Missä kohtaa se lohduton itku ja sydäntä riipivä tuska äidin itsemurhan jälkeen vaihtui tähän nykyiseen olotilaan? Mihin hävisivät ne illat, kun huusin ääneni käheäksi ja itkin niin kovin, että henki oli salpautua ja kasvoissani oli seuraavana päivänä nähtävissä pieniä punertavia pisteitä ja viiruja - voimakkaan itkun aiheuttamia katkenneita verisuonia? Muistan niin hyvin vielä ne lukemattomat kerrat viime kesänä, kun ajattelin joutuvani elämään tällaista elämää aina. En uskonut, että kipu sisälläni helpottaisi milloinkaan.
Äidin muisteleminen sattuu yhä vieläkin, mutta mä olen kai jollain tavalla turtunut siihen kipuun. Onhan siitä pian jo vuosi, ihan pian. Liian pian. Siitä on ihan liian pitkä aika kun viimeksi näin äitini ja sain puhua hänen kanssaan. Vaikka toisaalta olenkin helpottunut siitä, että olen näinkin hyvin jaksanut tämän ehdottomasti raskaimman vuoden äidin kuoleman jälkeen, on myös pelottavaa ajatella että kohta on oikeasti mennyt jo vuosi. Mihin se kaikki aika katosi?
Mihin katosivat ne päivät, kun en päässyt sängystä ylös? Kun elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta ja ainut mitä tunsin, oli se kipu, joka raastoi minua ja oli tuhota sisältä. Ainut ajatus mielessäni oli, että äiti on kuollut. Äiti on poissa eikä palaa enää koskaan, ei koskaan. Totta kai mä olen luonnollisesti iloinen ja ennen kaikkea helpottunut siitä, että nyt on jo näin paljon helpompaa. Mä en vain ihan ymmärrä missä vaiheessa kaikki muuttui. Selailin vanhoja postauksiniakin tänään koulussa, kun en jaksanut keskittyä tunnilla opetukseen ja koitin sitä kautta saada vastausta tuohon. En saanut.
Totta kai kaikki voi vielä kääntyä täysin päälaelleen, eikä tässä vielä todellakaan voi huokaista helpotuksesta, mutta eiköhän se aika, jota elin koko viime kesän ja pitkän matkaa syksyäkin, ole jo ohi. Lopullisesti. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka musta ajoittain tuntuukin, että mä olen vahva ihminen, kun olen selvinnyt tällaisten asioiden jälkeen näinkin hyvin, en mä enää kestäisi tuollaista. En mä voisi enää kuvitellakaan jaksavani uudestaan sitä monta kuukautta kestävää loputonta ahdistusta, joka ei lähde pois ja joka ei edes helpotu. Tai helpottuihan se pikkuhiljaa, mutta aluksi se vain oli ja pysyi. Ei kukaan ihminen ansaitse sellaista, ei sellaisen kivun ja ahdistuksen kanssa pysty pitemmän päälle elämään. En mä ainakaan pystyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti