16.5.2014

Only know you've been high when you're feeling low.

Kurkkua kuristaa. Tuntuu koko ajan, kun mulla olisi jokin iso pala kurkussa eikä auta, vaikka kuinka yritän niellä ja yskiä. Se ei lähde pois. Kuten ei myöskään se puristava tunne rintakehällä. Ajatuksetkin ovat taas niin sumeita ja paniikki meinaa ottaa vallan musta vähän väliä. Eikä se saa tehdä niin, en saa antaa sen tapahtua. Ei nyt, ei nyt...

Onkohan siinä jotain määrää kuinka paljon surua ja ikäviä uutisia sitä pystyy vastaanottamaan yhden elämän aikana? Tai muutaman vuoden. Vuoden. Alle vuoden. Ja pahinta on, kun ei voi itse tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. En mä oikeastaan osaa kunnolla syyttää itseäni, vaikka jokin osa musta sanoo, että mun pitäisi. Että mä olen syyllinen about kaikkeen pahaan mitä kenellekään ihmiselle tässä maailmassa on tapahtunut, riippumatta siitä olenko mä koskaan edes tuntenut kyseistä henkilöä tai edes elänyt samalla vuosituhannella hänen kanssaan. Järjetöntä, täysin typerää, mutta silti niin todellista mulle. Tai ainakin sille pienelle osalle mua, joka huutaa mun pääni sisällä, että on mun syy, kun kaikilla muilla menee huonosti. Näköjään se samainen osa on myös taipuvainen liioittelemaan, sillä eihän kaikilla nyt mitenkään voi mennä huonosti, mutta liian monella kyllä. Se, onko mikään niistä minun vastuullani, onkin sitten asia erikseen. On tai ei, ei sillä oikeastaan ole edes väliä.

Voisiko yhtään sekavampaa tekstiä enää olla? Ja uskokaa tai älkää, mutta toi yläpuolella oleva kirjoitus on vielä hyvinkin selkeää siihen verrattuna millaista huutoa ja kamppailua mun pään sisällä käydään joka ikinen sekunti tälläkin hetkellä. Olen monesti toivonut, että mussa olisi jokin nappula, jota painamalla saisin kaikki ajatukseni pois. Voisin jollain keinolla sammuttaa ne äänet pääni sisällä. Tällä hetkellä tuntuisi varsin miellyttävältä saada hiljennettyä toi väittely mitä käyn mielessäni. Snap vaan ja se olisi poissa. Tulisi hiljaista.

Mitä mä antaisinkaan siitä, että saisin elää edes päivän ilman surua, murhetta ja ongelmia. Ilman stressiä, epätoivoa, epätietoa ja pelkoa. Jos edes yhdeksi päiväksi tai vaikka vaan tunniksi ne kaikki katoaisivat eikä tilalle jäisi muuta kuin tyyni onnellisuus. Ei mun tarvitsisi edes olla erityisen onnellinen, mutta kunhan mun ajatuksia ei täyttäisi jatkuvasti jokin negatiivinen. Toki mä pyrin ajattelemaan mahdollisimman positiivisesti (vaikkei aina ehkä siltä vaikuta), mutta en mä saa millään poistettua tietoisuutta siitä, mitä on tapahtunut, miten asiat joskus olivat ja miten ne yhä voisivat olla, mikäli tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut. Tiedän koko ajan millaista oli, kun ei tarvinnut murehtia ja kaikki oli hyvin. Kun sai omilta ajatuksiltaan rauhan eikä mieltä koko ajan painanut jokin ikävä asia. Tai ainakin luulen vielä muistavani miltä se tuntui. Ja voin sanoa, että se tuntui aika helvetin hyvältä.

Mulla on ikävä sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti