaan kuitenkaan kannata toivoa ja luottaa liikaa, sillä eihän sitä tiedä millainen olo huomenna on. Ehkä voisin kuitenin yrittää lopettaa tän ruikuttamisen ja edes yrittää ajatella asioita positiivisesti. Saattaisin vaikka piristyä!