Miten multa olikin päässyt unohtumaan, että ensi sunnuntaina on äitienpäivä? Mietin eilen illalla varmaan parin tunnin ajan pelkästään sitä, miten tulen selviämään tuosta päivästä. Olin hetkittäin jopa lähes paniikissa ja itkin, mutta onneksi Anton sai taas jälleen kerran mut rauhoittumaan. Nyt yön yli nukuttuani toi ei tunnu enää läheskään yhtä pahalta. Murehditaan sitä sitten sunnuntaina. Ihmettelen muutenkin vähän omaa reaktiotani, koska selvisin niin hyvin esimerkiksi äitini syntymäpäivästä ja kyse on kuitenkin vain yhdestä päivästä. Äitienpäivä on ollut meillä aina sellainen aika iso juttu ja äitiä on muistettu joka vuosi jollain kivalla yllätyksellä, mutta tosiaan, se on vain yksi päivä vuodessa.
Ehkä se suurin paniikki tulikin nimenomaan siitä, etten ollenkaan muistanut kyseisen päivän olevan jo näin pian. Mikä taas toisaalta saa mut ajattelemaan, että missä tynnyrissä mä olen viime viikot elänyt, kun Antonin äiti on kutsunut meidät luokseen äitienpäiväksi, samoin minun sukulaiseni. Olen lupautunut menemään sinne sun tänne, mutten kuitenkaan ole kiinnittänyt sen tarkemmin huomiota siihen, minkä takia meidät on kutsuttu.
Eräs hyvä ystäväni lähetti mulle tänään kuvan, jossa luki alla oleva teksti. Jokainen sana on mielestäni täyttä totta, mutta tuon tekstin näkeminen sai väkisinkin kyyneleet silmiini:
There are things we don't want to happen, but have to accept. Things we don't want to know, but have to learn. And people we can't live without, but have to let go.
Mukavaa alkuviikkoa ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti