I love you more than my own life.

Mä ajattelin näiden synkistelypostausten lomassa kirjoittaa välillä jostain iloisemmastakin asiasta ja kun te olitte eniten toivoneetkin postauksia Antoniin ja meidän parisuhteeseen liittyen, niin ajattelin kirjoittaa postauksen siitä, miten meidän rakkaustarinamme alkoi :) (Se kysely muuten oli päättänyt tänä aamuna katsoessani tyhjentää kaikki vastaukset, tiedä sitten mistä syystä, mutta poistin sen nyt sitten kokonaan... Kiitos äänistä kaikille!)

Ensi elokuussa tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun me tavattiin Antonin kanssa ensimmäisen kerran. Peruskoulun viimeinen vuosi alkoi ja Anton oli kesän aikana muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja tuli meidän kouluun. Meidän luokalle. Mä iskin silmäni heti siihen söpöön uuteen tummahiuksiseen poikaan, enkä itse asiassa ollut ainoa. Eräs mun parhaimmista ystävistäni, Riikka, iski myös. Anton otettiin tosi hyvin vastaan koko luokan keskuudessa, mutta jotenkin hän ajautui kuitenkin nopeasti osaksi meidän kaveriporukkaamme ja mulle tarjoitui lukemattomia tilaisuuksia jutella hänen kanssaan. Huomasin yhtäkkiä myös panostavani ihan älyttömästi enemmän ulkonäkööni - meikki, hiukset ja vaatteet olivat joka aamu viimeisen päälle mietityt, sillä halusin näyttää mahdollisimman kauniilta Antonin silmissä. 

Pahin paikka mulle oli ehdottomasti se, kun Riikka ehti pyytää Antonia parikseen koulussamme perinteisesti järjestettyihin itsenäisyyspäivän tanssiaisiin. Oli ensimmäinen kouluviikko enkä mä ollut vielä edes ajatellut koko tansseja. Totta kai mäkin olisin halunnut mennä sinne juuri Antonin kanssa ja sitä tulikin sitten itkettyä parhaalle ystävälleni Essille monen monta kertaa. En ollut saada silmiäni irti Antonista ja pyrin olemaan mahdollisimman paljon hänen seurassaan. Mä olen aina ollut uusien ihmisten kanssa vähän ujo eikä musta todellakaan ollut kertomaan Antonille, että olin korviani myöten ihastunut siihen. Eikä mun tarvinnutkaan - Anton tajusi sen ihan itse. Mietin jälkeenpäin, että olinko mä oikeasti niin läpinäkyvä, ehkä sitten olin, vaikka kovasti yritin olla ihan coolina, haha :D

Jo toisen kouluviikon alussa Anton pyysi mua kahville kanssaan ja se oli sitten menoa sen jälkeen. Me oltiin silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla kahdestaan ilman, että ympärillä oli aina vähintään kymmenkunta meidän kaveria. Me puhuttiin aivan kaikesta maan ja taivaan välillä. Musta tuntui kuin me oltaisiin reilun viikon sijasta tunnettu toisemme jo vuosia. Antonin kanssa oli niin helppoa ja vaivatonta puhua ja mun sydän suli joka ikinen kerta, kun se katsoi mua silmiin niillä jäänsinisillä silmillään ja hymyili mulle. Anton saattoi mut kotiin sieltä kahvilasta, otti mua kädestä kiinni ja lopulta antoi vielä pusun. Tajusin, että se oli aivan yhtä ihastunut muhun kuin mä olin siihen. Päästyäni kotiin mä kiirehdin kertomaan Amalle mitä oli tapahtunut ja me kiljuttiin ja hypittiin yhdessä tasajalkaa sen huoneessa :D Olin niin onnellinen.

Siitä lähtien me oltiinkin Antonin kanssa yhdessä oikeastaan aina - tavalla tai toisella. Koulussa totta kai välituntisin, koulun jälkeen joka ikinen päivä, kun vaan pystyttiin ja illat me joko juteltiin mesessä (voi niitä kultaisia aikoja :D), tekstailtiin tai puhuttiin puhelimessa. Oltiin täysin erottamattomat ja mä olin aivan onneni kukkuloilla. Anton oli mun ensimmäinen varsinainen poikaystävä, sillä mä en laske niitä aiempia muutamia lyhyitä säätöjä seurusteluksi. Kaikki oli jollain tavalla tosi uutta ja välillä mua vähän jopa pelotti mun omat vahvat tunteet, mutta pääasiassa kaikki oli vaan niin taivaallisen ihanaa :) Antonin tapaaminen on ehdottomasti paras asia, mitä mulle on ikinä tapahtunut.

Näiden vuosien aikana me ollaa koettu niin paljon. Mä olen menettänyt molemmat vanhempani ja Anton isänsä. Me ollaan vuorotellen oltu toistemme tukena, ja vaikka tossa jokin aika sitten emme tienneet onko meidän suhteella enää tulevaisuutta, me ollaan aina rakastettu toisiamme ja päästy yli kaikista esteistä. Mun on täysin mahdotonta kuvitella elämää ilman Antonia saati sitä, etten joku päivä enää rakastaisikaan häntä. Musta on ihanaa, että vielä lähes kuuden vuoden yhdessäolon jälkeenkin Anton saa yhä mun sydämen pakahtumaan onnesta ja ilosta. Mulla on vieläkin välillä vatsassa niitä ihan samoja perhosia, jotka olivat siellä jo silloin, kun me vasta tavattiin. Totta kai meidän seurustelu on muuttunut ja arki on tullut vastaan, mutta se ei ole mun mielestä lainkaan huono asia. Päinvastoin. Ja se arki voi olla mielestäni aivan yhtä ihanaa ja jopa parempaa kuin ne ensimmäiset kuukaudet, kun kaikki oli vielä aivan uutta :)

Lauantaina tulee kuukausi meidän kihlauksesta ja muutaman kuukauden päästä ollaan oltu se kuusi vuotta yhdessä. Meille on tulossa vauva ja tähän väliin voisin varmaan mainita, että tuo kyseinen Riikka, joka oli myös ihastunut Antoniin, on siis edelleen todella läheinen ihminen meille kummallekin ja myös meidän pikkuisen tuleva kummi! :) Toivottavasti tällainen vähän erilainen postaus kiinnostaa edes jotakuta, musta ainakin oli ihan kiva muistella taas noita meidän suhteen ihan alkuaikoja!