Kuten olen kertonutkin, isäni kuoli tapaturmaisesti pikkujouluja viettäessään ja samana iltana poliisit toivat suru-uutisen perheellemme. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana mun muistikuvat tuosta kyseisestä tilanteesta ovat itse asiassa vaihdelleet jonkin verran. Omat muistoni ovat sekoittuneet äitini mietteiden kanssa ja eri aikoina olen muistanut eri asioita. Mieleeni on hiipinyt pieniä yksityiskohtia, jotka aiemmin olivat minulta täysin pimennossa, ja viime aikoina olen tajunnut, etten voi täysin varmaksi sanoa enää yhtään mitään, mitä sinä iltana tapahtui. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja olin shokissa, joten ei kai ole ihme, etten kunnolla muista. Olen aivan hyvin voinut kehittää jotain ihan vain päässäni, vaikka oikeasti mitään sellaista ei olisikaan tapahtunut. Seuraavat kappaleet pohjautuvatkin siihen, miten nyt muistan kyseisen hetken menneen:
Oli jo aika myöhä, kun meidän ovikello soi ja mä taisin miettiä onkohan isä unohtanut avaimensa, sillä ei meille yleensä kukaan siihen aikaan enää ollut tulossa. Äitini oli suihkussa, kun avasin oven enkä todellakaan osannut odottaa, että siellä seisoisi kaksi poliisia. Poliisit kysyivät äitiäni ja tulivat sitten peremmälle. Kävin huutamassa äidilleni, että pistää vauhtia ja muutaman minuutin päästä äiti tuli kylpuhuoneesta. Meitä kehotettiin istumaan olohuoneeseemme alas sohvalle ja äiti kyseli olenko mä mennyt tekemään jotain pahaa. En ollut.
En muista yhtään millä sanoilla poliisi kertoi isäni kuolemasta, mutta sitä seuranneen hetken muistan hyvinkin - mä en ymmärtänyt lainkaan. Mä tuijotin vuoroin sitä miestä, vuoroin äitiäni ja koitin käsittää. Mä olin aavistanut niiden poliisien tultua, että jotain pahaa on tapahtunut joko isälleni tai Amandalle, mutta täysi shokki toi uutinen oli joka tapauksessa. Sen sisäistämisessä meni tovi ja seuravaa mitä mä muistan on se, että tärisin itse sohvalla ja haukoin henkeäni samalla, kun äitini ravasi pitkin olohuonettamme itkien. En tiedä itkinkö itse, en muistaakseni, mutta tosta en todellakaan ole ollenkaan varma.
En tiedä oliko aikaa kulunut vartti, tunti vai kolme tuntia, mutta jossain vaiheessa tajusin, että poliisit ovat lähteneet ja enoni oli vaimonsa kanssa meillä ja tunsin jonkun kädet ympärilläni. Mä olin itse yhä edelleen siinä sohvalla ja musta tuntui, että koko maailma on pysähtynyt. Jesse nukkui koko tapahtuman ajan yläkerrassa tietämättä lainkaan mitä oli tapahtunut, ja hänelle kerrottiin asiasta aamulla. Amanda sai tietää isän kuolemasta vielä sinä samana iltana/yönä ja hän tuli luoksemme. Sinä yönä ei juurikaan tullut nukuttua, ja jossain vaiheessa mä en enää kestänyt olla siinä niiden kaikkien ihmisten ympäröimänä ja menin omaan huoneeseeni. Muistaakseni mä itkin kunnolla vasta siellä. Oli mulla kai kyyneleet valuneet jo silloin aiemminkin, mutta se lohduton itku tuli vasta, kun mä makasin omalla sängylläni.
Tossa se, mitä siitä illasta ja yöstä muistan. Valitettavasti mä en ton enempää muista niiden poliisien käymisestä tai siitä, mitä he sanoivat ja tekivät, mutta toivottavasti tämä kelpaa postausideaa ehdottaneelle... :) Äitini ainakin sanoi myöhemmin, että poliisit olivat todella asiallisia ja ystävällisiä eikä heillä ollut mikään kiire minnekään, eli kaipa he sitten jonkin aikaa meidän luonamme viipyivät. Mä en tosiaan muista yhtään missä kohtaa he lähtivät ja ehkä parempikin niin. Mieluiten unohtaisin tuon hetken kokonaan...
Hauskaa viikonloppua <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti