Ketään ei varmaan yllätä, että blogiini päädytään melko usein hakusanoilla, jotka liittyvät tavalla tai toisella itsemurhaan. Isän itsemurha, äidin itsemurha, veljen itsemurha, poikaystävän itsemurha. Kaikki ovat hakusanoja, joihin olen törmännyt näiden kuukausien aikana, kun olen blogiani kirjoittanut. Aluksi niistä tuli hetkellisesti paha mieli, mutta nykyään sitä pahaa mieltä aiheuttavat hakusanat, joista käy ilmi, että kyseinen ihminen itse miettii itsemurhan tekemistä. Itsemurhan suunnittelu, mietin itsemurhaa päivittäin, haluan kuolla, en jaksa enää elää - nuo ja monet muut saavat yhä edelleen mulle pahan mielen aikaan. Mua harmittaa ihan hirveästi, että niin monella ihmisellä on tässäkin maassa asiat siinä jamassa, että pitää miettiä oman elämänsä päättämistä. Sekin harmittaa, että mä olen sitä samaa joskus miettinyt itsekin ja erityisen pahalta tuntuu totta kai se, että tiedän henkilökohtaisesti jo kaksi ihmistä, jotka ovat tähän valitettavaan ratkaisuun päätyneet.
Tuollaisilla hakusanoilla blogiini eksyvät ihmiset tuskin täällä kovin kauaa viihtyvät, sillä enhän minä blogissani millään tavalla puhu (ainakaan enää) siitä, että haluaisin itse kuolla. Tekstini ovat koko ajan vain enemmän ja enemmän positiivisempia ja vaikka blogin aihe itsemurhaa käsitteleekin, se käsittelee sitä aivan eri näkökulmasta. Olen kuitenkin muutamaan otteeseen miettinyt, että mitä jos joku ihminen, jolla on elämässään vaikeaa, sitten jää toviksi lukemaan kirjoituksiani ja saakin niistä ehkä itselleen jotain. Oli se jokin sitten uskoa siihen, että vaikeuksista voi selvitä ja päästä elämässä eteenpäin tai ajattelemisen aihetta siitä, kuinka äärimmäisen pahalta tuntuu, kun oma läheinen on tehnyt itsemurhan. Jokin aika sitten sain sähköpostia eräältä henkilöltä, joka oli juurikin tuon tyylisillä hakusanoilla päätynyt blogiini ja jäänyt lukemaan postauksiani. Hän sanoi saaneensa blogistani uutta voimaa jaksaa ja kohdata vaikeudet. Ette voi kuvitellakaan miten hyvältä tuntui kuulla, että on aivan täysin tietämättäänkin voinut auttaa jotain toista ihmistä. Eihän se apu, mitä hänelle annoin, kovin konkreettista tietenkään ole, mutta mun päivääni kyllä piristi tieto siitä, että sain tehtyä jonkun toisen ihmisen päivästä vähän paremman.
Usko tulevaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että sillä on vielä jotain annettavaa ei todellakaan ole aina mikään itsestäänselvyys. Toisille se on, niin se oli mullekin vielä joskus, mutta monille se ei ole sitä. Muistan vähän turhankin hyvin ne ajat, kun jokainen päivä tuntui vähintään kuukauden mittaiselta ja ainut mitä odotin, oli illan tuleminen. Illalla sain mennä nukkumaan ja vajota edes pieneksi hetkeksi siihen tiedottomuuden tilaan, jossa mun ei tarvitse ajatella, jossa muhun ei satu, jossa saan vaan olla. Ei silläkään ollut väliä, että lähes joka ilta itkin itseni uneen ja näin todella usein painajaisia. Odotin silti, että päivä vaihtuu illaksi ja saan nukkua. Totta kai elämä pyöri koko ajan ympärilläni, päivät vaihtuivat toiseen, kesä muuttui syksyksi ja ihmiset elivät elämäänsä, mutta mä en elänyt. Ei mulla ollut voimia eikä varsinkaan haluja elää, enkä mä pitkään pitkään aikaan suostunut uskomaan, että tulevaisuudella voi olla mulle enää mitään annettavaa. Olin väärässä ja pikkuhiljaa viime kuukausien aikana munkin elämästä on alkanut löytyä niitä iloisia asioita. Enää mä en odota koko päivän ajan sitä hetkeä, kun pääsen jälleen nukkumaan. Nyt mä haluan elää enkä mä voisi enää kuvitellakaan tekeväni itselleni jotain pahaa. En, vaikka vielä alle vuosi sitten jopa rukoilin, että kuolisin ja pääsisin pois tästä maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti